Miksi sitten valvon öisin? Olosuhteiden pakosta ja osittain myös omasta valinnastani johtuen. Jos tahdon saada jotain aikaiseksi, se on tehtävä iltaisin lasten mentyä nukkumaan. Teen kaikki työasiat pääasiassa välillä kello 21.30–01.30.
Unelmoin siitä, että voisin herätä aamuviideltä, tehdä rauhassa töitä hiljaisessa kodissa villasukat jalassa kahvia juoden ja katsella ikkunasta miten aamuaurinko nousee. Kun lapset sitten seiskan–kasin pintaan heräilevät, olisin tehnyt jo ainakin puolet päivän töistä. Ai että, miten kipeän täydelliseltä se kuulostaa! Mutta vielä moinen aamuilottelu ei onnistu. Kun minä herään, lapsetkin heräävät, oli kello sitten viisi tai kahdeksan. Mikään ninjaryömiminen tai kissahiipiminen ei auta, heidän ”äiti heräsi” -tutkansa on pettämätön.
Ainut tapa on tehdä töitä öisin. Siinäkin on puolensa. Muut nukkuvat ja tiedän, että mulla on aikaa tehdä juuri niin kauan itsekseni asioita kuin vain jaksan. Vaikka aamuun asti. Se on lohdullista ja ihanaa – kaikki tämä aika vain minulle! Se on myös petollista. Joka yö saan itseni unohtamaan, miten hirvittävän kirvelevältä painolta väsymys aamuisin tuntuu.
Välillä valvon myös ihan puhtaasti omasta valinnastani. Toisinaan on vain pakko saada olla, tuntea, että tämä tilanne tässä on täysin minun hallinnassani. Öisin ei tarvitse olla valmiudessa säntäämään sinne tänne ja tuonne. Viime syksynä myös tajusin, että työni puolesta tarvitsen paljon luovaa luuhailua. Öisin teen sitä. Keitän teetä, järjestän kirjojen kulmia suoriksi ja unelmoin. Monet ongelmat ovat ratkenneet ja hyvät ideat ovat syntyneet keskellä yötä. Tunnistin heti itsessäni Katjan kirjoituksen yöeläjän, vaikka pohjimmiltani olenkin aamuihminen.
Mieleni vaatii, että saan välillä jotain konkreettista aikaan. Muuten en voi hyvin, vaan tulen levottomaksi ja kiukkuiseksi. Vaikka olisi hitokseen järkevämpää nukkua kuin neuloa vaikka pipoa, välillä se pipo on tehtävä. Öisin, totta kai, sillä muuten neulomiseen keskittyminen ei olisi mahdollista. Tarvitsen sen tunteen, kun voin käsieni kautta saada valmiiksi jotain kaunista ja konkreettista.
Väsymykseni pysyy edes jotenkin kurissa sillä, että miehen ilta- tai yövuoropäivinä hän herää lasten kanssa. Se on sanaton sopimus, josta olen äärettömän kiitollinen. Silloin saan nukkua melkein yhdeksään ja hipsiä suoraan aamupalapöytään. Ja silti niinäkin jaksamisen kannalta olennaisina aamuina aamuihminen minussa huutaa, että koko päivä on jo valunut ohi. Olen nukkunut niiden tehokkaimpien, pirteimpien ja parhaiden aamutuntien ohi.
Tiedän koko ajan, että voisin niin paljon paremmin, jos saisin nukkua öisin ja herätä aikaisin aamulla. Olen iltaisin monesti jo niin kaikkeni antanut, että asioiden hoitamiseen menee tuhottomasti aikaa. Toisinaan pelkään, että hukkaan sen aamujen erityislaatuisen tunnelman näiden vuosien aikana. Että olen tuomittu elämään jetlagissa koko loppuelämäni, enkä enää löydä paikkaani vuorokaudessa.
Mutta näillä mennään, olosuhteiden pakosta ja omasta valinnasta. Vielä ainakin tovi eletään tätä jännää tasapainoleikkiä, jossa oman jaksamisen kannalta olennaiset jutut vaativat valvomista. Vielä joskus mä tervehdin sisäisen kelloni mukaisesti aamuaurinkoa, levänneenä ja täynnä tarmoa. Silloin satunnaiset yövalvomiset ovat harkittu herkku arjen keskellä, eivät jokapäiväinen ja ainoa keino pyörittää arkea.
Vakavasti puhuen: Olisi ehkä hyvä pysähtyä miettimään, mikä ajaa vimmaiseen suorittamiseen, josta seuraa hyvien (aikaan saatujen asioiden) lisäksi paljon pahoinvointia ja väsymystä sekä sinulle että myös läheisille. Puhun omasta kokemuksesta: elin tehokkaan ylisuorittajan elämää aina burn outiin asti. Oli pakko nousta viideltä siivoamaan, neuloa vielä pari työtä ennen nukkumaanmenoa, oltava kaikessa täydellinen jne. Sitten paloin loppuun, kävin läpi sairasloman ja pitkän terapian. Nykyäänkin olen reipas ja aikaansaava, mutta en saa käsittämättömiä itkukohtauksia tai ravaireita pikkuasioista enkä paniikkikohtausta, jos heräänkin vasta aamukuuden jälkeen. Pystyn elämään pesemättömän vessan kanssa ja käymään sen sijaan vaikkapa lenkillä tai menemään aikaisemmin nukkumaan. Suosittelen pysähtymään ja pohtimaan!
Vitsi kun kuulostaa tutulta. Olen aamuihminen, mutta nykyisin oma aika on iltaisin ja menee liian myöhään ja aamulla väsyttää ja kiukuttaa. Aamulla omaa aikaa rajoittaa aamu-uninen mies ja aamuvirkku lapsi (mies ei niinkään, silloin aikana ennen lapsia mä monesti heräsin paljon aikaisemmin kuin mies ja vietin laatuaikaa itsekseni). Mutta jos nykyään aamulla hipihiljaa hipsin keittiöön, niin on 100% varmaa että pian (alle 5 minsaa) sinne tulee pieni pellavapää tyttöseni. Eli jos satun nykyään heräämään aamulla ennen lasta, pysyn visusti peiton alla (kännykän netti ilonani), etten herättäisi pikkuneitiä, että saisin olla tovin vielä rauhassa, ihan yksin. Mutta suurin osa aamuista menee kyllä että aivan liian vähien yöunien jälkeen kuulen asunnon toisesta päästä ”äiti, onko jo aamu?” kysymyksen.
Kuulostaa monessa kohtaa niin tutulta. Minäkin rakasta aamuja. Aamuisin saa hiipparoida talossa itsekseen, täyttää lintulautaa, päästää koirat pissille ja keittää teetä. Voi vaikka tehdä sudokun ja lukea sähköpostit samalla kun seurailee miten auringon ensisäteet yltävät pihapuihin.
Mutta sitten se lapsi. Ei millään pahalla ja hyvä ja kaikin puolin ihanan rakas lapsi, mutta kun on päivän pyörinyt hänen kanssaan niin illalla se oma aika tuntuu jotenkin niin arvokkaalta. Se on minusta vähän kuin saippuasarja johon on koukussa. Siitä ei todellisuudessa saa mitään, mutta jotenkin pakkomielteen omaisesti pitää aina katsoa se/ottaa se oma aika. Eikä siitä lopulta hyödy mitenkään. Silmät ristissä nytkin tätä kirjoitan (kyllä olen aamu ihminen jolla on univelkaa ja tuntuu että olisi parempi olla jo pedissä) vaikka luultavasti olisin voinut jättää vastaamisen aamuun, kirjoittaa paljon fiksummin ja olla pirteä huomenna. Nyt saan sen oman ajan kun kirjoitan vastausta blogikirjoitukseen joka on yksi osa sitä pienten asioiden ketjua mikä valvottaa iltaisin. Vähän kuin jono karkkeja maassa. Aina kun syö yhden niin edessä on seuraava. Lopulta tämä valvominen ei tunnu nyt hyvältä ja huomenna se tuntuu vielä pahemmalta.
