Jos Helsingissä joulukuun pimeys on kuin mudasta tahmeaa samettia, täällä Kuusamossa pimeys on sininen pellavalakana. Se heilahtaa maiseman ylle kevyenä kuin pakkasherra petaisi petiään. Kun kävelemme Kuusamon Tropiikin aamupalalta takaisin mökille ennen kymmentä, on vielä pimeää. Aurinko nousee lähempänä puolta yhtätoista ja painuu takaisin mailleen puoli kaksi. Päivän pituus oli tänään tasan 3 tuntia ja 14 minuuttia.

Valoisan ajan tahtookin käyttää tarkasti olemalla pihalla. Tuntuu, että pimeys ei koskaan täysin kaikkoa, vaan päivän lyhyys hohtelee sinisenä muistutuksena horisontissa. Taivas on ollut pilvessä koko lomamme ajan. Hankien hohde saa kuitenkin maiseman loistamaan valkoisen ja sinisen sävyissä niiden päivän muutamien valoisien tuntien ajan. Lunta tuntuu satavan koko ajan lisää; välillä kämmenen kokoisina hahtuvina, välillä niin pieninä hiutaleina, että ne huomaa välkkyvinä kristallihippusina vasta nostaessa nenän kohti taivasta.

En ihmettele, että turistit tulevat Kuusamoon ihmettelemään sitä jotain, jota kutsustaan Lapin taiaksi. Vaikka Kuusamo ei virallisesti Lappia olekaan. Napapiirillekin on vajaa parisensataa kilometriä, mutta pohjoisen maagisuus on täällä vahvasti läsnä. Luonnon upeus saa ihmisen nöyräksi ja kiitolliseksi.

Kävimme täällä elämämme ensimmäistä kertaa koiravaljakkoajelulla lumisessa metsässä. Se kokemus jäi ehkä lastenkin mieleen loppuelämäksi. Upeiden ja voimakkaiden huskyjen tummista ja jäänsinisistä silmistä hehkui ikiaikainen viisaus. Siinä tunsi itsensä pieneksi ja kovin helsinkiläiseksi. Mies ohjasti huskyvaljakkoa ja me muut istuimme likitysten reessä. Lumiset havupuut hujahtelivat ohi, kun kiidimme hangella läpi hiljaisen metsän.

Turistisesonki ei ole täällä vielä alkanut, mikä yllätti itseni. Varsinainen kausi alkaa vasta joulusta ja kestää siitä pitkälle kevääseen. Mä olen itsekin käynyt Rukatunturin hangilla vain keväisin, kun aurinko pussailee naamaan laskulasien muotoiset rusketusrajat. Keväthangissa on oma loistonsa, mutta juuri nyt hiljainen ja vuoden pimein aika tuntuu hyvältä.

Olen käynyt hiihtämässä, eikä vastaan tule kuin muutamia ihmisiä räkäjääpuikot nenäkarvoissa roikkuen. On niin hiljaista, että on aikaa keskittyä nauttimaan äänestä, joka kuuluu suksen liukuessa ladulla. Miten olenkaan sitä kaivannut! Viime talvena en päässyt hiihtämään kertaakaan, kun en vain näe pointtia hiihtää letkassa satojen muiden ihmisten kanssa kilometrin lenkkiä. Mä haluan hiihtää omien ajatusteni kanssa, ja täällä riittää lumista latua erakkohiihtäjälle.

Hiihtolenkin päätteeksi hiukset ovat hengityksestä huurussa, pää tuuletettuna ja koko kroppa tehnyt hikisenä töitä. Jos vain saisi hiihtää harva se päivä, ei paljoa salikortteja ja meditaatioharjoituksia erikseen tarvitsisi.

Huomenna on viimeinen päivä täällä. Esikoinen kysyi mieheltä, miten pitkä matka isillä olisi täältä töihin. Että jos vaikka voitaisiin jäädä tänne asumaan.

Didriksonssille jättimäinen kiitos, että sponssasivat mulle aikuisikäni ensimmäisen kunnon talvitakin, kuvissa näkyvän sinisen Angelina-parkatakin. Ei jäädy takamus, ja takin muhkeuden sisällä on turvassa ja lämpimässä kuin makuupussissa, esikoista lainatakseni. Tämän reissun jäljiltä pystyn sanomaan, että kunnon talviparkatakin tunnistaa lopulta siinä, että siinä on mukava ja vaivaton liikkua. Lämpimyys ei tarkoita michelinukkomaista taapertamista.