Kuluneena vauvavuonna maailma ei pysähtynyt. Vauva syntyi, mutta mikään ei olennaisesti muuttunut. Kyllä, meille muutti ihan uusi ihminen, mutta hän kulki mukana menossa. Siinä sivussa, kaiken muun hässäkän keskellä. Hän ei lungina kaverina ollutkaan se, jonka ympärillä elämä pyörii. Välillä tuntui, että hän vain roikkui käsipuolessani mukana. Hyvä että ylipäätään muistin koko vauvan olemassaoloa, vaikka hän siinä lähellä olikin. Hän oli niin vähästä tyytyväinen.
Esikoisen kanssa kuljettiin vauvavuonna muskarissa ja vauvajumpattiin. Nyt kuopus leikkii kanssani pallolla jumppasalin oven takana sillä aikaa, kun esikoinen harrastaa. Vauvajoogassa kuopuksen kanssa kyllä käytiin, mutta ajattelin siinä puhtaasti vain itseäni. Se oli vaunulenkkien lisäksi ainut keino päästä liikkumaan turvallisesti ja miellyttävästi vastasyntyneen äitinä ja vastasynnyttäneenä. Muskaria en ole edes miettinyt – mitä nyt esikoiselle.
Ainoan lapsen vauvavuonna loruteltiin ja tutkittiin kovakantisista kirjoista tuntitolkulla kuvaa kukasta ja pallosta. Nyt nuo kulmistaan pehmeiksi kuluneet vauvakirjat ovat pölyttyneet hyllyn päällä, sillä olemme lukeneet vain sellaisia kirjoja, jotka kiinnostavat kolmevuotiastakin. En muista vauvalorutelleeni kuin muutaman hassun kerran. Me lauletaan, leikitään ja luetaan runoja, mutta kaikessa tunnutaan menevän esikoinen edellä. Eihän sen niin tietenkään ole, mutta siltä se tuntuu etenkin niinä päivinä, kun riittämöttömyyden tunne iskee päälle upottavina ja hengensalpaavina aaltoina. Vauva-parka, ikuinen kakkonen.
Kuopus on joutunut kuulemaan ihan liian paljon kiukuttelua, epätoivoa ja huutoakin, kun perheensä tyttötyypit ottavat yhteen. Kaksi tulisielua, toinen väsynyt ja toinen kuin esiteini-ikäinen. Se tuntuu pahimmalta. Etenkään vauvojen ei kuuluisi sellaista joutua kestämään. Olisin halunnut hänenkin saavan sellaisen pumpulisen ja pastellisen vauvavuoden – etenkin kun sellainen olisi ei-suuritarpeisen vauvan kanssa ollut oikeasti mahdollinen. Olisin halunnut olla jaksavampi, pitkäpinnaisempi ja tyynempi vanhempi. Sellainen, jolla riittää pohjattomasti energiaa vauvalle senkin jälkeen, kun esikoinen on tuntunut imeneen jo kaiken.
Keräsimme juuri vauvalelut ullakolle odottamaan seuraaville leikkijöille siirtymistä. Vaikka meillä tällä kertaa onkin vauva, joka hämmästyksekseni leikki leluilla, vauvalelut eivät häntä juuri kiinnostaneet. Hän on leikkinyt samoja juttuja kuin esikoinenkin. Syönyt väriliituja, rikkonut legorakennelmia ja järsinyt My little ponyjen jalkoja. Hän on kikattanut siskon rakentamissa majoissa ja laskenut liukumäestä yhdessä siskon kanssa heti kun oppi istumaan.
