Äitinä tulee pyöritelleeksi mielessään asioita, jotka jo siinä hetkessä tietää typeriksi. Kuten nyt vaikka se, että välillä olen kokenut huonoa omatuntoa siitä, että vauva on menettänyt vauvavuotensa. Että hän ei ole saanut perheen kuopuksena olla vauva kuten perheen ainokaiset saavat olla.

Kuluneena vauvavuonna maailma ei pysähtynyt. Vauva syntyi, mutta mikään ei olennaisesti muuttunut. Kyllä, meille muutti ihan uusi ihminen, mutta hän kulki mukana menossa. Siinä sivussa, kaiken muun hässäkän keskellä. Hän ei lungina kaverina ollutkaan se, jonka ympärillä elämä pyörii. Välillä tuntui, että hän vain roikkui käsipuolessani mukana. Hyvä että ylipäätään muistin koko vauvan olemassaoloa, vaikka hän siinä lähellä olikin. Hän oli niin vähästä tyytyväinen.

Esikoisen kanssa kuljettiin vauvavuonna muskarissa ja vauvajumpattiin. Nyt kuopus leikkii kanssani pallolla jumppasalin oven takana sillä aikaa, kun esikoinen harrastaa. Vauvajoogassa kuopuksen kanssa kyllä käytiin, mutta ajattelin siinä puhtaasti vain itseäni. Se oli vaunulenkkien lisäksi ainut keino päästä liikkumaan turvallisesti ja miellyttävästi vastasyntyneen äitinä ja vastasynnyttäneenä. Muskaria en ole edes miettinyt – mitä nyt esikoiselle.

Ainoan lapsen vauvavuonna loruteltiin ja tutkittiin kovakantisista kirjoista tuntitolkulla kuvaa kukasta ja pallosta. Nyt nuo kulmistaan pehmeiksi kuluneet vauvakirjat ovat pölyttyneet hyllyn päällä, sillä olemme lukeneet vain sellaisia kirjoja, jotka kiinnostavat kolmevuotiastakin. En muista vauvalorutelleeni kuin muutaman hassun kerran. Me lauletaan, leikitään ja luetaan runoja, mutta kaikessa tunnutaan menevän esikoinen edellä. Eihän sen niin tietenkään ole, mutta siltä se tuntuu etenkin niinä päivinä, kun riittämöttömyyden tunne iskee päälle upottavina ja hengensalpaavina aaltoina. Vauva-parka, ikuinen kakkonen.

Kuopus on joutunut kuulemaan ihan liian paljon kiukuttelua, epätoivoa ja huutoakin, kun perheensä tyttötyypit ottavat yhteen. Kaksi tulisielua, toinen väsynyt ja toinen kuin esiteini-ikäinen. Se tuntuu pahimmalta. Etenkään vauvojen ei kuuluisi sellaista joutua kestämään. Olisin halunnut hänenkin saavan sellaisen pumpulisen ja pastellisen vauvavuoden – etenkin kun sellainen olisi ei-suuritarpeisen vauvan kanssa ollut oikeasti mahdollinen. Olisin halunnut olla jaksavampi, pitkäpinnaisempi ja tyynempi vanhempi. Sellainen, jolla riittää pohjattomasti energiaa vauvalle senkin jälkeen, kun esikoinen on tuntunut imeneen jo kaiken.

Keräsimme juuri vauvalelut ullakolle odottamaan seuraaville leikkijöille siirtymistä. Vaikka meillä tällä kertaa onkin vauva, joka hämmästyksekseni leikki leluilla, vauvalelut eivät häntä juuri kiinnostaneet. Hän on leikkinyt samoja juttuja kuin esikoinenkin. Syönyt väriliituja, rikkonut legorakennelmia ja järsinyt My little ponyjen jalkoja. Hän on kikattanut siskon rakentamissa majoissa ja laskenut liukumäestä yhdessä siskon kanssa heti kun oppi istumaan.

Tiedänkin ajatukseni menetetystä vauvavuodesta typeriksi. Esikoinen sai olla ainokainen, mutta kuopus taas siskollinen. Kuopus syntyi valmiiseen perheeseen, jossa vanhemmuutta oli jo harjoiteltu yhden lapsen verran. Hän sai valmiin äidin, kun esikoinen joutui tyytymään kasvukipuilevaan naiseen, joka koki äitiyden vieraana ja pelottavana. Kuopus on saanut kokea siskonsa kanssa niin paljon asioita ja sisarusten välistä yhteyttä, jota hän ei olisi ainoana vauvana saanut. On nurinkurista, että samalla kun hän on saanut enemmän, hän on myös joutunut tyytymään vähempään.

Tosiasiahan on se, että vauva on ihan tyytyväinen. Ei hän tiedä muusta. Minähän tässä kipuilen. Tämä vauvavuosi oli minulle niin paljon hellempi kuin hulluuden rajamaille ajanut ensimmäinen vauvavuosi. Mutta silti huomaan olevani pahoillani, etten voinut antaa itseäni täysin ja vain yksinomaan vauvalle. Eihän tämä vauva sitä edes vaatinut, mutta silti. Typeriä ajatuksia, mutta äitiys, sitähän se monesti on.

Jaa: