Blogikuvien ottamisessa on välillä haasteita. Tai sanotaanko, se vaatii tiukkaa aikataulutusta ja pitkäjänteistä suunnitelmallisuutta. En voi istua koneelle, alkaa kirjoittaa ja todeta vasta sitten, että kuvia ei ole. No tietty niinkin voisi tehdä, mutta itse tykkään ajatella tekstin lisäksi myös kuvien tuomaa sisältöä. Vain harvoin jokin päivänpolttava asiaa saa mut kirjoittamaan postauksen niin lyhyellä varoitusajalla, että kuvat pitää kaivella arkistoista.

Nyt marraskuussa kuvaamiseen tuo lisähaastetta se fakta, että otollista luonnonvaloa on tarjolla päivässä pari tuntia. Pilvisellä säällä valo ei riitä sisäkuvaukseen edes keskellä päivää, joten jokainen viikon valoisa hetki on käytettävä mahdollisuuksien mukaan tarkoin hyväksi. Kuvaankin yleensä ryppäissä useamman päivän kuvat.

Välillä hämärässä napatut tunnelmalliset kuvat toimivat nekin, mutta itse olen sen verran arka kuvaaja, että luotan mieluiten luonnonvaloon. Sitten on poikkeuksia. Esimerkiksi tämän ruokapostauksen kuvat olisivat olleet kauniimmat luonnonvalossa, mutta postauksen takana oleva ajatus olisi sellaisesta toteutuksesta kärsinyt. Halusin nimenomaan järjestää perheelleni kiireettömän ja tunnelmallisen illallisen keskellä viikkoa. Vaikka pimeähkössä keittiössä otetut kuvat ovat kökköjä, se aito tilanne kuvien takana kynttilöineen oli täydellinen.

Kuvaustilanteeseen tuo muuttujia myös se, jos en voi ottaa kuvia itse, vaan esiinnyn niissä. Näitä arkikuvia olen ottanut välillä itselaukaisimella, kun olen hokannut kesken arkipuuhien, että tässähän olisi kuvan paikka. Yleensä kuvat minusta kuitenkin ottaa mieheni. Silloin kuvaustilanteessa mukana ovat poikkeuksetta myös lapset tai ainakin toinen heistä. Lapset ovat siitä jänniä, että kun heidän ei tahtoisi näkyvän kuvissa, ihan salettiin joku tekee kameran eteen kurahaalareissaan gepardiloikkia.

Tämän kirppispostauksen kuvaustilanne näytti laajemmalla rajauksella tältä kuin tässä tämän viikon arkikuvassa. Olimme ennen kuvausta kotona yrittäneet auki makuuhuoneen ovea, jonka esikoinen oli jotenkin saanut lukkoon ilman avainta. Kaikkia kiukutti ja ovisäätämisen takia oli vähän kiire. Kameran edessä hymyily tuntui ajatuksena väkinäiseltä.

Mutta onneksi tilanne jotenkin suli, kun päästiin ulos. Sovittiin, halattiin, hengitettiin syvään. Esikoinen tutki lehtikasoista löytyviä koirankakkoja sekä kastematoja ja kuopus höpötteli rattaissaan. Sitten vain kuvia, räps, räps, räps.