Mä en kestä! Olen hokenut sitä tänään naurettavuuteen asti, mutta kun en vain kestä. Pakkasta! Takkatuli! Lunta! Pulkkamäki! Mökkisauna! Matkattiin tänään yhdistetylle perheloma- ja blogityöreissulle Holiday Club Kuusamon Tropiikkiin, enkä täpinöissäni tiedä, miten päin olisin.

Olen odottanut tätä monta kuukautta ja ajatellut reissua palkintoporkkanana siitä, että jaksan puurtaa läpi liian kiireiseksi lipsahtaneen syksyn. Niputin Kuusamoon niin paljon odotuksia ja toiveita, että arvelin sen houkuttavan mukanaan vähintään pari oksennustautia, muutaman enterorokon ja yhden parisuhdekriisin. Mutta tähän mennessä universumi ja Kuusamo ovat kohdelleet meitä hellästi ja rakkaudella.

Kaikki on jotenkin epätodellista. Sen aisti jo kaartaessamme lentokoneella Kuusamon ylle. Maisema oli kuin mustavalkoelokuvan pysäytetty ruutu; valkoisenaan hohtavan hangen seassa näkyi vain mustia puita, jotka näyttivät ihan palaneista tulitikuista askarrelluilta. Aurinko oli juuri laskemassa horisontin taakse ja alkoi siinä meidän silmiemme edessä maalata taivaanrantaan pitkillä vedoilla vaaleanpunaista. Väriä tipahteli myös maahan, sillä yhtäkkiä osa maiseman mustista puista alkoi muuttua summanmutikassa vaaleanpunaiseksi.

Se talven ensimmäinen narske lumen ja kengän välissä kuulostaa aina yhtä ihanalta. Missä ajassa siihen tottuu, eikä sitä enää pysähdy kuuntelemaan ja tuntemaan? Narsk narsk narsk. Esikoinen ei tahdo lähteä lentokentältä mihinkään, sillä siellä on lunta. Ihanan pehmoista lunta, jossa hän ehtii möyriä takin huppua myöten järjestellessämme vuokra-autoasiat kuntoon. Joudumme vakuuttelemaan lumesta haltioituneelle lapselle, että lunta on kyllä muuallakin.

Ensimmäinen lomapäivä menee aina kotiutuessa. Hämmästellessä, että olemmeko tosiaan täällä. Kuopus nukkuu päikkärit ja mies sekä esikoinen käyvät kaupassa. Mä laitan takkaan tulen ja etsin radiosta Yle Puheen. Siinä minä sitten keskellä päivää neulon rauhassa yli tunnin ja tunnen itseni aikavarkaaksi. Mutta samalla kun villalanka kiertää sormelta puikolle ja puikoilta valmiiksi neulokseksi, alkaa takaraivoon salavihkaa ohjelmoitu kiire sulaa pois.

Illalla käymme lainaamassa hotellista pulkat. Pakkanen kipristelee nenänpäässä ja muuttaa posket punaisiksi. Kävelemme tsekkaamaan hiihtoladut ja löydämme sattumalta juuri soppelin pulkkamäen. Siinä on tarpeeksi loivaa harjoittelumaastoa yksivuotiaalle ja ylempänä sen verran mäkeä, että halutessaan saa vatsanpohjaa kutittavat vauhdit.

Sitten viime talven on tapahtunut jotain merkittävää: esikoisesta on kasvanut omatoiminen pulkkailija. Hän osaa kääntää pulkkaa vauhdissa ja hurjapäisenä vetää mäen keskelle kyhätystä hyppyristäkin. Ja mikä parasta, hän jaksaa innoissaan ja marisematta kiivetä itse pulkkaa vetäen mäen päälle. Uudestaan ja uudestaan. Heitämme miehen kanssa yläfemmat. Tämä on yksi niistä pienistä, mutta tärkeistä virstanpylväistä lapsen vanhempien elämässä. Ei enää pulkkamäkihissinä toimimista (mitä nyt kuopuksen kanssa sitä pestiä saa vielä toteuttaa muutaman talven)! Päätämme illalla nostaa punaviinilasit sille.

Mutta ennen punaviiniä käydään saunassa. Se on lämminnyt valmiiksi pulkkailun aikana. Vaikka taloyhtiön saunavuorot ovat kaupunkioloissa mahtava juttu, mökillä yksi ihanimmista asioista on saunoa silloin kuin huvittaa ja niin pitkään kuin huvittaa. Kiuas naksuu, ja lapset tahtovat istua lauteilla pidempään kuin koskaan kaupungissa.

En kestä. Tämä on niitä hetkiä kun toivoisi voivansa pysäyttää ajan ja jäädä kellumaan niille sijoilleen.

Jaa: