Tajusin eilen julkkareissa tuoretta lehteä kädessä pitäessäni, miten olen vanhempana kulkenut huomaamattani seesteisyyttä kohden. Ihan konkreettisesti omassa elämässäni – universumille jättimäinen kiitos siitä – mutta myös kuluttamissani viestintävälineissä. Jos ennen imin itseeni juttuja, joissa oikein hierottiin kakkavaippaa naamaan ja ryvettiin äitiydessä, nykyään osaan arvostaa pehmeämpää lähestymistapaa. Paskassa rypemisen aika on onneksi ohi, ja tahdon mieluummin kellua arjen unelmissa.

Yksi unelmani on uuden Kidd.O:n sivuilla. Kirjoitan kolumnissani toivovani me-henkeä mutsilandiaan. Kirjoitin kolumnin maaliskuussa, kun olin juuri blogissa kertonut olevani niin väsynyt, että hulluksi tulee. Tuon postauksen kommenttiosiossa alkoi vastakkainasettelu, toisten mollaaminen, hämmästely nenäkkääseen sävyyn ja oman vanhemmuuskokemuksen näkeminen ainoana oikeana ja mahdollisena. Se oli hirvittävää luettavaa. Ei minuna, vaan yhtenä äitinä miljoonista äideistä. Pahan olon keskeltä nousi vahvana esiin kysymys: mikä helvetti meitä äitejä vaivaa, kun emme pidä toistemme puolta?

Kirjoitinkin väsymys-postauksen jälkimainingeissa postauksen, jossa kehotin äitejä olemaan solidaarisia toisia äitejä kohtaan. Toisen lyttäämisellä ei saada aikaan kuin lisää kyräilyä ja pahaa mieltä, mikä ei ole kenenkään etu. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan niin paljon, että jätin Kidd.O:n sivuille pyörittelemäni keveähkön kolumni-idea kesken ja vaihdoin juuri ennen deadlinea suuntaa vähän vakavampaan.

Siellä se siis on, manifestini äitien solidaarisuudesta. Plus 260 sivua muuta koukuttavaa luettavaa ja katseltavaa.

Minun ja Kidd.O:n yhteiskuvasta kiitos Merja Yeung. Kolumnini naamakuvasta kiitos Lili Zoe Ermezei. Kuvituksesta taas kiitos Muuks Creativen Marja Hautala. Olette huipputyyppejä!