Kävimme Pohjanmaan-reissullamme lasten ja nuorimman siskoni kanssa Sommarössa eväsretkellä. Vaikka silloin oli vasta heinäkuun loppu, Merenkurkun saaristossa näkyi jo viitteitä syksystä. Poimimme pientareelta viimeisiä metsämansikoita ja kuljimme rantakaislikossa, joka kahisi kuivuuttaan. Luonnon värit olivat syvempiä ja samalla hailakampia kuin vielä kuukausi sitten. Vihreä taittoi keltaiseen.

Siinä eväspiirakoita nuotiossa lämmittäessäni tajusin syksyn olevan ihan kohta tässä. Kuulostelin ajatuksen aikaansaamaa oloa itsessäni, ja yllätyksekseni päälle ei vyörynytkään epätoivo. Toki ajatus kesän taittumisesta toi pienen haikeuden, mutta hyvän sellaisen. Kiitollisuudeksikin sitä fiilistä kai voisi kutsua. Kesä on ollut antoisa ja työkiireistä huolimatta siihen on mahtunut pieniä hetkiä, jolloin ajankuluun on voinut jäädä lököilemään kuin riippumattoon.

Miehen puolen vuoden hoitovapaa loppuu kolmen viikon kuluttua, elokuun lopussa. Sekään ei tunnu pahalta, kuten viime kesänä miehen neljän kuukauden vanhempainvapaan loppuessa. Syksy ja sen mukana tuomat uudet asiat tuntuvat ihan hyvältä, innostavaltakin. Tämän takia tykkään vuodenajoista pohjolan talven kuluttavuudesta huolimatta. Vuodenajat rytmittävät elämää, ovat aina pieniä uusia alkuja.

Kuluneet kuukaudet ovat korjanneet stressiriekaleiksi revittyä ja hermomytyksi solmittua minua. Takkuja on selvitetty hiljalleen ja ommel sekä sauma kerrallaan nainen on nostettu takaisin jaloilleen. Vasta näin jälkikäteen osaan nähdä ja myöntää, miten helvetin uupunut olin viime syksyn ja talven. Luulin kaiken korjaantuvan sinä päivänä, kun mies jäi hoitovapaalle ja sain tehtyä töitä kunnolla myös päivisin. Parantuminen on kuitenkin vienyt kauan, eikä tässä ihan ehjin saumoin seistä vieläkään.

Uupumuksen poissapitäväksi lääkkeeksi olen määrännyt itselleni sopivassa määrässä maitokahvia, yltäkylläisesti pusuja ja tarpeen vaatiessa aamuja, jolloin sängystä ylössäntäämisen sijaan otan lapset kainaloon ja luen niin monta kirjaa kuin kykenemme ennen kuin on pakko nousta pissalle.

Kesän aikana on tapahtunut paljon isoja ja pieniä merkityksellisiä asioita. Heinäkuun olen takonut kirjaa hiljaisella työhuoneella ja syönyt joka päivä ainakin litran tuoreita mansikoita. Oma henkilökohtainen sääkartastoni on pitänyt hyvänä. Kun olen tehnyt töitä, on satanut tunnelmallisesti vettä, ja kun olen ollut reissussa, on paistanut aurinko. Heinäkuussa myös myimme kotimme, ihmettelimme hetken tilillämme olevaa hirmuista summaa rahaa, kunnes vielä samana päivänä ostimme uuden kodin. Olemme miettineet remonttia, muuttoa uuteen kotiin ja muuttoa ulkomaille, mutta konkreettisia päätöksiä niiden suhteen on tällä hetkellä vain kirpputorilta uuteen kotiin ostamani kaappi. Mitä sitä, jos jotain viisumeja vaikka tarvitsisi hakea, onhan meillä nyt kaappi.

Kyllä asiat siitä lutviintuvat. Saamme syksyyn pehmeän laskun, sillä mies tajusi, että hänen on pakko pitää tänä vuonna vielä kuusi viikkoa lomia alta pois. Tällaiset pakolliset lomat ovat itselleni ihan utopistinen ajatus, mutta mikäs siinä. Neljä viikkoa laitettiin heti hoitovapaan perään, joten mies on nyt vielä syyskuun poissa töistä. Siinä ehtii päiväkotiin palaavalle ja päiväkodin aloittavalle ottaa kevyen alun uuteen arkeen. Uudessa kodissakin saadaan ehkä edes parkettilattiat hiottua sekä lakattua ennen kuin muutamme sisään syyskuun aikana.

Vaikka toiveissani on intiaanikesä, ei ihan kamalalta tunnu myöskään se, että tätä kirjoittaessani oli pakko käydä sulkemassa ikkuna ja hakemassa paljaiden varpaiden suojaksi villasukat. Kuukausien tauon jälkeen raitaiset villasukat tuntuvat jaloissa taas mukavalta. Pehmeältä, uudelta ja sopivan kaihoisalta elokuun päiviin, kun tuuli puhisee puista alas ensimmäisiä luovuttaneita lehtiä ja silti parvekkeella tomaatti vielä kukkii.

Jaa: