Takana kuukausi ja viikko siitä, kun perheemme aikuisten päivärytmit myllyrettiin. Mies jäi täyspäiväiseksi koti-isäksi ja minä siirsin työpisteeni olohuoneen nurkasta työhuoneelle. Vaikka paikkoja on vaihdettu ennenkin, tekeepä aina yhtä hyvää ottaa toisen mantteli harteilleen. Siinä muistaa taas, miltä meininki pöydän toiselta puolelta näyttää ja tuntuu. Samalla oppii aina paremmin arvostamaan toista, itseään ja koko perhettä. 

Kuukaudessa mieleeni on kertynyt hajanaisia ajatuksia ja havaintoja uudesta elämäntilanteestamme ja koti-isyydestä.

Nukun nykyään melkein aina kahdeksan tunnin yöunia. Tai ainakin pyrin siihen, sillä se on mahdollista. Kun voin tehdä työt päivisin, yöt vapautuivat nukkumiselle. Ja voin kertoa, että ihminen on aika paljon mukavampi tyyppi, kun se nukkuu. Myös iltoihin jää toisinaan aikaa, jolloin on mahdollista neuloa, lakata varpaankynsiä tai kiehnata sen koti-isin kainalossa.

Kahdenkeskistä ilta-aikaa miehen kanssa ei kuitenkaan juuri ole. Mies on ollut päivien jäljiltä niin poikki, että nukahtaa monesti samaan aikaan lasten kanssa. Salaa olen ollut tästä vähän hyvillänikin. Tietääpähän nyt, miksi olin välillä silleen hippasen äreänä, kun settiin lisättiin vielä iltapuhteina tehtävät työt ja yöt valvottava vauva. Onneksi miehen kroppa on hissukseen alkanut tottua koti-isyyteen, ja me päästään silloin tällöin viettämään sohvatreffejä lasten mentyä nukkumaan.

Hyvin nukuttujen öiden vaikutuksen huomaa myös kropassa. Iho on hyvässä kunnossa, ja stressi-väsy-uupumus -akne on hävinnyt. Vielä kun saisi finnien aiheuttamat arvet pois. Kroppa on myös alkanut timmiytyä, tai sitten se yksinkertaisesti vain näyttää elävämmältä ja paremmalta, kun on tottunut katseleman sitä elotonta, löysää ja harmaata nahkakuorrutetta yllään.

On aika siistiä olla täysin tietämätön, miten pyykkikoppaan heittämäni vaatteet ovat päätyneet puhtaina ja viikattuina vaatekaappiini. Silloin tällöin olen jopa kulkenut kylillä miehen silittämä paita tai mekko päälläni, mutta moiseen luksukseen ei uskalla totuttaa itseään. Ryppyvaatteet palaavat taas viimeistään syksyllä miehen palatessa töihin.

Päiväkotimatkoista on tullut tärkeitä yhteisiä hetkiä esikoisen kanssa. Miten jostain, mikä aikaisemmin toi mieleeni vain kuraa, tuskahikeä ja väärässä jaloissa olevia kenkiä, on voinut tulla niin mukava ja tärkeä osuus päiviä? Ne käsi kädessä kuljetut matkat ovat mun ja esikoisen kahdenkeskistä aikaa. Silloin voin keskittyä vain häneen, kuunnella keskittyneesti nelivuotiaan ajatuksia maailmasta ja pysähtyä tienlaitaan tutkimaan ruskeiden lehtien keskeltä nousevaa leskenlehteä.

Kotityöt eivät jakaudu tasaisesti. Mun tekemän pyykinpesun, imuroinnin ja ruuanlaiton määrä on laskettavissa kahden käden sormilla viime ajoilta. Mutta nyt on näin. Mies on kotona ja mulla just nyt hitokseen töitä. Ehditään tasata kotityökuormaa taas myöhemmin.

Kuopus on omaksunut uuden tilanteen nopeasti. Niin nopeasti, että mulla on vähän ristiriitaiset fiilikset siitä. Ensimmäisien viikkojen ajan hän jäi itkemään mun lähtiessä aamulla töihin – ei siksi, etteikö isi olisi maailman paras, vaan siksi että äitikin on pienen silmissä sitä – mutta nyt saan pusun ja suu virneessä heilutetut moikat. Vielä kuukausi sitten mäkin kärvistelin työpäivät jäytävän ikävän kanssa, mutta nykyään tilanne tasaantunut ja tilalle on tullut tuttu kaveri; riittämättömyydentunne. Siitä tyypistä ei pääse eroon sitten millään.

Muiden tekemien ruokien syömisestä ei haihdu loisto alkuhuumankaan jälkeen. Miten siisteintä on saapua kotiin, jossa on ruoka pöydässä valmiina. Töissä käyn syömässä lounaan jossain lähialueen ravintoloissa. Joka kerta tekisi mieli ottaa Instagrammiin kuva, että katsokaa nyt, voi että!

Mies on rennompi. Hän vain handlaa nämä jutut niin paljon mua paremmin. Ja miten paljon sitä arvostankaan, kun itse tiedän, mitä se vaatii. Koti on enemmän vinksallaan kuin mun kotimutsiaikoina, mutta miehen pää on paljon vähemmän vinksallaan kuin mulla oli kotimutsiaikoina. Siitä voi tehdä laskelmat, mikä on järkevämpää.

Mä olen rennompi. Syksyn ja talven aikana harteille hissukseen laskeutunut uupumus on alkanut helpottaa. Se on kyllä taka-alalla edelleen, mutta enää ei koko ajan tunnu siltä kuin pää olisi tehosekoittimessa, sydän köytettynä sähköaitaan ja vatsa täynnä laavakiviä. Pinna lasten kanssa on pidentynyt tulitikusta kuivaksi koivuklapiksi. Matkaa märäksi tukiksi vielä on, mutta sinne tuskin tällä sähikäismielellä koskaan päästäänkään. Pystyn taas katsomaan innolla tulevaan, mutta myös täysin siihen hetkeen, kun työpäivän jälkeen istun sohvalla kuopusta imettäen, esikoinen toiseen kainaloon käpertyneenä. Kyllä koti-isyys on naisen parasta aikaa, sanon mä.

Kuvat Lähiömutsin Instagrammista kuluneelta kuukaudelta. 

Jaa: