Muistatteko vielä ajat, kun ystävien näkemistä ei suunniteltu päiviä tai jopa kuukausia etukäteen ja kalentereita ja puhelimia selaillen? Ne vain tapahtuivat, ilman sen kummempaa säätöä.
Yritin hahmottaa, missä vaiheessa muutos omassa elämässäni tapahtui. Lapsuudessa hyppelin pellon poikki naapuriin, kävelin ovesta sisään ja huutelin, josko olisi kavereita kotona. Opiskeluaikoina muistelen toisinaan tuskailleeni, miten vähissä aika ystäville välillä oli. Kuvioihin olivat ilmestyneet opiskelut, työt, harrastukset sekä poikaystävän pussailut ja kalenteria joutui välillä plärätä, että kaikelle löytyi paikkansa. Mutta silti aina löytyi puolentunnin varoitusajalla seuraa lenkille ja extemporepiknikeille.
Kyllä se muutos tapahtui siinä vaiheessa, kun kannoin hädin tuskin kolmikiloisen ihmisen sylissäni kotiimme. Vaikka kuinka raskausaikana viisi vuotta sitten jaksoin yrittää, että mikään ei sitten muutu, totta hitossa muuttui. Aikakäsitys esimerkiksi sai ihan uudenlaisia muotoja.
Nyt jos voin olla yksin yhden kokonaisen illan, suursiivoan, luen kirjan onnellisena ahmien loppuun, tanssin yksinäni 2011 vuoden hittejä, parsin rikkinäiset vaatteet, katson elokuvan, saan viisi työprojekti-ideaa ja silitän kaksi vuotta sitten puhtaanpyykinkorin pohjalle mytätyn silkkipaidan. Ennen lasta olisin ehkä tehnyt voileivän ja käännellyt mietteissäni sohvatyynyjä samassa ajassa. Sitten toisaalta järjestän lapsille syntymäpäiviä, vaikka juuri kaksi viikkoa sittenhän ne viimeksi vuosia täyttivät. Vauvavuotena oli päivässä saanut tarpeeksi tehtyä, jos oli saanut lapsen yhtä päivää vanhemmaksi. Illat kiukkuavien lasten kanssa tuntuvat viikoilta ja kevyet sunnuntaiaamut tanssivat ohitse hetkessä. Näen samassa kaupungissa asuvia kavereita, joita tajuan nähneeni viimeksi puolivuotta sitten.
Ymmärtäähän sen, että elämä keikahtaa erilaiseen rytmiin, kun kahdesta tulee ensin kolme ja sitten vielä neljä. Kaipaan silti niitä extemporetärskyjä muidenkin tärkeiden tyyppien kanssa. Päätin tehdä tovi sitten testin: kuinka moni pääsisi ilman mitään varsinaista syytä järjestettävälle piknikille lyhyellä varoitusajalla.
Laitoin sunnuntai-illan piknikille kutsun keskellä viikkoa – parin tunnin varoitusajalla sentään en vielä uskaltanut testata – ja lähetin sen reilulle kymmenelle ihmiselle. Kävi ruuhkavuosien ihme: sain seurakseni lopulta peräti kolme ihanuutta – kaimani Hannen sekä Outin ja Emilian. Emilialle myös jättimäinen kiitos kameralainasta, jotta saatiin tallennettua tunnelmia piknikiltä, vaikka oman kamerani muistikortti oli jäänyt kamerahuoltoreissulle.
Siellä me siis oltiin, neljä perheellistä naista sunnuntai-iltana Mustikkamaan kallioilla ihan vain omina yksikköinämme ilman lisäosia. Taustalle piirtyi kaupungin siluetti Kulosaaresta Arabian kautta Kalasatamaan ja jos oikein kurkotteli, ihan Katajanokalle asti. Ihan kuin olisi istunut keskellä kauneinta maisemataulua. Kallio vietti jyrkästi mereen ja siellä täällä oli lasinsiruja, mutta kukaan ei ollut juoksemassa suinpäin veteen tai laittamassa siruja suuhunsa. Mikä ihaninta, sain sanottua lauseeni joka kerta loppuun.
Evääksi mä olin pakannut muun muassa mansikkaista salaattia, focacciaa, macaronsseja, mustikkapiirakkaa ja kirsikoita. Muut täydensivät peiton päälle aseteltua kattausta juustolla, suklaalla, pähkinöillä ja vesimelonilla. Skumpat meille mukaan pakkasi Freixnet, jonka Mia Moscato -kuohuviini on ennen ollut Alkon tilausvalikoimaa, mutta nostettu tänä kesänä perusvalikoimaan. Kuulemma Ruotsissa se on ollut myyntimenestys, ja mitä ruotsalaiset edellä, me sitten perässä Helsingin kantakaupungin laidalla.
