Mä olen elänyt neljä vuotta vastoin sisäistä rytmiäni. Kun minusta tuli äiti, aloin valvoa öisin. Oikeasti olen aikaisia aamuja rakastava, joka on parhaimmillaan päivän ensimmäisinä varhaisina tunteina. Neljässä vuodessakaan en ole onnistunut kääntämään sisäistä kelloani iltaihmiseksi. Pahimmillaan se tuntuu siltä kuin eläisi koko ajan elämänsä hirveimmässä jetlagissa.

Miksi sitten valvon öisin? Olosuhteiden pakosta ja osittain myös omasta valinnastani johtuen. Jos tahdon saada jotain aikaiseksi, se on tehtävä iltaisin lasten mentyä nukkumaan. Teen kaikki työasiat pääasiassa välillä kello 21.30–01.30.

Unelmoin siitä, että voisin herätä aamuviideltä, tehdä rauhassa töitä hiljaisessa kodissa villasukat jalassa kahvia juoden ja katsella ikkunasta miten aamuaurinko nousee. Kun lapset sitten seiskan–kasin pintaan heräilevät, olisin tehnyt jo ainakin puolet päivän töistä. Ai että, miten kipeän täydelliseltä se kuulostaa! Mutta vielä moinen aamuilottelu ei onnistu. Kun minä herään, lapsetkin heräävät, oli kello sitten viisi tai kahdeksan. Mikään ninjaryömiminen tai kissahiipiminen ei auta, heidän ”äiti heräsi” -tutkansa on pettämätön.

Ainut tapa on tehdä töitä öisin. Siinäkin on puolensa. Muut nukkuvat ja tiedän, että mulla on aikaa tehdä juuri niin kauan itsekseni asioita kuin vain jaksan. Vaikka aamuun asti. Se on lohdullista ja ihanaa – kaikki tämä aika vain minulle! Se on myös petollista. Joka yö saan itseni unohtamaan, miten hirvittävän kirvelevältä painolta väsymys aamuisin tuntuu.

Välillä valvon myös ihan puhtaasti omasta valinnastani. Toisinaan on vain pakko saada olla, tuntea, että tämä tilanne tässä on täysin minun hallinnassani. Öisin ei tarvitse olla valmiudessa säntäämään sinne tänne ja tuonne. Viime syksynä myös tajusin, että työni puolesta tarvitsen paljon luovaa luuhailua. Öisin teen sitä. Keitän teetä, järjestän kirjojen kulmia suoriksi ja unelmoin. Monet ongelmat ovat ratkenneet ja hyvät ideat ovat syntyneet keskellä yötä. Tunnistin heti itsessäni Katjan kirjoituksen yöeläjän, vaikka pohjimmiltani olenkin aamuihminen.

Mieleni vaatii, että saan välillä jotain konkreettista aikaan. Muuten en voi hyvin, vaan tulen levottomaksi ja kiukkuiseksi. Vaikka olisi hitokseen järkevämpää nukkua kuin neuloa vaikka pipoa, välillä se pipo on tehtävä. Öisin, totta kai, sillä muuten neulomiseen keskittyminen ei olisi mahdollista. Tarvitsen sen tunteen, kun voin käsieni kautta saada valmiiksi jotain kaunista ja konkreettista.

Väsymykseni pysyy edes jotenkin kurissa sillä, että miehen ilta- tai yövuoropäivinä hän herää lasten kanssa. Se on sanaton sopimus, josta olen äärettömän kiitollinen. Silloin saan nukkua melkein yhdeksään ja hipsiä suoraan aamupalapöytään. Ja silti niinäkin jaksamisen kannalta olennaisina aamuina aamuihminen minussa huutaa, että koko päivä on jo valunut ohi. Olen nukkunut niiden tehokkaimpien, pirteimpien ja parhaiden aamutuntien ohi.

Tiedän koko ajan, että voisin niin paljon paremmin, jos saisin nukkua öisin ja herätä aikaisin aamulla. Olen iltaisin monesti jo niin kaikkeni antanut, että asioiden hoitamiseen menee tuhottomasti aikaa. Toisinaan pelkään, että hukkaan sen aamujen erityislaatuisen tunnelman näiden vuosien aikana. Että olen tuomittu elämään jetlagissa koko loppuelämäni, enkä enää löydä paikkaani vuorokaudessa.

Mutta näillä mennään, olosuhteiden pakosta ja omasta valinnasta. Vielä ainakin tovi eletään tätä jännää tasapainoleikkiä, jossa oman jaksamisen kannalta olennaiset jutut vaativat valvomista. Vielä joskus mä tervehdin sisäisen kelloni mukaisesti aamuaurinkoa, levänneenä ja täynnä tarmoa. Silloin satunnaiset yövalvomiset ovat harkittu herkku arjen keskellä, eivät jokapäiväinen ja ainoa keino pyörittää arkea.

Jaa