Viimeistään JOS teillä joskus on se tilanne että lapsilla on omat huoneet niin tilanteen luulisi keikahtavan. Mutta varmasti lasten kasvaessa se myös muuttuu. Mutta minäpä esitän sinulle haasteen. Ota yksi ilta viikossa kun sinulla on lasten nukahdettua kaksi (ja vain kaksi) tuntia omaa aikaa ennen kuin menet nukkumaan. Tuona aikana et avaa tietokonetta vaan teet jotain ihan juttuja ja menet sänkyyn kun se kaksi tuntia on kulunut. Veikkaan että ero on aika huima. Ota vaikka yksi kokeiluilta ja jos se tuntuu hyvältä niin tee siitä tapa 😉 Kai ne työt sen yhden illan verran voivat joustaa? Ja seuraavana päivänä/iltana voi parempien unien jälkeen saada paljon enemmän aikaan kuin saisi huonostinukutun yön jälkeen.
Kiitos huolenpidosta, mutta ajattelet nyt sinulle tuntemattoman ihmisen olevan kuin sinä. Minä mielelläni jätän vessan pesemättä, jos pääsen lenkille! 😀 Että vimmaisesta suorittamisesta en tiedä, mutta minä tarvitsen omat hetkeni. Ja nyt on elämäntilanne sellainen, että se on mahdollista vain öisin. Ja tietty, perheen ja töiden yhdistäminen vaatii tällä hetkellä tätä. Se on sen arvoista, sillä vaakakupissa se tuo kuitenkin valvomisineenkin huomattavasti enemmän hyvinvointia kuin kurjuutta elämään. Mutta ei siinä, odotan kyllä kuopuksen päivähoidon alkamista siinä mielessä, että öisin voisi välillä vaikka nukkua 🙂
Oih joo, ne laatuajat silloin muinoin, kun kaksihenkisessä perheessä heräsi ennen sitä toista. Aamut, parasta <3
Sun aamukuvaus, just tota! Aamuissa on upeaa taikaa, jonka ääreen mä tahdon ja aion vielä joku päivä palata. On totta, että jos lapsilla olisi joskus oma huone – ja mulla olisi oma huone miehen kanssa – olisi helpompi herätä aamuisin ihan yksin.
Kiitos haasteesta, sellaista mä pyrin viettämään joka lauantai. Se on mun vapaapäivä, ja illat yritän pitää koneen kiinni. Aika hyvin onnistuenkin. Ja se on ihanaa! Ajoissa nukkumaan menemisessä tosin on petrattavaa silloinkin 🙂
Minulla on takana äitiyttä vasta 6kk ja valvomisesta on jo tullut henkireikä. Vaikka iltaisin pääsen välillä omiin harrastuksiin, voi yön tunteina vain olla ja ajatella. Se on välillä niin tärkeää. Ainakin mulle. Ennen lasta tein asiantuntijatyötä ja tuntuu, että kaikki luovuus ja ajattelukyky on valunut korvasta ulos. Öisin herättelen itsetuntoani tältä osin takaisin. Joskus vaan neulon ja silittelen kissaa.
Unelmoin ajasta kun heräsimme miehen kanssa molemmat arkiaamuisin ennen kuutta saman aamiaispöydän ääreen ja katselimme aamun uutiset keskustellen. Nykymeiningillä en jaksa nousta tuolloin ylös, vaikka vauva heräisikin tai häntä pitää syöttää. Ehkä tuo aika koittaa vielä 🙂
Yökukkuja täällä kans, valvon joka yö vähintään kahteen vain jotta saan hetken (no aika hiton pitkän hetken) vain olla. Tämä tosin tuntuu mulle nimenomaan luontaiselta. Lapset nukkuvat molemmat 12 tuntia joten mulle jää hyvin aikaa koska pärjään näin äitiyslomalla aika vähillä yöunilla kun ei tarvi olla skarppina töissä. Mutta valitettavasti nämä perhevapaat eivät ikuisuutta kestä ja sitten olenkin taas tuomittu itselleni aivan väärään rytmiin kun töihin pitää herätä puoli viideltä. Tiedän, työpaikkaa voisi toki yrittää vaihtaa. Mutta rakastan työtäni ja työkavereitani ja se että pääsen töistä jo kahdelta, lyhentää mukavasti päiväkotipäiviä, mies kun vie aamulla normaalien ihmisten aikaan. Työssäni onneksi on välillä myös iltavuoroviikkoja niin saa vähän nollattua, puuh. Mutta ei ole ikävä töihin, nyt valvotaan ja neulotaan!