Freixnetin Mia Moscato on makea kuohuviini, ja kuivien kuohareiden ystävänä yllätyin, miten hyvin Mian mukavan hapokas, sitruksinen ja pehmeän aprikoosinen maku sopi ystävien kesäpiknikille. Ja etenkin mansikoiden ja suklaan kanssa herkuteltavaksi! Mua paremmin viinejä tunteva piknikseurueeni osasi sanoa, että skumpassa käytetyt moscato-rypäleet ovat mainioita rypäleitä ne, missä varmasti ainakin osittain maun salaisuus. Uskon heitä, sillä kuulun viinikoulukuntaan, joka valitsee kuplivansa pääasiassa intuition, pullon designin ja etiketin perusteella.
Siinä piknikvilteillä istuessamme tajusin, että olen tutustunut jokaiseen ympärilläni istuvaan naiseen vasta tultuani äidiksi. Emilia perheineen asui aikaisemmin meidän perheen kanssa samassa rapussa yhtä kerrosta alempana, ja melkein saman ikäiset esikoiset yhdistivät meidät. Muisteltiin, miten miehen kanssa käytiin piipahtamassa heidän tupareissaan itkuhälytin mukana ja vauvan nukkuessa kerrosta ylempänä.
Outin tiesin yhteisien tuttujen kautta jo ennen lapsia, mutta vasta samanlainen elämäntilanne ja vertaistuen tarve sai meidät löytämään toisemme. Onneksi, sillä nykyään jaetaan niin metsäretkieväät kuin mummilat. Hannen kanssa tutustuttiin blogiemme myötä, ja ensimmäisellä tapaamiskerralla nassutusten me vedimme jalkaan juoksutrikoot ja pingoimme selkämme yhteistuumin hikeen juoksutreeneissä.
[youtube https://www.youtube.com/watch?v=Pqok_dQJRXY]
Kun asiaa oikein tuumasi, tajusin saaneeni äitiyden myötä elämääni ihan hurjan paljon uusia, tärkeitä ja ihania tuttavuuksia. Ihan turhaan siis synkistelin, että äitiys on vain riuduttanut sosiaalisia suhteitani. Tosiasiassa se on tuonut minulle liudan ystäviä, joiden kanssa jakaa samanlainen elämäntilanne ja samat lapsiperhevitsit ja -vitsaukset.
Nyt vain pitäisi ihan ilman syytä laittaa useamminkin pystyyn juhlia, jossa maljan nostamiseksi ei tarvita häitä, nimiäisiä tai kalenteriin merkittyjä juhlapyhiä. Oli nimittäin niin mukava ilta, että aikakäsitys heitti taas kuperkeikkoja. Ajattelin olevani kotona yhdeksän jälkeen, mutta havahduin piknikkuplasta vasta, kun villasukat oli jo vedetty jalkaan ja aurinko oli hiipinyt maiseman yli sukeltaen sitten oranssina hehkuna jonnekin Kivinokan taakse.
”Muistatteko vielä ajat, kun ystävien näkemistä ei suunniteltu päiviä tai jopa kuukausia etukäteen ja kalentereita ja puhelimia selaillen? Ne vain tapahtuivat, ilman sen kummempaa säätöä. ”
En kyllä voi muistaa. lapsena jo kavereille piti olla autokyyti kun matkaa oli sen verran ja siksi kyläilyt piti sopia päivää etukäteen. Opiskeluaikaan sain hetken asuntola-asukkina ja kortillisen kaverin myötä maistaa elämää jossa voin koulupäivän jälkeen vaan päättää hypätä mukaan, viettää yön kaverin luona ja palata aamulla hänen kyydillään kouluun.
