Musta on tullut sellainen rasittava aikuinen, jonkalaiset saivat mut nolostumaan omassa lapsuudessani. Lässytän lähes joka kerta ystävien lapsia nähdessäni, miten kovasti he ovat kasvaneet. Luulin aina lapsena, että siitä kasvamisesta kouhkataan siksi, että eivät poloiset aikuiset muutakaan puhumista keksi. Nyt tajuan, että se vain aina lipsahtaa suusta siksi, että olen ihan oikeasti ällistynyt, miten valtavalla vauhdilla nuo minityypit kasvavat. Parissa viikossa tuntuu tulevan kymmenen senttiä.

Omatkin lapset tuntuvat välillä kasvavan silmissä niin että suhina käy. Tänään se kuitenkin konretioistui. Ihanan ja vauhdikkaan yksivuotissynttärijuhlaviikonlopun väsyttämä esikoinen nukahti kaupungilla ollessamme suurin piirtein seisaalleen. Niinpä hujautimme hänet rattaiden uumeniin jatkamaan uniaan. En muista, koska hän olisi siellä viimeksi istunut, mutta niiden kuukausien aikana likka on venähtänyt puolella. Hetken sai unisia kinttuja asetella, että mahtui kyytiin.

Kuopuksen taas nappasin kantoliinaan, joka mulla oli onnekseni mukana kaulahuivina. Eihän siitä ole kuin vuosi kun tällä kokoonpanolla mentiin ihan vakiosti – esikoinen rattaissa ja vauva liinassa. Ja yhtäkkiä ne ovat noin isoja. Vauvakaan ei enää virallisesti vauva.