Aikaisemmin tällä viikolla Iltalehti kirjoitti äidistä, joka oli saanut tuomion pahoinpitelystä annettuaan näpistyksestä kiinni jääneelle lapselleen vitsaa. Pelkkä jutun kommenttiosion vilkaisu näytti maailman, joka on minulle vieras. Siellä lapsen ruumiillista kuritusta pidetään pääsääntöisesti hyvänä asiana, jopa suotava osana lastenkasvatusta.
Viimeistään jutun oheen liitetty lukijakysely kääntää vatsan nurin. Iltalehti kysyy lukijoidensa mielipidettä siihen, saako lapselle antaa vitsaa. Vastaajista 84 prosenttia on sitä mieltä, että saa. Vastauksia on kertynyt yli 15 tuhatta. Vaikka joukossa on varmasti trolleja, on jotain selkeästi pahasti vinossa. Sen näkee jo siitä, että Iltalehti ylipäätään kysyy tuollaista asiaa.
Lasten ruumiillinen kurittaminen kiellettiin lailla Suomessa vuonna 1984. Silti vielä yli 30 vuotta myöhemmin lehden toimituksella tulee mieleen edes kysyä, onko kuitenkin ihan ookoo käyttää väkivaltaa lastaan kohtaan. Ei kai tulisi kuuloonkaan kysyä, saako oman vaimonsa raiskata, kuten Vesa Linja-Aho blogissaan samaisesta aiheesta kirjoittaa. Ei, vaikka oman puolison väkisin makaaminen kriminalisoitiin Suomessa kymmenen vuotta lapsen ruumiillista kurittamista myöhemmin, vuonna 1994.
Sami Kuuselan Suomen Kuvalehteen kirjoittamassa tekstissä käy hyvin ilmi Suomen somekansan nurinkurinen asenne väkivaltaan. Alkuviikosta lähetetyn A2:n Tuomioillan jälkeen keskusteluissa yleinen kanta oli se, että väkivaltarikollisille vaaditaan ankarampia tuomioita. Pää vadille ja mulkusta hirteen! Jos somessa huutavaa Suomen kansaa on uskominen, väkivallan tekijät pitää teloittaa, mutta samalla omaa lastaan saa ja jopa pitää hakata kasvattamisen nimissä. Eli kenelle tässä nyt loppujen lopuksi pitäisi antaa ympäri korvia?
Omalle lapselleen ei saa antaa vitsaa. Ei edes ”vähän näpäyttämällä paljaalle pyllylle”. Väkivalta ei kuulu kasvatukseen. Sen lisäksi, että se on väkivaltaa, se on myös nöyryyttävää lapselle. Se on aikuisen vallan väärinkäyttöä. On vavahduttavaa, miten kiinni lapsi on vielä teini-iässäkin vanhemmissaan. Jos minä kokisin parisuhteessani väkivaltaa, voisin lähteä. Mutta lapsi ei voi, ellei tilanne sitten etene huostaanottoon asti. Lapsi ei voi lähteä huonosta lapsi-vanhempisuhteesta. Hänellä ei ole siihen keinoja, rahaa tai ymmärrystä.
Pieni lapsi rakastaa sokeasti vanhempiaan, myös niitä, jotka satuttavat heitä fyysisesti. Heillä ei ole muuta mahdollisuutta. Minkälaisen viestin ja ajatusmaailman loppuelämäksi antaa lapselle se, että joku hänelle tärkeä ihminen saa ihan vapaasti häntä satuttaa? Lapsen pitää tuntea olevansa turvassa vanhempiensa luona. Hänellä pitää olla koti, jonka ilmapiiri kannustaa kertomaan vanhemmille myös sellaisia asioita tai mietteitä, jotka eivät vanhempia välttämättä miellytä. Silloin asioista voi keskustella ja lapsi oppia sekä ymmärtää. Lapsen ei pidä pelätä saavansa turpaansa, jos välillä mokaa.
Olen itse ollut rajoja ja rakkautta koetellut teini. Sellainen kunnon räkänokka-angstailija, joka on kokeillut ja mokannut. Mutta mitään tavattoman päätöntä en kuitenkaan koskaan tehnyt, sillä omatunto ja kasvatus estivät. Jätin pahimmat pöljäilyt väliin, kun kuuntelin sydämeni ja järkeni ääntä sekä mietin, mitä äitini tai isäni sanoisivat. En sen takia, että pelkäisin typeryyksistä saavani vyöstä paljaalle takapuolelle.
Kunnioitus vanhempiani kohtaan piti rajat kasassa, vaikka välillä asetettujen aitojen yli kiivittiinkin palatakseen häntä koipien välissä takaisin turvalliseen kotiin. Jos kasvatuksessani olisi käytetty väkivaltaa, tuo kunnioitus olisi hävinnyt. Olen aika varma, että hakkaamalla kasvattamalla musta olisi tehty teinikusipää, joka halveksii vanhempiaan ja jolle millään ei ole mitään vitun väliä.
Rajat pysyvät ilman vitsaa, tykkapöllyä ja luunappejakin. Esimerkin näyttämisellä, rakkaudella, johdonmukaisuudella, rajoilla ja keskustelulla kasvattaminen vaatii väkivaltaa enemmän duunia ja pitkää pinnaa, mutta ei kai kukaan vanhemmuutta ole helpoksi nakiksi väittänytkään.
