Tänään alkoi uudenlainen arki. Mies palasi töihin lähes neljän kuukauden koti-isyyden jälkeen, esikoinen aloitti päiväkodissa isompien lasten ryhmässä ja minä sujahdin puolipäiväiseen kotiäitiyteen vauvan ja työdeadlinejen kanssa.

Vaikka esikoisen päiväkotikassia alettiin hätäpäissään pakata vasta eilisiltana, henkisesti tähän on valmistauduttu jo pitkään. Suunnitelmat uudenlaisen arjen pyörimiseksi ovat selvillä, ja osaan odottaa parin kuukauden kipuilua ja rutiinien hakemista, joka aina seuraa tällaisista keskisuurista elämänmuutoksista. Silti tunnemyllerrys oli isompi kuin osasin odottaa.

Tänään olen itkenyt purkahtelevaa ulinaa, joka pyrkii ulos sisuksista, vaikka kuinka yrittää laittaa vastaan. Olen päästellyt menemään oikein räkää ryystäen. Itkenyt ulos ikävää, kesää, onnea ja jännitystä. Se yllätti. Eilen olin vielä tyyni ja tänään onnesta romuna. Määrittelemätön paha olo on jumittanut jonnekin pallean kohdille, jossa se venyttelee ja mukiloi sisuskaluja. Tämä on kuin sovinnossa tehty ero. Samalla kun odotan kiinnostuneena tulevaa, roikun rääkyen menneessä. Olen onnellinen kaikesta koetusta ja vaikka tiedän kaiken järjestyvän lopulta hyvin, silti tahtoisin vain pysäyttää ajan yhdessä koettuun.

Kulunut kesä on ollut upea, ainutlaatuinen, merkityksellinen ja ikimuistoinen. Tiedättekö, jotain niin suurta, että edes yritys kuvailla sitä sanoin tuntuu naurettavalta. Emme osanneet aavistaa, miten tärkeä olikaan se valinta, kun keväällä päätimme miehen jäävän vanhempainvapaalle silloin puolivuotiaan vauvan kanssa.

Ollaan voitu viettää huoletonta kesää ja täyttä perheaikaa. Olemme voineet reissata ja lähteä vaikka Tukholmaan sen kummemmin almanakkaa pläräämättä. Herätyskelloa on tarvittu vain harvoin. Viikonloppuisin ollaan voitu käydä tapahtumissa, joihin ei normiarjessa yleensä koko porukkana päästä. Koko perhe on nauttinut, kun ollaan oltu yhdessä kotona illalla ja herätty aamulla yhdessä jalat solmuilla. Mä olen saanut tehdä töitä ja mies kokea täyspäiväistä kotielämää. Ennen isikesää olin sekä niin väsynyt että niin poikki, etten tiedä, mihin ilman miehen vanhempainvapaata oltaisiin päädytty. Isikesä on punonut meidän juuremme perheenä yhteen yhtä tiukemmin.

Isikesän alussa oli hankaluuksia, kun en osannut päästää irti kotimoodista ja antaa itseni tehdä ihan rauhassa töitä. Mun on myös pitänyt opetella sietämään miehen suuripiirteisempää huushollin ylläpitoa. Jos sukat tarttuvat keittiössä lattiaan kiinni ja vessassa saa raaputtaa hammastahnaroiskeita peilistä nähdäkseen pärstänsä, sen kun ottaa itse mopin ja rätin käteen.

Eipä parane myöskään valittaa, jos pyytää miestä käymään kumisaapasostoksilla lapsen kanssa ja lopputuloksena on lasten kuraleikeissä kätevät valkoiset kumpparit. Tai jos mies ostaa kuopukselle tossujen sijaan kengät, jotka eivät pysy jalassa. Hoida itse, jos kerran osaat paremmin. Välillä on myös korvennut miehen tapa tehdä ruuaksi mitä mieli tekee, eikä käyttäen jääkapista vanhempia tuotteita sitä ennen. Olenkin puputtanut leipiä ja valmistanut munakkaita, joiden täytteenä on kaikkea, jonka parasta ennen päivä meni eilen. Mutta yhtä kaikki, nämä ovat olleet pieniä ja opettavaisia hiertymiä.

Tämä kesä on ollut ymmärrystä laajentavaa meille vanhemmille. Parisuhteelle se on ollut kuin kuumakivihieronta – ihanaa luksusta, joka silti naksauttaa jotain vielä paremmin paikoilleen myös pinnan alla. On ollut mahtavaa saada antaa lapsille kesä, jolloin on ollut aikaa telttailla, unohtua ulkoilmakahvilan hiekkiksen nurkille ja lukea iltasatuja yhdessä koko perheenä.

Tiedän, että mulla tulee olemaan kipeä ikävä ja kaipaus kuluneeseen kesään vielä viikkojen ajan. Mutta samalla tiedän, että hyvä tuosta syksystäkin tulee. Lempeä ja onnellinen, kiitos parhaista parhaan isikesän. Kauhean paatoksellisen kuuloista, mutta hitto soikoon. Kesä 2015 sydän sydän!

Ps. Mitä te tahtoisitte tietää vanhempainvapaasta ja koti-isyydestä miehen näkökulmasta? Aiheesta tulossa postaus lähiaikoina.

Jaa