Terveisiä Reykjavikin yöstä! Mä teen täällä ihan samaa kuin säkin: töitä kun muut nukkuu. Mutta nytpä juuri ei ole muita vaihtoehtoja.
Onnekseni mä olen yökukkuja, eli olen tehokkaimmillani iltapäivisi ja iltaisin. Nukun mielelläni aamuisin ysiin tai kymppiin. Onneksi lapsetkin nukkuu, muuten tästä ei tulisi mitään. Ensi vuonna rytmi vaihtuu, kun alkaa koulu jonne ei voikaan mennä enää ”noin kymmeneksi” 😀
Mua nauratti kun toi blogimedian widgetti oli taas täynnä perheblogeja keskellä yötä. Ite just naputin postausta 22.45- 01.15 joka sopi hyvin. Aamulla en kyllä arvosta tätä luontaista yörytmiäni yhtään.
Yöunet ovat mielettömäm tärkeä asia varsinkin työssäkäyvälle äidille. Ei ole olosuhteita joissa öisin on pakko valvoa. Ainakaan säännöllisesti. Jos ajattelee asiaa taloudellisesti, kuka tuo rahaa sitten pöytään kun olet sairaslomalla uupumuksen takia tai sairastut sydänsairauteen tai vatsahaavaan 5-10 vuoden päästä ja työvuotesi vähenevät. Yleisterveyttä ja elämän rajoja kannattaa kunnioittaa. T.kokemusta on
Tämä on tietysti näkemys mutta mulla toimii: Yrittäjänä voi laskea yöunille arvon rahassa: jos tekee päivisin ja aamuisin töitä noin 50-100 e / tunti niin yöunille voi antaa arvon 20-30 e / tunti, helposti. Silloin kannattaa nukkuakin, jos pystyy tekemään työssäoloajan tehokkaammin töitä. Olen ollut jo jonkun aikaa yrittäjä. Eniten työtunteja verottaa väsymys ja sairastelu joka johtuu väsymyksestä. Vauva-aikana palkkasin hoitajan ja minulla oli onneksi hoitorinki parin muun äidin kanssa jolloin sain päivällä työtunteja. Muutoin ei olisi onnistunut koska yöllä työskentely ei vauvan tai pienten lasten kanssa ole enää inhimillistä ja verottaa liikaa sitä kaikkein tärkeintä: eli perheeseen keskittymistä (ja mikä tuntihinta siitä maksetaan, se selviää usein 10-20 vuoden päästä ja saattaa tulla takaisin isoina korkoina tai valtavina mätkyinä).
Kuulostaa kyllä ihan kamalalta. 🙁 Siis nimenomaan se, että tuo ei ole oma rytmisi, ja että et vietä sitä kaivattua vapaa-aikaa, vaan teet töitä, huh. Lasten ympärillä pyöriessä ei toki saakaan päivällä töitä tehtyä, mutta eikö sitten ole aika epärealistista odottaa, että saisit täyden työviikon tehtyä, kun tosiasiassa olet myös täysipäiväinen lastenhoitaja? Sitä vartenhan ne päiväkodit ovat, että vanhemmat voivat työnsä tehdä, suurin osa meistä ei pystyisi mitenkään pyörittämään sekä perhettä että duunia samanaikaisesti ja -tasoisesti.
Voi mä tiedän tunteen. Se on itsellenikin tärkeää. Saada hetken olla yksin ihan omien ajatustensa kanssa. Mä uskon siihen, että kyllä minä, sinä ja meidänlaisemme aamuihmiset vielä joskus saavat ihanat aamunsa takaisin 🙂 Siihen asti nautitaan siitä, mitä elämä tällä hetkellä tarjoaa.
Nyt valvotaan ja neulotaan 😀 Ihana. Meillä lapset nukkuvat 10–11 tunnin unia, josta yövalvomisellakin riittäisi mulle ihan hyvä siivu unta. Toisina päivinä enemmän, toisina vähemmän. Eniten väsymystä kasaavat kuopuksen yöheräämiset, mutta niiden voittamiseen on nyt alettu pehmeästi etsiä keinoja. Viime yönä herättiin vain kaksi kertaa, kyllä se tästä!
Meillä on onneksi sellaiset duunipaketit, että monet töistä voi tehdä silloin kun itselle parhaaksi sopii. Kuten nyt yöllä. Mulla on niin kivat työkuviot, että vaikka ne toki kuluttavatkin, ne tuovat niin paljon hyvinvointia samalla.
Mäkin olen kelaillut, että vähän muuttuu meininki, kun koulut alkaa. Tänäänkin valuttiin rauhallisen aamun jälkeen päiväkodille lopulta vasta kympin jälkeen. Tosin esikoisen kouluikään mennessä molemmat lapset ovat päivähoidossa ja mä taas toivoakseni aamuihminen 🙂 Sulla saattaa vaatia vähän erilaisia kikkailuja rytmiin.
Haha joo, olen huomannut saman. Mä välillä toivon, että olisin kans luontaisesti yöihminen, mutta enemmän pohdittuani en sittenkään toivoisi. Aamut ovat vaan niin <3
Joo, yöunet ovat ihan valtavan tärkeitä. Siksi tämä nyt onkin tällaista tasapainoilua valvomisen ja sen valvomisen mahdollistaman hyvinvoinnin välillä. Kuten olen kirjoittanutkin, syksyllä käytiin lähellä uupumusta, jonka jälkeen tajusin nopeasti vähentää töitä. Samalla myös huomasin, miten paljon tarvitsen ihan hiljaista omaa aikaa kerätäkseni voimia. Onneksi tämä tilanne on vain väliaikainen, eikä kestä montaa vuotta. Keväällä, kun töitä on tulossa lisää, mies jää taas koti-isiksi. Se on parhautta!
Mä antaisin mun yöunille kyllä isommankin arvon. Mä luulen, että pärjäisin näillä tämän hetkisillä yöunilla, jos vain saisin käännettyä rytmin itselleni luontaiseksi: että tekisin työt heti herättyäni aamuvarhaisella, kun olen luovimmillani ja parhaimmillani. Sitten ne eivät olisi kummittelemassa mielessä koko päivää. Sillä joo, ne tekemättömät hommat takaraivossa verottavat kyllä sitä mainitsemaasi kaikkein tärkeintä.
Hoitajaa olen mekin ollaan välillä mietitty, mutta sitten aina on tuntunut siltä, että miehen lyhyempi työviikko ja esikoisen päiväkotipäivien tuomat mahdollisuudet hoitaa duunihomia ovat riittävät. Onneksi keväällä mies on taas jäämässä koti-isiksi vuorollaan, ihan täyspäiväiseksi sellaiseksi.
Joo se itselle vääränlainen rytmi tässä kakoo, muuten paletti olisi täydellinen. (No ja kuopus voisi tietenkin jo nukkua täysiä öitä, sekin auttaisi.) Se että voin yhdistää perheen ja työn, on itselleni valtavan tärkeää niin tulevaisuuden kuin nykyisen jaksamisen kannalta. Onneksi saan tehdä työkseni sellaisia asioita, jotka tuovat mukanaan hyvinvointia. Kuten nyt vaikka tämä blogi, sekin on osa työtäni ja samalla niin niin tärkeä osa omaa aikaa sekä hyvinvointia.