Tiedän itse, minkälaisia mustia ajatuksia omat rakkaat lapset saavat välillä mielen syövereissä aikaan. Joskus olen hätäpäissäni kantanut manaajamaisesti huutorimpuilevaa lasta pois tilanteesta luultavasti turhan kovin ottein, silmät kuumia kyyneleitä kiiluen. Häpeän niitä hetkiä valtavasti. Ei ole jäänyt yhteen kertaan se, kun mietin raivoveri suonissa kohisten, että parvekkeelta alas kaikki tämä paska. Läimäisyllä hiljaiseksi. Tukistamalla järkeä päähän. Ravistamalla tilanteelle piste.
Mutta osaan ja etenkin ymmärrän taistella tuota vanhemmuuden myötä itsessäni silloin tällöin heräävää väkivaltahirviötä vastaan. Jos ei oma järki sano, että lapseen kohdistettu väkivalta on sairasta ja väärin, sen sanovat tutkimukset. Ruumiillinen kurittaminen on lapsille vahingollista. Se ei tuota kuria. Lisäksi fyysistä kuritusta kokeneet lapset kasvavat tutkimusten mukaan aikuisiksi, jotka käyttäytyvät aggressiivisesti lapsien lisäksi myös muita lähimmäisiään kohtaan. Väkivalta jatkuu sukupolvelta toiselle.
Ruumiillinen kuritus ei kuulu kasvatukseen. Jos olet sitä kokenut, hanki apua. Olit sitten perheväkivallan uhri, sen tekijä tai jos pelkäät, että et voi pitää nyrkkiäsi kurissa.
Täsmälleen samaa mieltä!
Ihan varmasti jokainen vanhempi jossain vaiheessa tuntee suurta kiukkua lastaan kohtaan. Se miten pitkälle uskaltaa ajatuksensa päästää on sitten henkilökohtaista. Voi tulla ja tuleekin hetkiä jolloin tekee mieli heittää lapsety vaan ovesta pihalle ja antaa olla siellä tai lukita kiljuva itkupotkuraivarinen lapsi vessaan tai vaan läimäyttää hiljaiseksi. Nämä tunteet ovat ok ja jopa ajatuskin on, mutta se ei missään tilanteessa saisi päästä toteutukseen asti. Väsyneenä vanhemman on niin helppo tehdä asioita joita katuu vuosia jälkeenpäin. Kyllä minä voisin hyvin kantaa ripuilevan lapsen väkipakolla tilanteesta ja mista se on ihan ok kunhan tarkoituksena ei ole lapsen satuttaminen tai lapselle kostaminen.
Jos lapsi kokee väkivaltaa niin siihen turtuu. Katkeroituu ja oppii vihan.
Luin myös vähänaikaa sitten jutun stressaantuneista lapsista. Kun lapsi on stressaantunut niin hän kiukuttelee, uhmaa ja hakee riitaa. Jos lapsen kiukutteluun lähtee mukaan tai jos lapsen eristää muusta perheestä niin hän stressaantuu entisestään. Eristäminen ei lievitä stressiä vaan lisää turvattomuutta. Näin saadaan aikaan hieno kierre.
Olen itse pohtinut usein miksi olin niin kamala lapsi. Luulen löytäneeni selityksen tuosta stressistä. Olen edelleen hyvin stressiherkkä ja uskon olleeni sitä myös lapsena. Kun aloin kiukutella ja käyttöytyä huonosti niin minulle hermostuttiin ja minut lähetettiin huoneeseeni. Muistan miten jossain vaiheessa (joku uhmaikä?) oikein provosoin riitatilanteita ihan tahallani. Syytä en tiedä. En vaan jostain syystä osannut toimia toisin. En voinut toimia toisin. Luulen että kyse oli juuri tuosta stressin purusta. Minulle ei koskaan opetettu miten rauhoittaa itsensä ja hallita stressiä. Minut vain suljettiin ulkopuolelle käsittelemään asiaa. Siksi en vielä tänäkään päivänä osaa käsitellä stressiä ja hallita sitä. Se hallitsee minua.
Enkä nyt tällä kirjoituksella halua tuomita vanhempiani. Olen itsekin ollut aika pitkään jäähyn kannattaja. Olen nähnyt sen hyvänä keinona rauhoittaa tilanne ja antaa myös lapselle mahdollisuus rauhoittua itsekseen. Tuo teksi jonka lähdettä en nyt muista avasi kuitenkin silmäni. Jäähy voi ehkä toimia joillekin lapsille, mutta varmaankin suurin osa lähinnä kärsii siitä. Lapsi tarvitsee aikuisen voidakseen käsitellä tunteitaan.
Mutta entäpä väsynyt vanhempi joka eui jaksa piilottaa enää omaa uupumustaan lapselta, onko tunteiden näyttäminen hyvä vai paha juttu? Saako lapsen edessä itkeä väsymystään kun kertoo miksi itkee? Saako lapsen edessä hyppiä tasajalkaa ja huutaa omaa kiukkua ulos kunhan käsittelee asian lapsen kanssa jälkikäteen? Oppiiko lapsi tästä että tunteita saa olla ja niitä saa näyttää vai pelottaako moinen lasta ja asettaa lapselle liikaa huolia ja murheita?
No vähän meni ohi aiheen, mutta ehkä ei kuitenkaan kovin pahasti.
