Aikaisemmin tällä viikolla Iltalehti kirjoitti äidistä, joka oli saanut tuomion pahoinpitelystä annettuaan näpistyksestä kiinni jääneelle lapselleen vitsaa. Pelkkä jutun kommenttiosion vilkaisu näytti maailman, joka on minulle vieras. Siellä lapsen ruumiillista kuritusta pidetään pääsääntöisesti hyvänä asiana, jopa suotava osana lastenkasvatusta.

Viimeistään jutun oheen liitetty lukijakysely kääntää vatsan nurin. Iltalehti kysyy lukijoidensa mielipidettä siihen, saako lapselle antaa vitsaa. Vastaajista 84 prosenttia on sitä mieltä, että saa. Vastauksia on kertynyt yli 15 tuhatta. Vaikka joukossa on varmasti trolleja, on jotain selkeästi pahasti vinossa. Sen näkee jo siitä, että Iltalehti ylipäätään kysyy tuollaista asiaa.

Lasten ruumiillinen kurittaminen kiellettiin lailla Suomessa vuonna 1984. Silti vielä yli 30 vuotta myöhemmin lehden toimituksella tulee mieleen edes kysyä, onko kuitenkin ihan ookoo käyttää väkivaltaa lastaan kohtaan. Ei kai tulisi kuuloonkaan kysyä, saako oman vaimonsa raiskata, kuten Vesa Linja-Aho blogissaan samaisesta aiheesta kirjoittaa. Ei, vaikka oman puolison väkisin makaaminen kriminalisoitiin Suomessa kymmenen vuotta lapsen ruumiillista kurittamista myöhemmin, vuonna 1994.

Sami Kuuselan Suomen Kuvalehteen kirjoittamassa tekstissä käy hyvin ilmi Suomen somekansan nurinkurinen asenne väkivaltaan. Alkuviikosta lähetetyn A2:n Tuomioillan jälkeen keskusteluissa yleinen kanta oli se, että väkivaltarikollisille vaaditaan ankarampia tuomioita. Pää vadille ja mulkusta hirteen! Jos somessa huutavaa Suomen kansaa on uskominen, väkivallan tekijät pitää teloittaa, mutta samalla omaa lastaan saa ja jopa pitää hakata kasvattamisen nimissä. Eli kenelle tässä nyt loppujen lopuksi pitäisi antaa ympäri korvia?

Omalle lapselleen ei saa antaa vitsaa. Ei edes ”vähän näpäyttämällä paljaalle pyllylle”. Väkivalta ei kuulu kasvatukseen. Sen lisäksi, että se on väkivaltaa, se on myös nöyryyttävää lapselle. Se on aikuisen vallan väärinkäyttöä. On vavahduttavaa, miten kiinni lapsi on vielä teini-iässäkin vanhemmissaan. Jos minä kokisin parisuhteessani väkivaltaa, voisin lähteä. Mutta lapsi ei voi, ellei tilanne sitten etene huostaanottoon asti. Lapsi ei voi lähteä huonosta lapsi-vanhempisuhteesta. Hänellä ei ole siihen keinoja, rahaa tai ymmärrystä.

Pieni lapsi rakastaa sokeasti vanhempiaan, myös niitä, jotka satuttavat heitä fyysisesti. Heillä ei ole muuta mahdollisuutta. Minkälaisen viestin ja ajatusmaailman loppuelämäksi antaa lapselle se, että joku hänelle tärkeä ihminen saa ihan vapaasti häntä satuttaa? Lapsen pitää tuntea olevansa turvassa vanhempiensa luona. Hänellä pitää olla koti, jonka ilmapiiri kannustaa kertomaan vanhemmille myös sellaisia asioita tai mietteitä, jotka eivät vanhempia välttämättä miellytä. Silloin asioista voi keskustella ja lapsi oppia sekä ymmärtää. Lapsen ei pidä pelätä saavansa turpaansa, jos välillä mokaa.

Olen itse ollut rajoja ja rakkautta koetellut teini. Sellainen kunnon räkänokka-angstailija, joka on kokeillut ja mokannut. Mutta mitään tavattoman päätöntä en kuitenkaan koskaan tehnyt, sillä omatunto ja kasvatus estivät. Jätin pahimmat pöljäilyt väliin, kun kuuntelin sydämeni ja järkeni ääntä sekä mietin, mitä äitini tai isäni sanoisivat. En sen takia, että pelkäisin typeryyksistä saavani vyöstä paljaalle takapuolelle.

Kunnioitus vanhempiani kohtaan piti rajat kasassa, vaikka välillä asetettujen aitojen yli kiivittiinkin palatakseen häntä koipien välissä takaisin turvalliseen kotiin. Jos kasvatuksessani olisi käytetty väkivaltaa, tuo kunnioitus olisi hävinnyt. Olen aika varma, että hakkaamalla kasvattamalla musta olisi tehty teinikusipää, joka halveksii vanhempiaan ja jolle millään ei ole mitään vitun väliä.

Rajat pysyvät ilman vitsaa, tykkapöllyä ja luunappejakin. Esimerkin näyttämisellä, rakkaudella, johdonmukaisuudella, rajoilla ja keskustelulla kasvattaminen vaatii väkivaltaa enemmän duunia ja pitkää pinnaa, mutta ei kai kukaan vanhemmuutta ole helpoksi nakiksi väittänytkään.

Tiedän itse, minkälaisia mustia ajatuksia omat rakkaat lapset saavat välillä mielen syövereissä aikaan.  Joskus olen hätäpäissäni kantanut manaajamaisesti huutorimpuilevaa lasta pois tilanteesta luultavasti turhan kovin ottein, silmät kuumia kyyneleitä kiiluen. Häpeän niitä hetkiä valtavasti. Ei ole jäänyt yhteen kertaan se, kun mietin raivoveri suonissa kohisten, että parvekkeelta alas kaikki tämä paska. Läimäisyllä hiljaiseksi. Tukistamalla järkeä päähän. Ravistamalla tilanteelle piste.

Mutta osaan ja etenkin ymmärrän taistella tuota vanhemmuuden myötä itsessäni silloin tällöin heräävää väkivaltahirviötä vastaan. Jos ei oma järki sano, että lapseen kohdistettu väkivalta on sairasta ja väärin, sen sanovat tutkimukset. Ruumiillinen kurittaminen on lapsille vahingollista. Se ei tuota kuria. Lisäksi fyysistä kuritusta kokeneet lapset kasvavat tutkimusten mukaan aikuisiksi, jotka käyttäytyvät aggressiivisesti lapsien lisäksi myös muita lähimmäisiään kohtaan. Väkivalta jatkuu sukupolvelta toiselle.

Ruumiillinen kuritus ei kuulu kasvatukseen. Jos olet sitä kokenut, hanki apua. Olit sitten perheväkivallan uhri, sen tekijä tai jos pelkäät, että et voi pitää nyrkkiäsi kurissa.

Jaa