Viime viikolla koti-isi sai ansaitsemansa vapaapäivän. Mies lähti tuulettumaan kalastusreissulle kaverinsa kanssa keskellä viikkoa, ja mä vietin kevyttä työpäivää kuopus kainalossa esikoisen päiväkotipäivän ajan. Pieni pyrähdys takaisin töitä tekevän kotiäidin elämään siis.

Lasten kanssa lähden kuitenkin heppoisemminkin perustein fiilistelemään tilaisuuksiin. Esikoisella onkin välillä vähän vääristynyt kuva mun työnteosta. Välillä on pitänyt selitellä, että en todellakaan joka päivä töissä käy kilistelemässä kuohuvalla ja syömässä nanokokoisia ruoka-annoksia. Saati että työpäiviini kuuluisi aina pallomeri, museokierros, pulkkamäki tai joku muu hauskuus, johon hän on mun duuniriennoissa mukana kulkiessa päässyt osallistumaan.

Kerran mentiin lasten kanssa iltasella käymään työhuoneellani, kun oli pakko hoitaa muutama nopea työjuttu vielä saman päivän aikana. Luulin näyttäväni, että tätä se työntekoni pääsääntöisesti on – istumalihaksien harjoittamista ja koneen maanista naputtamista – mutta esikoiselle jäi vain mieleen, että äitin työpaikalla on ihanan pitkät käytävät, joita juosta ees ja taas sekä keksejä, joita syödä veljen kanssa kikatellen.

Mutta mitäpä minä korjaamaan ajatusta siitä, että töissä olisi aina ihan hurjan hauskaa. Sillä onneksi pääsääntöisesti niin onkin. Pitäisi itsekin haastaa työhuonekavereita käytävähippaan.

Nyt kuopuksen kanssa pressejä kiertäessämme päädyimme muun muassa ottamaan vauhtia keinulaudoilla ja rapsuttelemaan ponia. Että tosiaan, kaikkee sitä. Päiväunien ajaksi parkkeerasin rattaat tutun kahvilan eteen, jossa naputtelin konetta kuopuksen parin tunnin unien ajan, kuten niin monina kotiäitipäivinä aikaisemminkin. Jännä, miten paljon leppoisampi fiilis nyt vain oli, kun kaikki viikon parhaat työaikapaukut eivät ole kiinni niissä päiväunissa. Ja tiedättekö, kahvin sijasta teki mieli tuorepuristettua mehua, joten tilasin sellaisen. Kiitos parantuneiden yöunien, kroppani ei enää tuskaisena huuda kahvia pysyäkseen käynnissä. Niin niin niin ihana huomata, että kyllä tämä tästä.

Päivän mielekkäintä antia oli kuvissakin näkyvä Marimekko-koti, jossa sielläkin kävimme piipahtamassa kuopuksen kanssa. Minä huokailin ihastuksesta ja miniassari peuhasi tyynykasoissa naama virneessä. Mä tykkään siitä, miten Marimekko nykyään esittelee uudet kodinmallistonsa sisustamalla niillä ja lainakalusteilla jonkun oikean myynnissä olevan kodin. Nyt Marimekon tuleva syksy 2016 oli puettu Punavuoressa sijaitsevan kolmion ylle. Vaikka toki tavoitteena on myydä uusia tuotteita, mä itse saan näistä aina valtavasti inspiraatiota ja hyvää mieltä vain katselamalla. Toivottavasti tekin näin kuvien kautta.