Luin jostain tätä aihetta käsittelevästä FB-keskustelusta (taisi olla tuo Sami Kuuselan jutun linkki) väkivaltaa puolustavia kommentteja. Huomionarvoista on minusta se, että ne kaikki olivat tiivistettynä: ”Kyllä minullekin annettiin vitsaa / korvapuusteja / minuakin tukistettiin, mutta ihan hyvä minusta tuli.” En nähnyt yhtään kommenttia, jossa joku olisi sanonut, että tekee itse vastaavaa lapsilleen, ”ja ihan hyviä ne on”. Minusta tuo kuvastaa, että asiaa puolustelevatkin tajuavat, että ei lasten fyysinen kurittaminen ole ok. Niin joo, tai sitten pelkäävät seurauksia… Hämmentää ja kauhistuttaa kyllä asian puolustelu.
Olen kasvanut perheessä, jossa koin luunappeja, tukistamista ja läimäsyjä jne. säännöllissen epäsäännöllisesti. Ja se on kyllä jättänyt jälkensä. Esimerkiksi jos riitelen mieheni kanssa, niin menen ihan lukkoon ja pelkään väkivaltaa, vaikka pelkoni on täysin aiheeton. Kärsin tosi paljon mm. häpeän tunteista ja en aina osaa purkaa vihaani tai turhautumista terveellä tavalla.
Kun joskus saan lapsia, en ikinä halua heidän kokevan samaa. En ikinä. Haluan katkaista väkivallan kierteen ja tarjota turvallisen, keskustelevan kasvuympäristön vailla häpeää.
Olet niin oikeassa!Kiitos tästä kirjoituksesta!<3 Mulle on annettu pienenä piiskaa,luunappeja ja tukistuksia.Näin kuulemma saadaan lapsi kunnioittamaan vanhempiaan...Mulle tuo oli kamalaa nöyryytystä ja siinä lapsella kyllä ennemminkin kunnioitus häviää kokonaan.Me emme lapsiamme piiskaa tms.enkä ymmärrä miten kukaan voi pitää väkivaltaa oikeana ratkaisuna!Järkyttävä kyllä tuo lukijakyselyn tulos,todella surullista :( Mun on niin vaikea suhtautua kun kavereissakin on sellaisia jotka ihan avoimesti kurittaa lapsiaan ja niitten mielestä se on oikein,ihan niinkuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä :(
Myös minä vastustan ruumiillista kuritusta. Haluaisin kumminkin ihan mielenkiinnosta kysyä, että mitä te olisitte tehneet, jos teidän lapsi olisi jäänyt näpistämisestä tms. kiinni?
Täysin samaa mieltä kanssasi, hyvä kirjoitus.
Aamen. Hyvä ja tärkeä kirjoitus. Tässä maassa tuntuu olevan melkoisen yleistä huudella kovaa ja korkealta mielipiteitä ilman, että asioita katsottaisiin yhtään sen pidemälle tai niistä otettaisi selvää.. Se, että ”ennenkin ollaan” ei tarkoita, että se olisi parempi. Lähtökohtaisesti lasten kasvatuksessa tai kohtelussa ennen ei juurikaan koskaan ole parempi.
Lapsi opettelee maailmaa, ja esimerkit otetaan läheltä. Miten voi opettaa lasta, ettei ketään saa lyödä tai satuttaa, jos samaan aikaan vanhempi itse lyö omiaan. Pelottavan usein ihmiset reagoivat herkemmin lemmikin kuin lapsen kurittamiseen. Kumpikaan ei ole missään tapauksessa hyväksyttävää, mutta miksi on ok läimäyttää lasta muttei esimerkiksi koiraa..
Kiitos rehellisestä kirjoituksesta, olet taitava tuomaan tunnetiloja kirjalliseen muotoon! Jos osaisin olisin itse voinut kuvata juurikin itseäni, kun kerroit kyynelet silmissä riepotelleesi lastasi ja se miten kamala henkinen-krapula siitä seuraa.. Voisi manata itsensä syvimpään helvettiin. Lapsen fyysinen kuritus ei ole missään tilanteessa oikein, ei missään, eikä ikinä! Ja myöskin henkinen väkivalta on aivan yhtä kamalaa.. Olen lääkäri ja opiskeluista on jostain syystä jäänyt mieleen lastenlääkärin meille antama neuvo, kun puhuttiin vauvojen ravistelu-vammoista. Hän neuvoi kertomaan pienten lasten vanhemmille, että jos lapsi itkee, itkee, itkee ja itkee ja itse ei enää kestä, laittakaa lapsi sänkyyn, menkää pois ja laittakaa ovi kiinni. Lapsi ei kuole omaan itkuunsa (korkeintaan lopulta nukahtaa), mutta ravisteluun voi kuolla. Näin yksinkertainen ja aika autuaaksi tekevä ohje, mutta kuinka moni vanhempi toimii näin.. Itse ainakin löydän itseni huutamasta kaksi vuotiaalleni, että etkö nyt tajua.. Ja raukka ei tajua, niin että voisi vastata että, äiti en todella tajua, olen kaksi!
-Emma
Minua on pienenä tukistettu ja käytetty ”pientä väkivaltaa”. Suhteeni vanhempiini on nykyään hyvä, mutta teini-iässä olin juuri se ihan liian pitkälle menevä kapinoitsija ja monta itselle tosi vahingollistakin asiaa tuli tehtyä, jotka vielä edelleenkin vaikuttavat elämääni ajoittain negatiivisesti. Toisaalta ymmärrän vanhempiani, heillä ei ole valitettavasti ollut muuta keinoa käsitellä tunteita, esimerkki kummallakin on siitä aika heikko. Pian saan oman lapsen ja tämä on isoin asia minkä haluan tehdä toisin kuin omat vanhempani. Pelottaa, osaanko sitten kuitenkaan, mutta uskon, että tietoisuus väkivallan aiheuttamista haitoista auttaa. Lisäksi miehelläni on parempi malli omasta lapsuudenperheestään, joten uskon, että yhdessä onnistutaan. Nyt en tietenkään voisi kuvitellakaan satuttavani ikinä omaa lastani, mutta juuri tuo raivon tunne pelottaa jo etukäteen.
Ihan uskomatonta ja kamalaa, että lapseen kohdistuvaa väkivaltaa kohtaan on Suomessa yleisesti hyväksyvä ilmapiiri. Mikä ihmisiä vaivaa, eikö se nyt ole ihan selvä, että puolustuskyvyttömään lapseen kohdistuva väkivalta on pahinta väkivaltaa mitä voi olla!
Keskustellut lapsen kanssa siitä, miksi näpistäminen on väärin ja varmistanut, että lapsi ymmärtää asian. Selvittänyt, miksi lapsi niin tekee ja keksinyt muuta tapoja esim. jännityksen tunteen hakemiseen. Myös antanut seurauksia, esimerkiksi kotiarestia tai muita oikeuksien poistamista, esim. TV- /internet- /puhelinajan vähentämistä.
Mitä sinä olisit tehnyt, kun kerran kysyit?
Olen kuullut että joku pinemmän paikkakunnan äiti vei näpistyksestä kiinni jääneen lapsensa poliisiasemalle tutun poliisin puheille ja yhdessä pitivät puhuttelun. Lopuksi lapsi sai poliisiheijastimen ja btarroja. Ja kuuleman mukaan oli varsin tuloksellinen reissu. Lapsi oli tietysti aika kauhuissaan, mutta tämä opetti myös että asiat pitää selvittää. Tämä tosin tuskin toimii isommassa kaupungissa m issä poliisilla ei ole aikaa moiseen.
Ja näpistyksessä oli siis kyse ihan vaan jostain yhdestä irtokarkista tai purkasta tms. Mutta eihän se silti ole hyväksytävää.
Tämä on kyllä tärkeä asia. Opetan työkseni suomea ulkomaalaisille ja useampaan kertaan on tullut monelle yllätyksenä, että Suomessa lapsen fyysinen kurittaminen on lailla kielletty. Tää on ollut musta pöyristyttävää. Monessa kulttuurissa nuo tukistamiset ja muut ovat edelleen ihan ok.
Sit toinen asia: yritin etsiä postausta päiväunista, siis esikoisen ja vauvan rytmien yhdistämisestä. Täähän tietty on superyksilöllistä, mutta kiinnostaa jo valmiiksi, onnistuiko teillä säilyttää esikoisen rytmi ja päiväunet vauvan synnyttyä? Meidän tyypeille tulee ikäeroa 2,5 vuotta ja nyt kun esikoinen on 2v 4kk, päiväunihommat menevät vapaapäivinä ihan taisteluksi. Pelkään, että ne jää vallan pois ennen ku vauva syntyy. Tai sit unet pysyy ja vanhempi nukahtaa vasta iltamyöhällä..
Luin tuon saman Iltalehden jutun ja olin hyvin tyrmistynyt mielipiteistä, joita juttuun oli lukijat kirjoittaneet. Monet tosiaankin piti kurittamista lähes pakollisena kasvatuksessa, jotta lapsi ei ”hypi silmille” ja oppiipahan kunnioittamaan vanhempiaan. Koska ”on muakin kuritettu eikä mullekaan jääny traumoja”. Noh, minua on tukistettu ja huidottu lapsena ja minulle jäi ”traumat”. Nyt kun oma lapseni on hyvin uhmakas 2 vuotias, ymmärrän entistä vähemmän omia vanhempiani. Katson omaa räkä poskella rääkyvää lastani ja mietin, että miten ihmeessä aikuinen voi olla niin saakelin heikko, ettei osaa hoitaa tilannetta muuten kuin lyömällä. Kyllä minäkin tiedän sen tunteen, kun raivoan päänsisäisesti lastani pistämään turpansa tukkoon, mutta ikinä koskaan en voisi antaa tuon tunteen tulla fyysisesti minusta ulos. Halveksin aikuisia, jotka siihen sortuvat. Siksi oma suhteeni omiin vanhempiini on jotenkin omituinen. Rakastan heitä, mutta samalla vihaan. Samaa en halua lapselleni. Koskaan.
Minua on kasvatettu väkivallan pelko taustalla. Tuli tukistamista, luunappeja, vitsaakin. Ja olin varmaan ”ansainnut” nämä kerrat, mutta oikeastiko vanhemmillani ei ollut muita keinoja? Aikuisella on aina vaihtoehto toimia toisin. Minulle ei ole traumoja jäänyt, mutta paljon kysymyksiä ja hämmennystä. Lapsena tuntui oudolta, miksei muita saanut lyödä, kun minua lyötiin ja mikset saanut kurittaa veljeäni, jos minuakin kuritettiin. Asiat olisivat varmasti menneet paremmin ilman väkivaltaa ja sen uhkaa. Uskon, että tappelimme sisarusten kesken aina nyrkein, koska emme muuta osanneet ja sen esimerkin olimme kotoa saaneet.