Vapaa-aikaa saan onneksi vietää päivittäin tuntikaupalla lasten kanssa. Huomasin vain syksyllä vähän yllätyksekseni, että kaipaankin olettamaani enemmän sellaista ihan puhdasta ja hiljaista omaa aikaa. Ja on vielä sanottava, että onnekseni en pyöritä perhettä yksin, vaan lapsilla on tasaveroinen toinen vanhempi. Ilman miestä tästä ei kyllä tulisi yhtään mitään.
Kerro meillekin näistä pehmeistä keinoista, jos ne toimivat! Täällä kamppaillaan väsymyksen kanssa, juuri yöheräilyjen vuoksi. Kaikkia vinkkejä on mukava lukea, erityisesti niitä pehmeitä. Ps. Kiitos taannoisesta unikoulutajan vinkit -postauksesta
Joo, mä kerron 🙂 Pieniä muutoksia nukkumisjärjestelyihin vain, mutta näemmä oikeaan suuntaan ollaan menossa. Tsemppiä ja jaksamista yöheräilyihin!
Tuttuja aatoksia. Aamuissa on taikaa, mutta pakon sanelemana minäkin otan sen oman ajan sieltä illasta/yöstä. Vaikka minun mussukat ei ehkä enää heti herääkkään vaikka minä heräisin aamusta. Illasta kuitenkin on varmimmiten ne muutamat tunnit omaa aikaa.
Oma aika on tärkeää, joskus vähän tärkeämpää kun se uni. 🙂
Jossain vaiheessa sitä aikaa sitten on, se auttaa jaksamaan näiden aikojen yli.
Mukavia kässähetkiä sinulle. 🙂
Mulla on samantapainen ongelma, mutta päinvastoin. Olen iltavirkku ja tykkään valvoa ja touhuilla omiani myöhään. Olen myös tehokkaimmillani illalla. Lasten takia on kuitenkin pakko mennä ajoissa nukkumaan, koska minulla on muutenkin jatkuvaa univajetta.
Lapsiperheissä on varmasti paljon uniongelmia myös siksi, että pitää sovittaa yhteen perheenjäsenten erilaiset luontaiset rytmit.
Joo, ja piti vielä tulla sanomaan että minun ei ollut tarkoitus millään tavoin syyllistää. Jokainen tekee toki sen mukaan mikä on tilanteessa mahdollista. Itse olen vaan huomannut että uni on se mistä niin usein karsii kun kuvittelee ehkä että ei voi nukkua mutta todellisuudessa se on lähinnä asennekysymys. Luulen että siitä kärsivät sellaiset tyypit (mitä itsekin olen) jotka kokevat koko ajan tekevänsä liian vähän vaikka tekisivät kuinka paljon. Eikä sellaiselle ihmiselle välttämättä riitä että vähentää tekemistä noin yleisesti koska se tekeminen pitää ikään kuin käynnissä ja elossa. Mulle ratkaisu on ollut vaan priorisointi. Eli jossain kohti teen avoimesti tosi paljon juttuja, vähemmän töitä ja keskityn perheeseen, kodin sisustamiseen, kaikkeen kivaan. Sitten vastaavasti kun on sen aika niin teen töitä enemmän.
Tuo oli vähän niinkuin käänteisesti mun elämää. Kukun öisin, mutta nimenomaan luontaisesti. Olen illalla ja yöllä aikaansaavimmillani. Mutta. Lähes koko elämäni olen joutunut viettämään aamuvirkkujen diktatuurissa ja tosiaan siinä aikaisessa jetlagissa. Harva duuni kun alkaa tosiaan siinä aikaisintaan kympiltä, eikä aikoinaan oeruskoulukaan. Rakastin pikkulapsiaikaa, kun voitiin olla niin kuin huvitti. Nyt esikoinen koulussa, ja vaikka koulu alkaa ysiltä, silti mä kärsin. 😀 Nehän on oikeasti aika huomattavia nuo terveysvaikutuksetkin, kun ihmiset ei saa elää rytminsä mukaan. Mäkin nukkuisin kahdeksan tuntia yössä, mutta se olis tosiaan mieluiten sieltä aamuyöstä noin puoli kymppiin. Joskus haaeilen että ryhtyisin vakkariyököksi (hoitoala). Olisi täydellistä! 😀