Muutamia kuukausia takaperin olin istumassa illalla ravintolan nurkassa töitä tehden. Ravintolan ohitse sattui kävelemään ystäväni, hänkin aamulla töihin lähteneenä ja nyt vasta matkalla kotiin. Siinä baaritiskin nurkalla halasimme pitkään. Molemmat liian hektisen syksyn rasittamia, sielut väsymyksestä syrjällään. Rutistin lisää, enkä olisi tahtonut päästää irti. 

Tajusimme, että kaikessa hötäkässä emme olleet ehtineet nähdä toisiamme pitkään aikaan. Arki oli päässyt lipsahtamaan sellaiseksi, että meidän entiset spontaanit näkemisemme olivat muuttuneet tapaamisiksi, jotka sovittiin raivoisan kalenterin plääräämisen päätteeksi. Välillä se nyt on vain sitä. Mutta päätimme, että kun arjessa helpottaa, varaamme kokonaisen illan toisillemme. Tekisimme hissuksiin ruokaa, joisimme viiniä ja istuisimme sohvannurkassa villasukat makkaralla.

No nyt on helpottanut, ja viime viikonloppuna me vietimme yhteisen illan. Ystävä hoiti viinit, pöyhi sohvanurkkansa tyynyt ja tarjosi rapsutusterapiaa pienen täpinöivän koiran muodossa. Minä vedin villasukat jalkaan, pakkasin reppuun arvostelukappaleena saamani Virpi Mikkosen Kiitos hyvää Pikaruokaa -kirjan ja käväisin ruokakaupan kautta.

Virpin kirjan teema sopi iltaan hyvin: rentoa, helppoa ja terveellistä ruokaa. Samaten se sopi muistuttamaan siitä hetkestä, kun ystävän kanssa siinä baaritiskin laidalla halasimme.

Olin samana päivänä silloin muutamia kuukausia sitten kieltäytynyt työstä, jonka olisin tahtonut ottaa vastaan, mutta jonka kuitenkin tajusin olevan askel sivuun siitä, minkä tekemisestä todella nautin. Se olisi ollut kiva työ, mutta ei unelmatyö. Miten se liittyy Virpiin? No siten, että hän on seurannut unelmiaan, vaikka moni epäili. Hän jätti vakityön toimittajana ja lähti luomaan ammattia intohimostaan; ruuasta ja terveellisestä elämästä. Ja se kannatti. Virpistä on tullut oman alansa arvostettu guru, ja se on huomattu myös ulkomailla. Virpi sai hiljan kustannussopimuksen Yhdysvalloista, ja hänen ensimmäinen kirjansa julkaistaan englanniksi. Se on ihan hiton iso juttu se.

Virpin uusi pikaruokakirja on ihana. Se on kliseisesti sanottu, mutta kun kirja on ihana. Harvoin reseptikirjasta tulee sellainen olo, että tahdon kokeilla jokaista ohjetta. Vain kirjan jälkkäriosasto epäilyttää. Vaikka nyt se kolmen ainesosan suklaakakku, en usko! En taida kuitenkaan malttaa olla kokeilematta sitäkään. Niin hyvin me ystävän kanssa saatiin syödäksemme, kun tehtiin kirjan resepteillä portobellohampurilaisia, joissa oli täytteenä muun muassa siemenistä ja pähkinöistä tehdyt pihvit sekä manteliaiolia. Aioli oli ehkä parhainta maistamaani aiolia, ja siis tehty tehosekoittimessa mantelilastuista ja mausteista, älytöntä! Hampurilaisten rinnalle tehtiin vielä Virpin ohjeella palsternakkaranskalaisia.

Pikaruuaksi illallistamme ei kyllä voinut kutsua, mutta siihen ehkä oli osansa sillä, että kokkaamisen sijaan keskityimme esimerkiksi kuohuviinin olemuksen tutkimiseen. Pientä viivästystä ja keittiökaaosta aiheuttivat myös jättiherkkusienet (portobellot olivat kaupasta loppu), jotka räjähtivät uuniin valuttaen lattialle asti mustaa nestettä.

Mutta kun useampaa tuntia myöhemmin hampurilaisillallinen oli vihdoin valmis (ja uuni edelleen siivoamatta), ruuanlaiton vaiva oli nopeasti todettava sen väärtiksi. Valtavan hyvää! Siinä lauantaiyön pehmeydessä ja vatsat täynnä oli hyvä kömpiä sohvalle miettimään, keskittyisikö rapsuttelemaan koiraa vai jaksaisiko kenties neuloa muutaman rivin. Sekä-että oli oikein hyvä ratkaisu. Taksissa kotiin matkusti raukean onnellinen nainen, villasukat makkaralla.