Pahinta on kuitenkin, ettei asioista koskaan puhuttu. Olen sen taidon joutunut opettelemaan vasta aikuisena. Työpalaverissa, kun ei asioiden mennessä hankalaksi voi läimäyttää työkaveriaan… Vaikka se oli ”keskustelutapa”, jonka olen kotoa oppinut.
Mutta äärimmäisen hankalaksi koen, tässä keskustelemattomuuden ilmapiirissä, että minun on pakko vielä puhua tästä asiasta vanhempieni kanssa. En halua koskaan tilannetta, jossa he kasvattaisivat nyt 7 kk lastani kuten minua. Miten ottaa puheeksi, etten hyväksy väkivaltaa koskaan, enkä missään tilanteessa tai poikani ei tule viettämään aikaa isovanhempiensa kanssa. Keskustelu on pakko avata, mutta helppoa se ei tule olemaan…
Tämä oli mun oma kuplani, sillä luulin oikeasti, että ehdottomasti suurin osa suomalaisista on täsmälleen samaa mieltä.
Mä olen huomannut, että lapsi on vanhempiensa peili, niin hyvässä kuin pahassa. Jos mua väsyttää ja kiukuttaa, lapsikin alkaa käyttäytyä samalla tavalla. Onneksi tämä toimii tosiaan myös toisinpäin.
Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että aikuisen pitää voida näyttää myös tunteensa. Kunhan kertoo lapselle, miksi surettaa, harmittaa, kiukuttaa tai itkettaa. Uskon, että omien tunteiden sanoittaminen opettaa lasta ymmärtämään myös omia tunteitaan. En tahtoisi opetta lapsilleni, että huonot fiilikset pitää pakata kipeäksi myökyksi sisälleen.
Hyvä pointti, jota en ole tullut ajatelleeksi. Tosiaan, väkivaltaista kasvatusta puollustellaan omilla lapsuuden kokemuksilla, mutta enpäs minäkään muista lukeneeni yhtäkään kommenttia, jossa joku olisi myöntänyt jatkavansa väkivallan perinnettä sukupolvelta toiselle.
Voin vain kuvitella, miten vahvat jäljet ruumiillinen kurittaminen jättää loppuelämäksi. Toivottavasti löydät keinoja oppia, miten voit käsitellä negatiivisiakin tunteitasi. Ehkä vähän kulunutta se on sanoa, mutta sanon silti: hurjasti tsemppiä!
Mäkään en ihan näe, minkälaistan kunnioitusta väkivallalla saa. Kyllä se on pelkoa, jolla ei ole mitään tekemistä kunnioittamisen kanssa.
Riippuu lapsen persoonasta, lapsen iästä ja mahdollisista entisistä hölmöilyistä. Mutta keskustelu olisi kuitenkin se avainasia. Jos lapselle olisi jostain syystä jäänyt epäselväksi, miksi näpistäminen on väärin, se tehtäisiin selväksi puhumalla ja esimerkkien kautta. Vanhempana pyrin siihen, että lapsen omatunto sanoo, mikä on oikein ja mikä väärin. Ja se omatunto kehittyy oppimalla, keskustelemalla, rajoilla ja vanhempien esimerkin kautta.
Mahdollisesti tulisi myös muita seuraamuksia, kuten kivojen menojen peruuntumista. Jos tapauksessa olisi toisen osapuoli, kuten näpistyksessä on, kävisin lapsen kanssa juttelemassa asiat selviksi myös toisen osapuolen kanssa. Tuo kolmannen anonyymin kertoman tarinan olen kuullut minäkin. Varmasti tehokas keino opettaa, että teoilla on seurauksensa.
Lohduttavaa kuulla, että noista lukemistani nettikeskusteluista huolimatta löytyy myös ihmisiä, jotka ovat tässä asiassa samaa mieltä kanssani.
Sepä, ei ole hirveän kauaskantoista opettaa kunnioittamaan läheisiään, jos itse käyttää väkivaltaa ja nöyryytystä niihin kaikista rakkaimpiin. Tai opettaa väkivallalla, että väkivalta on väärin.
On tosiaan kamalaa, miten voikaan tuntea epätoivoista raivoa jopa omaa pientä ja avutonta vauvaansa kohtaan. Mutta muistan nuo fiilikset hyvin esikoisen vauva-ajalta, mikä ei ollut ihan helpointa aikaa elämässä. Jouduin tosissani monta kertaa pitämään mielessä, mitkä vammat tai jopa kuoleman ravistaminen vauvalle aiheuttaa. Ja sitten hetkeä myöhemmin löysin itseni itkien silittämästä pienen päätä, kun on edes voinut miettiä mitään niin hirveää. Huh, onneksi tämä vauvavuosi ei ole laittanut niin koville.
Ja voi joo, välillä löydän itseni pohtimasta tai jopa kiukkuisesti sanomasta, että että etkö sinä nyt tajua. Ei, eihän se oikeasti tajua. Siksi me vanhemmat ollaan täällä opettamassa sitä tajuamista. Sen kun aina tajuaisi itse.
Niin hyvä, että jo nyt raskausaikana tiedostat riskin siitä, että väkivaltainen käyttäytyminen siirtyy sukupolvelta toiselle. Mä luulen, että sen tiedostaminen ja miettiminen on olennainen osa sitä, että kierteelle tulee stoppi. Paljon tsemppiä loppuraskauteen ja -rutistukseen sekä onnea perhe-elämään!
On tosiaan käsittämätöntä, että väkivalta yleisellä tasolla on paheksuttava asia vähän kai kulttuurissa kuin kulttuurissa, mutta sitten omaa lastaan saa kyllä kasvatuksen nimissä satuttaa fyysisesti. Kuvottavaa.
Esikoisen ja vauvan rytmiä yhdistämisestä en olekaan kirjoittanut, joten siksi sellaista postausta ei löytynyt 🙂 Esikoisen rytmi on ihan ennallaan noin muuten, mutta päiväunet jäivät pois niinä päivinä, kun olen kolmistaan lasten kanssa. Selkeästi unet vielä tarvittaisiin, mutta se on sellaista taistelua, että päätin luovuttaa. Onneksi pärjää kyllä ilman uniakin, mutta illalla viimeistään kiukuttaa. Kun aikuisia on kaksi, saadaan tilanne rauhoitettua esikoisenkin unia varten. Päiväkotipäivinä hän myös nukkuu unet normaalisti, mikä on superhyvä asia ja tasoittaa, jos kotipäivinä unet jäävät väliin. Mukavaa loppuraskautta ja synnytystä!
Tuntuu tosiaan nurinkuriselta, että noiden kommenttien mukaan lapsiaan fyysisesti kurittamattomat vanhemmat ovat kukkahattutätejä, jotka saavat aikaan vain ilman rajoja rellestäviä lapsia ja nuoria, jotka eivät kunnioita muita. Eihän rajat ole yhtä kuin nyrkki. Eikä pelko missään nimessä ole yhtä kuin kunnioitus.
Liikutuin kommentistasi, onneksi sinä olet ollut tarpeeksi vahva katkaistaksesi sukupolvelta toiselle siirtyvän väkivaltaperinteen.
Sitä se tosiaan varmasti aiheuttaa myös, hämmennystä. Koska eihän ruumiillinen kuritus ole mitenkään looginen kasvatustapa, jos siis ensin pääsee yli siitä, että se on alkujaankin sairasta ja vahingollista.
Paljon tsemppiä tulevaan keskusteluun / keskusteluihin!
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Ihan älyttömän hieno teksti, varmaan parhaita blogitekstejä, joita olen koskaan lukenut. Ja olen niiiin samaa mieltä.
Olen pääsääntöisesti erittäin tyytyväinen saamaani kasvatukseen, mutta kyllä minä jotakin muuttaisin: tukkapöllyt. Ne olivat harvinaisia, siinä vaiheessa kun oltiin tehty jotain todella pahasti. Ei koskaan tukistettu kovaa, eikä siitä jäänyt traumoja, mutta paljon kuitenkin kertoo se, että nyt kaksikymppisenä muistan että minua on tukistettu. Mutta en sitä, miksi, enkä edes sitä, oliko kyseessä aina toinen vanhemmista, vai tasapuolisesti molemmat.
Kyllä, minulla on tullut tilanteita, joissa olisi tehnyt mieli lyödä, tukistaa, mitä ikinä. Lasta. Esimerkiksi silloin, kun olen hoitanut yksin kymmentä alle kaksivuotiasta lasta, joiden kanssa minulla ei ole mitään yhteistä kieltä, ja kaikki kitisevät. Mutta olen erittäin vahvasti sitä mieltä, että kyllä nyt aikuisen pitää pärjätä lapselle ihan sanallisesti. Jos ei pärjää, on jossain vikaa, mutta se vika ei ole lapsessa, eikä sitä häneen tule kohdistaa.
Hyvä teksti! Oli pakko kommentoida itsekin, kun just hämmästelin ystäväni kanssa sitä, että niinkin lähellä kuin Ranskassa lasten lyömistä ei ole edes kriminalisoitu.
Koen että lapsuuteni oli onnellinen ja vanhemapani olivat ja ovat hyviä vanhempia ja meillä on todella läheiset välit. Nyt vaan tosiaan omien lapsien myötä ahdistaa että uskallanko jättää niitä heidän hoitoonsa ilman että olen itse paikalla. Että miten nätisti ilmaista että jos minkäänlaista väkivaltaa ilmenee kurinpidossa, vaikka lapsi olisi tehnyt muka kuinka pahasti tahansa, se on sitten oikeasti siinä eikä tulla enää käymään.
Oho, alkuosa kommentista hävisi. Mutta siis, olen saanut lapsena piiskaa. Niin koivunoksaa kuin vyötäkin. Pidin sitä täysin normaalina enkä koe että siitä olisi jäänyt traumoja. Nyt vasta omien lasten myötä olen havahtunut että miten ihmeessä he saattoivat tehdä niin! Itse en voisi, en koskaan, tehdä omalle lapselleni niin!
He kyllä jaksoivat aina siitä muistuttaa miten itse olivat saaneet lapsena selkäänsä vähän varmuuden vuoksikin ja ovat nyt niin oikeudenmukaisia että kurittavat meitä vain aiheesta. Ymmärrän täysin että kun on niinkin monta lasta, on varmasti pinna kireällä ja kuri on saatava pidettyä. Mutta miksi sitten tehdä niin monta lasta jos ei ilman piiskaa saa peruskilttejä lapsia tarpeeksi hyvään ojennukseen, sitä en ymmärrä.
Tärkeä kirjoitus ja oon niin samaa mieltä. Pienet lapset ja vauvat on ihaninta maailmassa, eikä niille saa tehdä mitään pahaa, kukaan, koskaan ikinä. Erikoista myös on se, että miten monien mielestä omia lapsia saa kurittaa, mutta muiden lapsia ei varmaan kenellekään tule mieleen läppästä? Vaikka omien lasten pitäisi olla ne kaikkein rakkaimmat ja niitä rakastaa eniten.
Mä olen pari kertaa pienenä saanut tukkapöllyä, kun ollaan siskon kanssa ilmeisesti hölmöilty pahemman kerran ja äiti ollut muutenkin väsynyt. Mä en oo saanut siitä traumoja, mutta omille lapsille en tukkapöllyä antaisi. Mies taas on saanut isältään kurinpalautusta vähän useamminkin ja kyllä siitä ulkopuolisetkin huomaa, ettei sillä oo samanlainen suhde äitiinsä ja isäänsä. Äidilleen se uskaltaa ja voi kertoa aivan kaiken, isälleen ei, eikä haluakaan. Onneksi mies tiedostaa tän asian itsekin ja on ehdottomasti myöskin lasten kurittamista vastaan.
Meillä taas kuopuksen vauva-aika on ollut paljon raskaampi kuin esikoisen ja vaikka se pahalta tuntuukin, niin mun on pari kertaa pitänyt viedä vauva omaan sänkyynsä ja antaa huutaa siellä, että itse pääsen rauhoittumaan toiseen huoneeseen. Onneksi mä sain tän neuvon äidiltäni jo esikoisen raskausaikana, koska ei se vauva siihen huutoon kuole.
Me +kolmekymppiset ollaan varmaan ensimmäinen laajempi sukupolvi, jotka vetää tähän asiaan todellisen rajan. Olisi kiinnostavaa kuulla gallupin omaisesti tuloksia, kuinka moni meistä on joutunut kokemaan jotain fyysistä kuritusta. Veikkaan, että luku on aika suuri ja jos mietitään aikaisempia sukupolvia, niin luku on vielä suurempi. Uskoisin, että me ollaan juuri niitä, jotka tavallaan ns. hyväksyy ruumillisen kurituksen omien lapsuusmuistojen valossa, mutta ei kuitenkaan jatka toimintapaa omiin lapsiin. Jännä juttu. Ehkä sitä aikuisenakin haluaa puolustella omia vanhempiaan ja todeta, että he toimivat silloin niinkuin osasivat. Onneksi meillä on jo älliä toimia myös muuten. Itse olen saanut tukkapöllyjä, piiskaa kerran ja usemman kerran on lähdetty hakemaan ”koivuniemen herraa”. Lopputulos ei ole koskaan ollut hyvä – kiukku ja raivo on vain kasvanut, mutta tunteet on pitänyt tukahduttaa.
Miksi ilmaista mitenkään nätisti? Eikö se ole itsestäänselvyys, ettei lastasi lyödä? Itse sanoisin omille vanhemmilleni erittäin tiukasti, että minun lastani ei sitten lyödä/tukisteta jne, tai tapaamiset päättyvät siihen, jos siis pelkäisin heidän näin tekevän. Pysy tiukkana, sinulla on oikeus päättää lastesi kasvatuksesta.
Olin nuoruudessani töissä kioskilla, ja sinne tuli kerran äiti esiteini-ikäisen kanssa palauttamaan näpistettyjä tavaroita. Oli selvästi kyseiselle lapselle niin tiukka paikka, että veikkaan näpistelyn jääneen siihen. Keinoja voi siis olla monia.
Tämä on todellä tärkeä aihe! Asun itse ulkomailla, ja järkytyin kovasti kun työkaveri avoimesti kertoi ruokatunnilla antaneensa lapselle selkään, ja vieläpä mielestäni todella mitättömästä aiheesta. Minun oli todella vaikea suhtautua työkaveriin pitkän aikaa tämän jälkeen, sillä itse en voi hyväksyä fyysistä kuritusta missään olosuhteissa. En oikein pystynyt edes tekemään näkökantaani selväksi työkaverille, kun menin niin shokkiin asiasta. Sattumalta täälläkin julkastiin juuri lehdessä vastaava gallup, jossa yli 80 % ihmisistä oli lapsen fyysisen kurinpidon kannalla. Yritin ymmärtää, että ihmiset eivät vain vielä ymmärrä täysin toiminnan seurauksia ja tilanne muuttunee ajan kanssa kuten Suomessakin on muuttunut. Eipä tullut mieleen, että vastaavia tuloksia saataisiin myös Suomesta! Olen ehkä myös ajatellut, että vanhemmat sukupolvet ovat niitä, jotka ajattelevat asiasta eri tavalla ja täälläkin eniten järkytti, että itseäni nuorempi hyvin koulutettu ihminen on edelleen sitä mieltä, että vitsan antaminen on välttämätöntä.