Tiedänkin ajatukseni menetetystä vauvavuodesta typeriksi. Esikoinen sai olla ainokainen, mutta kuopus taas siskollinen. Kuopus syntyi valmiiseen perheeseen, jossa vanhemmuutta oli jo harjoiteltu yhden lapsen verran. Hän sai valmiin äidin, kun esikoinen joutui tyytymään kasvukipuilevaan naiseen, joka koki äitiyden vieraana ja pelottavana. Kuopus on saanut kokea siskonsa kanssa niin paljon asioita ja sisarusten välistä yhteyttä, jota hän ei olisi ainoana vauvana saanut. On nurinkurista, että samalla kun hän on saanut enemmän, hän on myös joutunut tyytymään vähempään.
Tosiasiahan on se, että vauva on ihan tyytyväinen. Ei hän tiedä muusta. Minähän tässä kipuilen. Tämä vauvavuosi oli minulle niin paljon hellempi kuin hulluuden rajamaille ajanut ensimmäinen vauvavuosi. Mutta silti huomaan olevani pahoillani, etten voinut antaa itseäni täysin ja vain yksinomaan vauvalle. Eihän tämä vauva sitä edes vaatinut, mutta silti. Typeriä ajatuksia, mutta äitiys, sitähän se monesti on.
Kiitos kirjoituksesta! Tutulta kuulosti joka ikinen ajatus. Ja välillä tulee samoja oloja vieläkin vaikka kuopuskin on jo viisi.
Ihana teksti! Itse olen käynyt läpi juuri näitä samoja ajatuksia,kuopus täytti juuri vuoden ja esikoinen täyttää kolme ihan just. Esikoinen meillä kanssa huonostinukkuva temperamenttinen rämäpää,jota vauvana kärryttelin päivät vaunuissa jotta hän nukkui edes joskus. Nuorimmainen taas nukahtaa jo kun laitetaan vaatteet päälle! Ja tälläkin hetkellä esikoinen saa ”kaiken” huomion ja välillä musta tuntuu ettei musta vaan riitä enää kuopukselle. Mutta kuten sanoit tääkin on vaan hölmö tunne ja eiköhän noi lapset kumpainenkin ole ihan tyytyväisiä, kun vaan mutsi osais relata! 🙂
Kuulostaapa tutulta. Esikoisen kanssa minäkin kävin muskarissa ja vauvarunokerhossa, loruttelin ja laulelin kotona ja olin aktiivisesti vauvan kanssa. Kakkosen kanssa käytiin vain esikoisen harrastuksissa ja esikoisen ehdoilla. Kolmannen kanssa mentiin ylipäätän sieltä missä aita on matalin ja palasin töihin vauvan ollessa 5 kk. Syyllisyys on ollut kova kunnes tajusin, että eihän vauvat ole saaneet yhtään vahemmän, oikeastaan päinvastoin. Esikoiselle höpöttelin vain minä päivisin, tai radio. Olimme päivät aina kahdestaan. Kakkosen kanssa löysin perhekahvilat ja esikoisen kanssa tuli kyläiltyyä ja käytyä leikkipuistoissa. Kuopuksen kanssa mies huomasi, että vauva selvästi rauhoittui ja rentoutui hänen jäädessään isän kanssa kahden isompien mentyä kerhoon. Vaikka minä en laula ja loruttele, joku muu sen tekee. Nuorimmaisella oli ympärillään koko ajan kolme iloista naamaa höpöttämässä ja huvittamassa. Hänhän sai siis paljon enemmän kuin sisaruksensa.
Tiedän täsmälleen ton fiiliksen. Mulla on roikkunutkin keskeneräisenä vähän samasta aiheesta postaus. Jatkuvasti on niin huono omatunto kun en ehdi vauvan kanssa loruttelemaan, laskemaan varpaita tai päristelemään mahaa niin kuin tein päivittäin esikoisen ollessa vauva. Meillä vielä nuo muksut ovat olleet hyvin samanlaisia vauvoja, perustyytyväisiä pötkylöitä, enkä voi olla miettimättä kuinka erilaiset vauvavuodet he viettävät. Ja ihan niin kuin kirjoititkin, tuntuu että vauva vain roikkuu siinä mukana.