Tuo on kuitenkin myös minun kohdallani harvinaisen totta että äitiyden myötä on tullut uusia kavereita. Minulla ei täällä päin maata ollut oikeastaan työkavereiden lisäksi yhtään kaveria ennen lapsen saamista. Nyt niitä on jo viisi joilla on suunnilleen saman ikäiset lapset. Ilman lasta varmaan ihmettelisin vieläkin kun ei ole ketään jonka luokse voisi mennä kyläilemään samana aamuna sopien. Oikeastaan se kyläilykin on helpottunut. Ei ole työtä rajoittamassa kyläilyaikoja ja lapset ovat tervetulleita joka paikkaan. Ei se tietysti sama ole kuin ilman lasta kyläily, mutta ilman lasta en luultavasti kyläilisi ollenkaan, eli on hiton paljon kivempi tilanne tämä 😉
Mä arvelinkin, että vaikka gallup omassa lähipiirissäni toisteli samanlaisia kokemuksia kuin minä, toisenlaisiakin muistoja ja nykyhetkiä varmasti löytyy. On ollut varmasti aika hurjaa asua niin kaukana kavereista, että aina tarvitsi autokyydin. Mä olen kans maalta kotoisin, mutta onneksi kylällä oli niihin aikoihin muitakin samanikäisiä mukuloita, joiden kanssa leikkiä.
Mutta ihana kuulla, että sielläkin äitiys on tuonut uusia kavereita <3 Mäkin muistan, miten perhevapailla ehti nähdä paljon kavereita. Jotkut puhuivat, että kotona voi tulla aika pitkäksi, mutta itse en kokenut niin, kun oli joka päivälle menoa ja tärskyä sovittuna. (Pää alkoi hajoilla sitten muihin asioihin ja on ollut kovin kiva aina vaihdella miehen kanssa kotivanhemman paikkaa.)
Huoh, mikä kurjuus että olin ihan väärällä leveyspiirillä. Mentäisiinkö joku päivä kuitenkin tukemaan paikallista, eli juorukahvit Taukotilassa?
No se oli kurjuus se! Mutta Taukotila ja juorukahvit kuulostaa hyvältä! Ja otetaan vielä santsikahvit, joiden aikana voit lyhyesti kertoa, miten lähdetään perheen kanssa maailmalle kivuttomasti ja kivasti 😀
Ei se mitenkään erityistä ollut kun se oli se normi. Ei sitä tiennyt muusta ja olin oikeasti aika tyytyväinen. Sain kuljeskellä itsekseen tai sisaruksen kanssa, tonkia ojia ja metsiä, käydä kesäisin uimassa kun huvitti, rakennella majoja, kuunnella C-kasetilta satuja tai musiikkia ja leluja oli aika paljon. Ja minulle tämä myös sopi. Vaikka oli kivaa kun oli kavereita niin ihan yhtä kivaa oli myös ihan omalla väellä 🙂 Ehkä jos olisin asunut kavereiden lähellä ja muuttanut tuonne tilöanne olisi voinut olla hankalampi.
Ensimmäinen vuosi lapsen kanssa meni myös aika mukavasti kotona ennen kuin aloin kaivata jonkinlaista kaveripiiriä. Mutta olenkin luonteeltani sellainen että jos vietän kaverien kanssa viikonlopun ja olisin viikon töissä niin seuraava viikonloppu pitäisi jättää lepäämiselle ja palautumiselle tai alan saada uupumisen oireita. Tästä olikin joskus aiemmin postaus, missä pohdit sitä miten erilaisia sosiaalisia tarpeita ihmisillä on 🙂
Niin, sillä tavallahan se menee, että kaikkeen tottuu. Ja välillä ei tarvitse edes totutella, jos se on normi. Sitten vielä tietty se, että jos oma luonne kaipaa paljon omia hetkiä, maaseutulapsuus on varmasti antanut aikaa omille mietteille ja touhuille. Joskus mietin, miten kauan omilla lapsilla menisi tottua, jos nyt muuttaisimme maalle – ihan puhtaana ajatusleikkinä siis – ja luulen, että aika tuskaista etenkin vanhemman kanssa tulisi. Mummilassa on kivaa kesäisin, kun on säpinää ja vanhempieni marjatilan kotimyyntiasiakkaiden lapsia kavereina, mutta talvisin viikossa alkaa kaikilla vähän pakka hajoilla tylsyyteen ja tekemis- sekä kaverivajareihin. Vaikka samalla taidetaan kaikki myös tykätä siitä tylsyyteen asti ajavasta rauhasta siellä. Että kai sitä tottuisi, mutta meidän onneksi ei ole tarvetta siihen.
Ja joo, se mun erilaisten persoonien sosiaalisia tarpeita käsittelevä postaus on ollut mielessä, kun olen miettinyt uutta postausta sen päivittämiseksi. Olen tässä viime aikoina tajunnut, miten paljon olen löytänyt itsestäni kätkettyä introverttia äitiyden myötä.