Anonyymin 9.57 kommenttiin, olen samaa mieltä,että kokemuksissa voi olla eroja sukupolvien välillä. Olen neljäkymmentä + ja 70-luku taisi olla kulttuurillisesti aika erilaista aikaa kuin nykypäivä. En ole saanut fyysistä kuritusta lukuunottamatta kerran (aika nimellisesti) koivupiiskaa neljävuotiaana. Olin nelivuotias vilkas uhmis saadessani pikkusisaruksen ja haastoin kyllästyessäni toden teolla äitiäni mitä moninaisimmilla tempauksilla karaten kotoa imetyssessioiden aikana (subjektiivista päivähoito-oikeutta ei silloin ollut, tuskin oli kunnallista päiväkotiakaan maalla). Ulko-oven yläreunaan ilmestyi haka, mutta oli helppo pala kakkua kiivetä keittiöjakkaralle keikkumaan ja avata se. En tiedä vaikuttiko se, että olin ennen pikkusiskon syntymää päivähoidossa naapurissa ja tottunut seikkailemaan poikaporukassa ja olin kai oikeasti aika villi ja kovapäinen. Kerran karkasin ottaen äidin ison polkupyörän lähtien ajamaan kylän isolle tielle, mikä luonnollisesti pelästytti vanhempani kovasti. Silloin seurauksena oli nimelliset ripsaukset koivupiiskasta. Tapahtumasta ei jäänyt mielestäni traumoja, muistan lähinnä vanhempien todellisen pelästyksen ja sen, että oppi meni perille ja karkaamiset jäivät siihen. Toki nykypäivän kulttuurissa kasvatus hoidetaan luonnollisesti eri keinoin.
Nykyvanhempana ihmetyttää´kin myös seitsemänkymmentäluvun tupakointikulttuuri, siihen aikaan oli varsin yleistä ja illmeisesti hyväksyttävääkin tupakoida kotona sisällä ja jopa autossa lasten läsnäollessa, mikä nykypäivänä tuntuu totaalisen käsittämättömältä ajatukselta. Eipä tosin ollut turvavöitäkään autoissa takapenkillä.
Koska sitä menee lukkoon.. taantuu omien vanhempien seurassa lapsen tasolle.. ei saakaan sanottua kaikkea ulos.. kiukuttelee vain. Opitut tavat on niin vahvassa.
Lastaan fyysisesti kurittavien kannattaisi myös aina miettiä sitä, että se lapsi kasvaa joskus aikuiseksi, joka voi ihan vapaasti tehdä päätöksiä sen suhteen, kenen kanssa on tekemisissä. Siitä omasta väkivallalla kasvatetusta lapsesta voi tulla sellainen kuin minä – sellainen, joka katkoo välit vanhempiinsa heti, kun mahdollista, eikä koskaan enää ota yhteyttä. Sellainen, joka ei edes kerro vanhemmilleen, että heistä on tullut isovanhempia, eikä anna heidän koskaan tavata lapsenlapsiaan. En sinällään tiedä välittävätkö omat vanhempani tällaisistakaan asioista, kun eivät kerran välittäneet siitä kivusta, surusta, itsetuhoisuudesta ja häpeästä, joka minua seurasi ihan pikkulapsesta lähtien hyvin pitkälle aikuisuuteen, mutta ainakin minä ja minun perheeni saamme elää turvassa ja onnellisina.
Nyt, kun itselläni on lapsia, ymmärrän omia vanhempiani vielä vähemmän kuin aiemmin. Mietin omia lapsiani katsoessani, että miten voi systemaattisesti käyttää väkivaltaa kasvatuksessa, jos edes hieman välittää lapsestaan. Tuntuu todella pahalta ajatella, että olen ollut saman ikäinen kuin lapseni nyt, ja minua on silloin satutettu milloin milläkin verukkeella. Olin varmasti todella hankala lapsi, sen tiedostan itsekin, mutta kyllä siinä aika suuri rooli oli vielä hankalammilla vanhemmillani ja sillä, että masennuin jo hyvin pienenä. Jos tunteita olisi saanut purkaa jollain järkevällä tavalla, jos koti olisi ollut turvallinen paikka olla oma itsensä, minullakin olisi varmasti ollut muita keinoja negatiivisten tunteiden purkuun kuin kerjätä verta nenästäni – kirjaimellisesti.
Hyvä kirjoitus. Asenteet muuttuvat hitaasti, mutta toivottavasti suunta ainakin olisi oikea.
Maailman sivu on vitsa väännetty lapsille ja etenkin pojille, jotka ovat kerkeeväisempiä ja monesti aikas juntteja. Se on jännä juttu, kun viimeisen sadan vuoden aikana ollaan niin viisaiksi tultu, että vitsa on heitetty romukoppaan, kun uudet kasvatusmetodit ovat niin loistavia. Kuitenkin nyt on todettu, yli puolet lapsistamme ja nuoristamme tarvitsee psykiatrista hoitoa, vaan ei ole valtiolla rahoja moiseen.
Entäpä, mitä onkaan psykiatrinen hoitomme!? Se on ensisijaisesti ongelman siirtämistä tuonnemmaksi, pillereillä ja ”potilaan” saattamista narkomaaniksi, mistä psykiatrit ja lääketehtaat ovat oikein mielissään.
Maailmassa on monia hienoja aatteita, ajatuksia, jne, jotka käytännössä eivät vain toimi. Nykyajan lastenkasvatus on hyvä esimerkki siitä. Osaltaan siitä todistaa ja kertoo aivan pieni lapsikin käytöksellään. Lasta ei tarvitse opettaa pahaa tekemään, koska hän osaa sen ihan ”luonnostaan”. Mutta, kenties tähänkin problematiikkaan keksitään jokin psykiatrinen määritelmä ja ”hoito” pillereillä. Onhan ylivilkkaille lapsillekkin keksitty hieno diagnoosi ADHD ja pillereitä beibille turpa väärälleen, jotta vanhemmat saavat viettää ihania koti-iltoja ja pentu istuu tai makaa zombina. Ennenvanhaan ylivilkkaille lapsukaisille annettiin vitsaa paljaalle pyllylle ja taas oli hetken aikaa rauha maassa.