Mutta toisaalta tuo perheen pienin on saanut sukeltaa suoraan lastenlaulujen, leikkien, muovailuvahan ja lelujen maailmaan, ja hän saa tutkia elämää yhdessä ihan mahtavan tyypin kanssa, joka näyttää ne kaikista siisteimmät jutut. Ja eipä päässyt esikoinen vielä kahdeksankuisena nuoleskelemaan hiekkaa hiekkalaatikolle tai imeskelemään käpyjä.
Tärkeä ja mielenkiintoinen aihe, jälleen kerran! Mutsi olet kyllä loistava kirjoittaja ja sulla on kirjoittajan kyky nähdä näitä arjen tilanteita, jotka mietityttää, mutta joista ei aina meinaa saada kiinni.
Syyllistyminen lienee turhaa. Vauvavuosi on toiselle lapselle hieman erilainen, mutta kuten tekstissä sanottu, siinä on sitten sisaruuden ja vanhempien varmuuden vuoksi myös niitä plussapuolia. Tuo on kuitenkin varmasti hyvä huomioida, että jos toisella lapsista on syttyvämpi ja tilaaottavampi temperamentti, niin järkkää sitten mahdollisuuksien mukaan toisen kanssa kaksistaan sellaista yhdessäoloa/aikaa, jossa hän saa olla se tähti ja nauttia rauhallisesta menosta.
Tämä ei varmasti vielä 1-vuotiasta kipuiluta, mutta (hävettää kirjoittaa seuraava lause) itse olen 25-vuotiaana (lol!) joutunut keskustelemaan asiasta äitini kanssa. Isosiskoni on ollut todella tilaavievä tyyppi, jolla on siis ollut haasteita elämässään. Muistan lapsena että perheessä mentiin hänen syttyvän temperamenttinsa johtamana. Sisko on kuitenkin ollut aina tosi rakas ja hän on tarvinnut luonteensa, ihmissuhteidensa jne kanssa ihan oikeasti enemmän tukea ja kasvatusta, että pärjää. Tuolloin 25-vuotiaana minä kuitenkin kohtasin elämässä todellisen ensimmäisen the aallonpohjan, ja hakiessani tukea ja ymmärrystä äidiltä, hän alkoikin taas pohtia siskoni asioita, jotka eivät sillä hetkelle edes olleet mitenkään erityisen huonosti. Tällöin muistan sisuuntuneeni, että hei, NYT minä olen se, joka kaipaa huomion itseensä. Välillä huomaan myös ajattelevani esikoisista (joka rakas miehenikin on :D) vähän siihen mallliin että ”hemmetin prinsessat/prinssit, mitä ne tuostakin vaikeilee, olisivat vanhemmat paaponeet ja huomioineet vähän vähemmän niin osaisivat vähän suhteuttaa murheitaan maailman mittakaavaan”, mutta luultavastihan nämä ovat enemmänkin temperamenttieroja kuin että johtuisivat siitä, kuka syntyi eka.
Tulipas avautuminen joka ei nyt oikeen enää edes liittynyt tämän ikäisiin lapsiin, mitä juttu käsitteli. Ajatuksia avaava teksti eniveis!
T. Suvi
Minä itse olen esikoinen ja tempperamenttinen jolla on rauhallinen pikkuveli. Mutta itse olen myös joutunut vähän väistämään. Veli oli aikamoinen sylikissa ja itse viihdyin vähemmän sylissä. Muistan silti joskus miettineeni miksi veli sai aina istua äitin sylissä ja minun piti ”tyytyä” isin syliin. Kovin läheisiä emme lopulta ole koskaan äidin kanssa olleetkaan, mutta tulleet kyllä hyvin toimeen. Se kyllä herättää ajatuksia että olisinko toisenlainen jos olisinkin ollut ainoa lapsi tai kuopus ja saanut ”vallata” äidin enemmän itselleni. Turha tällaisia tietysti on pohtia. Ei voi tietää mikä tie on kenellekin paras ja mikä mitenkin vaikuttaa. Ehkä olisin ollut itsevarmempi ja enemmän tukeutunut vanhempiini, kuten veljeni tai ehkä olisinkin ollut ihan hirveä hemmoteltu prinsessa. Paha arvailla. Nyt olen kasvanut siihen että yritän aina pärjätä itse. Hyvin olen silti aina äitini kanssa tullut toimeen.
Minulla on vasta yksi lapsi, ihana 1,5v tytär, joka toivottavasti ei jää ainoaksi ja olen oikeastaan jo varautunut siihen että seuraava lapsi saattaa olla vähän enemmän sellainen mukana roikkuja. Toisaalta olen suunnitellut myös kantavani häntä enemmän että pysytään esikoisen vauhdissa ja näin hän saa oikeastaan jopa enemmän läheisyyttä kuin paljon lattiallakin aikaansa viettänyt esikoinen (kuuma kesä eikä kumpikaan kestänyt sylittelyä kovin pitkiä aikoja kun hiki virtasi). Luultavasti hänen kanssaan tietyt jutut tulevat luonnostaan, joihin esikoisen kanssa on herännyt myöhemmin (kuten sormiruokailu tai kantaminen). Häntä varmasti tulee valokuvattua vähemmän ja jaksaako hänen touhuistaan kirjoittaa sukulaisille blogia? Tuskin ainakaan samassa mittakaavassa. Mutta uskon että vanhempien kypsyminen ja varmemmat otteet sekä toisen lapsen läsnäolo korvaavat näitä puutteita. Jokaisen tarina on erilainen ja jokaisella on joku juttu paremmin kuin toisella. On mahdotonta laulaa kahta laulua yhtäaikaa ihan kuten on mahdotonta kasvattaa kahta täysin erilaista lasta täydellisen tasapuolisesti.
Kiitos tästä. Puit ihanasti sanoiksi tän toisen lapsen kriisin. En ole yksin. T. 2 kk ja tasan 3 vee poikien henkisesti ja fyysisesti tyhjiin imetty äiti
Ihana teksti ja niin totta, kiitos tästä! Meillä kolme lasta, jotka kaikki ovat näitä vaativan temperamentin lapsia (syy miksi alunperin löysin blogisi). Kaksi ensimmäistä 2v ikäerolla, mutta viimeisen tekoon piti kerätä henkisiä voimia 6 vuotta. Minulla on tuosta toisesta vauvavuodesta suurimmat morkkikset, koska vauva vaati niin paljon ja samalla esikoinenkin oli uhmaikäinen tulisielu. Silloin tuntui siltä, että miten tästä ratkean kahtia. Mutta kyllä siitäkin selvittiin ja toisaalta vauvavuosi kasvatti myös esikoista todella paljon ja hän onkin nykyään todella sosiaalisesti taitava koululainen, joka handlaa todella upeasti kaverisuhteet ja osaa huomioida muita. Keskimmäinen on taas niin pitkään ollut se ”maailman napa”, että hänellä nyt vasta tämä kasvukausi meneillään, että hän saakin nyt olla isosiskon roolissa. Mutta kaiken tämän jälkeen tämä kolmas vauva on ollut taas vähän kuin ensimmäinen. Paitsi vielä rikkaampi, koska hän on päässyt heti mukaan laumaan. Ikäeroa on jo niin paljon, että isommat ottavat hänet riemuissaan mukaansa, hän on oikea kaikkien rakastama lellikki. En tiedä mitään yhtä ihanaa kuin siskonsa pelleilyille katketakseen naurava vauva. Ja toisaalta se isosiskon ylpeys ja rakkaus, että hän saa tämän reaktion vauvassa aikaan ja saa olla se vauvan idoli. Se, että vauva on joutunut sopeutumaan isompiensa rytmeihin, on ehkä pieni hinta verrattuna siihen, että saa tuon sisarussuhteen.