Nyt kun elämäni toista vauvavuotta on takana yli puolet, uskallan sen sanoa ääneen. Tämä on ollut eheyttävä vauvavuosi. Tiedättehän, samalla tavalla kuin puhutaan vaikka eheyttävästä synnytyksestä. Toinen kokemus paikkaa haavat ja selättää pelot sekä traumat, jotka jäivät ensimmäisestä kokemuksesta. 

Toki tähänkin vauvavuoden puolikkaaseen on mahtunut epätoivoa ja hetkiä kun kelailee, tuliko nyt ihan loppuun asti mietittyä, mihin ryhtyi. Kovimmille otti kolmihenkisen perheen muovautuminen nelihenkiseksi. Tunsin valtavaa riittämättömyyttä ja surin, että kuopus jäi niin vähälle huomiolle. Samalla ikävöin minua ja esikoista, meitä, jota ei enää koskaan tulisi olemaan samalla tavalla kuin ennen. Väsymys on kahden lapsen kanssa rysähtänyt päälle kovempana ja terävämpänä, ja välillä väsyn keskellä olen tuntenut jo tulevani hulluksi.

Kaikesta huolimatta tämä vauvavuosikokemus on ollut puhdistava ja ympyrän sulkeva. Toivoisin, että jokainen vanhempi voisi kokea edes palasen tällaista vauvavuotta. Itse en uskaltanut esikoisen vauvavuoden jälkeen edes toivoa, että tällaista voisi olla olemassa. Siksi pohdimme kauan, onko meistä edes kahden lapsen vanhemmiksi. Sekä minä että mieheni olimme huolissamme etenkin siitä, jaksanko minä toisen vauvavuoden.

En tiedä, mikä lopulta teki esikoisen vauvavuodesta niin kinkkisen itselleni. Nyt kun katson valokuvia kolmen vuoden takaa, tuo aika näyttää leppoisalta ja ihanalta. Silti pohjavire tuosta ajasta on musta. Me teimme ihan valtavasti asioita, luuhailimme pitkin kaupunkia ja näimme sekä koimme. Kuvissa vauva on iloinen ja nauravainen. Muistan, miten lähes joka päivälle oli sovittuna tärkyt kavereiden kanssa tai muuta menoa. Oli pakko, sillä vaikka joskus olisi ollut kiva olla vain kotona kahdestaan, sellaiset päivät olivat pahimpia.

Vauva tuntui olevan kotona koko ajan tyytymätön. Hän ei viihtynyt lattialla, vaan aloitti välittömästi hillittömän paniikki-itkun. Sitterin avulla saatoin päästä suihkuun, tai ainakin päästä pesussa siihen asti, että juuri ehdin vaahdottaa sampoot päähäni. Vain kiinni minussa oli hyvä. Koko ajan piti tapahtua jotain tai tuli tylsyydestä ja mälsyydestä poru. Jos laitoin ruokaa, vauvan piti olla liinassa ja mun jatkuvassa liikkeessä. Silti kitinä tuntui olevan jatkuvaa.

Imuroinnista oli turha haaveilla, sillä se oli vauvasta yhtä kuin hylkääminen. Välillä sisuunnuin, että kyllä sitä nyt saatana pitää voida edes imuroida, mutta viimeistään yhden huoneen jälkeen luovutin. Se henkeä haukkova paniikkihuuto oli ihan liian raskasta ja kuluttavaa kuunneltavaa. Sellaisen jälkeen vauvaa piti rauhoitella rinnalla loppupäivä. Ei äiti jätä sinua ja vaihda imuriin, vaikka välillä yrittääkin siivota.

Siksi luuhailimme kaupungilla. Kun ympärillä oli elämää, vauva oli tyytyväisempi, eikä mun tarvinnut olla koko ajan liikkuva ohjelmatoimisto ja sirkus. Kun kotona pölykoirat lisääntyivät, ruokaa ei saanut laitettua ja seinät tuntuivat kaatuvan niskaan, oli parempi sulkea ne murheet kotioven taakse ja lähteä kylille ja vetää lounas ravintolassa. Vaunujen käytöstä tajuttiin lopulta luopua kokonaan, kun vauva huusi niissä kuin vaunukoppa olisi täytetty syövyttävällä hapolla. Vain kiinni minussa tai miehessä oli hyvä. Uni tuli vain kantovälineessä kaupungilla tai kotona napa vasten mun napaani, tissi suussa.

Kaikista raskainta oli se, että vauva teki jotain niinkin kummallista kuin piti minua, äitiään, koko maailmana. Hän halusi olla kiinni minussa, hän oli osa minua. Sellaisessa tilanteessa tekee kipeää myöntää, että välillä tekisi mitä vain, että saisi vain olla, ihan itsekseen. Tuntui, että en saanut hengitettyä.

