Olin seitsemäntoistavuotias. Toisessa kädessäni puristin ensimmäisen vuokrakodin avainta ja toisessa poikaystävän kättä. Kaksi huonetta, kuusikulmaiset laatat kylpyhuoneessa ja keittokomero, jossa jääkaapin ovi ei mahtunut aukeamaan kunnolla. Kannoin kotiin mukanani 120 senttisen sängyn ja oranssin laavalampun. Muu haalittiin kokoon tuttujen nurkista.

Oli ikipölyinen karvamatto, jonka kamaluudesta naapurin pappa jaksoi aina naureskellen muistuttaa mattoa taloyhtiön pihalla tampatessani. Oli sohva, jossa ei voinut löhötä, sillä se pysyi koossa vain ryhdikkäästi selkänojaa vasten nojatessa. Sängyn päiväpeitto oli ruskea-vihreä tekokuituhirvitys, jolla makoillessa hiukset sähköistyivät. Ruokapöytänä meillä oli vanhempieni kahvilan vanha pikkuruinen pöytä, joka pysyi suorana vain jos sen jalan alle tunki talouspaperia. Tuolien istuinosien alta rapsuttelimme kuivuneita purkkia ja selkänojista kahvilan logoja.

Tilasimme kotiimme sanomalehden ja Aku Ankan, vaikka välillä ei ollut varaa ostaa bussilippua. Maalasimme kylpyhuoneen patterin sähkönsiniseksi, ja kesäisin ostimme parvekkeen täyteen kukkia. Ikivanha pyykkikoneemme melskasi niin että alakerran nainen otti asiakseen valittaa siitä aina rappukäytävässä tavatessamme. Kirjoitin ylioppilaaksi ja kuivasin kaikki saamani ruusut isoksi nipuksi kirjahyllyyn, siihen vhs-elokuvien viereen.

Nyt reilut viisitoista vuotta myöhemmin tuosta ensimmäisestä kodista on jäljellä oikeastaan vain valkoinen puuvillainen torkkupeitto, joka sekin aikoinaan saatiin jonkun sukulaisen nurkista kuleksimasta. Peiton lisäksi kodista toiseen mukanani on kulkenut poikaystävä. Hänen kanssaan olemme kasvaneet yhdessä kaupungista ja kodista toiseen.

Väliin on mahtunut monia koteja, kuten se Tampereen asumisoikeusasunto, jonka keittiön seinän maalasimme keltaisella, eteisen dramaattisen violetilla ja olohuoneeseen räiskimme litratolkulla punaista maalia. Ripustin kehittämiäni mustavalkokuvia ohueen vaijeriin, ja jouluvalot valaisivat vessaa. Istuimme ylimmän kerroksen parvekkeella suitsukkeita polttaen ja pohdimme, miten tulemme muuttamaan maailmaa. Kun pimeä laskeutui, Näsinneulan valot välkkyivät horisontissa.

Toivoisin olevani ihminen, joka jo ensimmäiseen kotiinsa olisi hankkinut tavaroita harkiten. Vähemmän, mikä on enemmän. Laatua, mikä on pysyvää. Mutta kodeissamme on ollut väliaikaratkaisuja, lastulevyjä ja tavaroita, jotka eivät tee onnelliseksi. Tajusin vasta myöhemmin, että on parempi olla ilman, kunnes löytää oikean tai on varaa se ostaa. Olimme usean vuoden ilman sohvapöytää, kunnes sellainen löytyi lähempää kuin uskoinkaan – vanhempieni tilan ulkorakennuksesta. Tuntikausien hiomisen jälkeen siitä tuli yksi kotimme rakkaimmista huonekaluista.

Kotimme parhaat palat ovatkin monesti vanhoja: kavereilta ostettu Artekin ruokailuryhmä, kirppari-Marimekot, sukulaisen autiotalosta pelastettu klaffipiironki, berliiniläisestä vintageliikkeestä löytynyt diskojuliste, lapsuuteni Jolla-sänky, tukholmalaiselta katukirpparilta hankittu vanha vinyyliteline ja vanhempieni vihkilahjaksi saama pöytävalaisin. Esineen pitää tuntua kädessä hyvältä. Aidot materiaalit puusta pellavaan tuntuvat oikealta. Vanha pärekori, paperinen matkasalkku ja Karhulan lasipurnukat, joiden pohjaan mummini on kaivertanut nuoruudessaan nimikirjaimensa. Klassikot kestävät aikaa, vaikka välillä olisivatkin trendeissä paitsiossa. Jälkiruoka-asioina meillä on vanhempieni vanhat Kastehelmet, ne Nuutajärvellä tehdyt.

Kotimme on pitkään elänyt huvikumpuna, jossa heikunkeikun-tunnelman taa kätkeytyy tiukka järjestelmällisyys. Nyt eletään selkeästi hakuvaihetta johonkin vähän erilaiseen, seesteisempään. Ruuhkavuosikriisi myllyttää pään lisäksi selvästi myös kodin olomuotoa. Ystävä nauroi, että pian meillä on tämän kriiseilyni keskellä kokovalkoinen koti ja harmaat betoniseinät. Ei sentäs. Väreistä en luovu ikinä, mutta haen niihin utuisempaa, maanläheisempää ja samalla kuitenkin raikkaampaa sävymaailmaa.

Olen piilotellut pikkuhiljaa kaappeihin käyttöesineitä ja säilytyspurnukoita, joita ennen tykkäsin pitää esillä ja nopeasti käyttövalmiina. Keittiöstä otin verhot pois, jotta valo pääsee liikkumaan vapaasti huoneissa. Makuuhuone kaipaa täydellistä päivitystä neljän hengen makkariksi, mutta puolitoista vuotta sitten raskausaikana aloitettu pohdinta ei ole vielä tuottanut tarpeeksi hyvää ratkaisua. Työpöytäni epäergonomisuuden lisäksi olen tehnyt töitä seitsemän vuoden ajan ilman kunnon valaisinta. Sopivaa kun ei ole tullut vastaan.

Tahtoisin maalata ja tahtoisin tapiseerata. Tahtoisin selata Pinterestiä ja haahuilla vanhan tavaran liikkeissä. Toivoisin voivani siirrellä huonekaluja ja vaihtaa tavaroiden paikkaa löytääkseni paremmin tilaa ajatuksilleni. Vaihtelen verhoja ja kääntelen mattoja. Välillä selailemme asuntoilmoituksia vain todetaksemme, että eihän tätä voisi mihinkään vaihtaa. Ainakaan vielä. Mutta johonkin suuntaan tämä koti ja minä siinä samalla ollaan taas kasvamassa.