Kuopuksen synnyttyä mä mietinkin alkuun, että minun ja uuden vauvan kiintymyssuhteessa on jotakin pielessä. Hänen maailmansa en ollutkaan vain minä, vaan häntä kiinnostivat muutkin asiat. Hän pötköttelee välillä ihan tyytyväisenä lattialla. Hän jopa leikkii vauvaleluilla siinä lattialla ollessaan! Edelleen musta tuntuu jotenkin väärältä laittaa lapsi vaunuihin, erilleen itsestäni, mutta tämä tyyppipä nukkuukin päiväunensa paremmin vaunuissa kuin kantovälineessä. Voin imuroida ja laittaa ruokaa, vaikka tietty sylissä kuopuskin mieluiten on. Kukapa ei, etenkin jos on vauva.

Ei vauvavuoden ihanuus tietenkään ole kiinni siitä, saako imuroitua. Mutta itselleni on ollut iso tekijä se, että kotona on ollut kiva olla. Sotkuinen ja likainen koti saa mut ahdistumaan. En myöskään tarkoita, että olisipa hyvä, jos kaikki vauvat olisivat vähän iisimpiä tapauksia. Mutta ei sille mitään voi, että esikoinen tarvitsi multa vauvavuotenaan enemmän kuin mulla välillä oli antaa. Kaikkensa antanut olo on mahtava kovien rutistusten jälkeen, mutta kun se on päivittäinen fiilis, siinä ei enää olekaan hohtoa tai mitään voimaannuttavaa.

Ja ei siinä, on ollut kyllä mielenkiintoista kokea henkilökohtaisesti, että on olemassa vauvoja, jotka viihdyttävät välillä itseään tutkimalla varpaitaan. Multa kun meni kauan, että tajusin lopettaa vauvan non-stop hytkyttämisen huomatessani, että vauva voi olla tyytyväinen ilman tärinää ja värinääkin.

Eniten vaikutusta kokemieni vauvavuosien erilaisuuteen on kuitenkin ollut vauvan sijaan ihan oman pääni sisällä. Esikoista synnyttäessään synnytti samalla äitiä itsessään. Vauvan synnyttäminen oli helpompaa ja luonnollisempaa kuin olin kuvitellut, mutta äidin synnyttäminen oli pitkä ja kivulias prosessi. Takana oli pään sekaisin laittanut raskaus ja edessä pelottava sekä vieras mutsilandia. Nyt kuopuksen kanssa ei tarvinnut pukata maailmaan kuin vauva, äiti minussa oli jo muodostunut.

Liekö oman varmemman äitiyden ansiota, mutta tällä kertaa en ole tuntenut samanlaista yhteiskunnasta eristäytymistä kuin esikoisen vauvavuotena. Näin siitäkin huolimatta, että nyt toisella kerralla olen viettänyt paljon enemmän aikaa ihan vain kotona, poissa ihmisten ilmoilta. Myös omat projektit ovat pitäneet mut tervejärkisenä. Elämän pyöriminen pelkän vauvan ympärillä ei ole tervettä, vaikka esikoisen vauvavuodesta hurahtaminen teki onnellisemman. Silloin äitiyden mustaan aukkoon pää edellä hyppääminen oli pakollinen riitti päästäkseni sinuiksi uuden itseni kanssa.

Nyt elämä ei ole oleellisesti muuttunut, mistä pitää osittain huolen esikoinen. Hänen ansiostaan päivissä on rytmiä. Esikoisen vauvavuotena mua vaivasi välillä tylsyys. Ei siis niin, että aika olisi varsinaisesti tullut pitkäksi, sillä teimme niin paljon asioita. Mutta niin, että odotin välillä kuola valuen miestä kotiin saadakseni aikuisseuraa ja toivoin lapsen iltauniajan tulevan jo, että ei tarvitsisi lukea enää yhtä ainutta tappavan tylsää kirjaa. Kolmevuotiaan kanssa tekeminen on ihan eri levelillä, ja esikoinen todellakin pitää menoa yllä. Välillä Minimen päiväkotipäivinä taidetaan kuopuksen kanssa odottaa ihan yhtä paljon, että olisi jo iltapäivä ja saataisiin perheen tärinäsanteri kotiin tuomaan elämää.

Asiat ovat nyt niin, kuten niiden kuuluukin olla. Olen edelleen ihan liian väsynyt ja kaipaan välillä kipeästi aikaa, kun saisi vain olla tai toisaalta että saisi tehdä täysillä ja keskeytyksettä omia juttuja. Mutta elo on mallillaan, perhe onnellinen ja mä sinut äitiyteni kanssa.

Esikoinen on ollut elämäni suurin opettaja, vaikka ei ole koulutuksessaan mua helpolla päästänytkään. Mä tarvitsin juuri hänet esikoisekseni, jotta pystyin kasvamaan tällaiseksi äidiksi kuin olen. Nyt sitten kuopus on omalla lungilla persoonallaan sulkenut sähikäisenä pyörineen ympyrän. Tavallaan tasapainottanut settiä. On kaksi kipakkaa ampiaista, minä ja Minime, ja kaksi leppoisaa mehiläistä, mies ja Minihe. Näin on hyvä.

Mulla on jopa fiilis, että tämä vauvavuosi ja tämä elämäntilanne saisi mun puolesta jatkua ikuisesti.

Jaa: