Toki tähänkin vauvavuoden puolikkaaseen on mahtunut epätoivoa ja hetkiä kun kelailee, tuliko nyt ihan loppuun asti mietittyä, mihin ryhtyi. Kovimmille otti kolmihenkisen perheen muovautuminen nelihenkiseksi. Tunsin valtavaa riittämättömyyttä ja surin, että kuopus jäi niin vähälle huomiolle. Samalla ikävöin minua ja esikoista, meitä, jota ei enää koskaan tulisi olemaan samalla tavalla kuin ennen. Väsymys on kahden lapsen kanssa rysähtänyt päälle kovempana ja terävämpänä, ja välillä väsyn keskellä olen tuntenut jo tulevani hulluksi.
Kaikesta huolimatta tämä vauvavuosikokemus on ollut puhdistava ja ympyrän sulkeva. Toivoisin, että jokainen vanhempi voisi kokea edes palasen tällaista vauvavuotta. Itse en uskaltanut esikoisen vauvavuoden jälkeen edes toivoa, että tällaista voisi olla olemassa. Siksi pohdimme kauan, onko meistä edes kahden lapsen vanhemmiksi. Sekä minä että mieheni olimme huolissamme etenkin siitä, jaksanko minä toisen vauvavuoden.
En tiedä, mikä lopulta teki esikoisen vauvavuodesta niin kinkkisen itselleni. Nyt kun katson valokuvia kolmen vuoden takaa, tuo aika näyttää leppoisalta ja ihanalta. Silti pohjavire tuosta ajasta on musta. Me teimme ihan valtavasti asioita, luuhailimme pitkin kaupunkia ja näimme sekä koimme. Kuvissa vauva on iloinen ja nauravainen. Muistan, miten lähes joka päivälle oli sovittuna tärkyt kavereiden kanssa tai muuta menoa. Oli pakko, sillä vaikka joskus olisi ollut kiva olla vain kotona kahdestaan, sellaiset päivät olivat pahimpia.
Vauva tuntui olevan kotona koko ajan tyytymätön. Hän ei viihtynyt lattialla, vaan aloitti välittömästi hillittömän paniikki-itkun. Sitterin avulla saatoin päästä suihkuun, tai ainakin päästä pesussa siihen asti, että juuri ehdin vaahdottaa sampoot päähäni. Vain kiinni minussa oli hyvä. Koko ajan piti tapahtua jotain tai tuli tylsyydestä ja mälsyydestä poru. Jos laitoin ruokaa, vauvan piti olla liinassa ja mun jatkuvassa liikkeessä. Silti kitinä tuntui olevan jatkuvaa.
Imuroinnista oli turha haaveilla, sillä se oli vauvasta yhtä kuin hylkääminen. Välillä sisuunnuin, että kyllä sitä nyt saatana pitää voida edes imuroida, mutta viimeistään yhden huoneen jälkeen luovutin. Se henkeä haukkova paniikkihuuto oli ihan liian raskasta ja kuluttavaa kuunneltavaa. Sellaisen jälkeen vauvaa piti rauhoitella rinnalla loppupäivä. Ei äiti jätä sinua ja vaihda imuriin, vaikka välillä yrittääkin siivota.
Siksi luuhailimme kaupungilla. Kun ympärillä oli elämää, vauva oli tyytyväisempi, eikä mun tarvinnut olla koko ajan liikkuva ohjelmatoimisto ja sirkus. Kun kotona pölykoirat lisääntyivät, ruokaa ei saanut laitettua ja seinät tuntuivat kaatuvan niskaan, oli parempi sulkea ne murheet kotioven taakse ja lähteä kylille ja vetää lounas ravintolassa. Vaunujen käytöstä tajuttiin lopulta luopua kokonaan, kun vauva huusi niissä kuin vaunukoppa olisi täytetty syövyttävällä hapolla. Vain kiinni minussa tai miehessä oli hyvä. Uni tuli vain kantovälineessä kaupungilla tai kotona napa vasten mun napaani, tissi suussa.
Kaikista raskainta oli se, että vauva teki jotain niinkin kummallista kuin piti minua, äitiään, koko maailmana. Hän halusi olla kiinni minussa, hän oli osa minua. Sellaisessa tilanteessa tekee kipeää myöntää, että välillä tekisi mitä vain, että saisi vain olla, ihan itsekseen. Tuntui, että en saanut hengitettyä.
Kuopuksen synnyttyä mä mietinkin alkuun, että minun ja uuden vauvan kiintymyssuhteessa on jotakin pielessä. Hänen maailmansa en ollutkaan vain minä, vaan häntä kiinnostivat muutkin asiat. Hän pötköttelee välillä ihan tyytyväisenä lattialla. Hän jopa leikkii vauvaleluilla siinä lattialla ollessaan! Edelleen musta tuntuu jotenkin väärältä laittaa lapsi vaunuihin, erilleen itsestäni, mutta tämä tyyppipä nukkuukin päiväunensa paremmin vaunuissa kuin kantovälineessä. Voin imuroida ja laittaa ruokaa, vaikka tietty sylissä kuopuskin mieluiten on. Kukapa ei, etenkin jos on vauva.
Ei vauvavuoden ihanuus tietenkään ole kiinni siitä, saako imuroitua. Mutta itselleni on ollut iso tekijä se, että kotona on ollut kiva olla. Sotkuinen ja likainen koti saa mut ahdistumaan. En myöskään tarkoita, että olisipa hyvä, jos kaikki vauvat olisivat vähän iisimpiä tapauksia. Mutta ei sille mitään voi, että esikoinen tarvitsi multa vauvavuotenaan enemmän kuin mulla välillä oli antaa. Kaikkensa antanut olo on mahtava kovien rutistusten jälkeen, mutta kun se on päivittäinen fiilis, siinä ei enää olekaan hohtoa tai mitään voimaannuttavaa.
Ja ei siinä, on ollut kyllä mielenkiintoista kokea henkilökohtaisesti, että on olemassa vauvoja, jotka viihdyttävät välillä itseään tutkimalla varpaitaan. Multa kun meni kauan, että tajusin lopettaa vauvan non-stop hytkyttämisen huomatessani, että vauva voi olla tyytyväinen ilman tärinää ja värinääkin.
Eniten vaikutusta kokemieni vauvavuosien erilaisuuteen on kuitenkin ollut vauvan sijaan ihan oman pääni sisällä. Esikoista synnyttäessään synnytti samalla äitiä itsessään. Vauvan synnyttäminen oli helpompaa ja luonnollisempaa kuin olin kuvitellut, mutta äidin synnyttäminen oli pitkä ja kivulias prosessi. Takana oli pään sekaisin laittanut raskaus ja edessä pelottava sekä vieras mutsilandia. Nyt kuopuksen kanssa ei tarvinnut pukata maailmaan kuin vauva, äiti minussa oli jo muodostunut.
Liekö oman varmemman äitiyden ansiota, mutta tällä kertaa en ole tuntenut samanlaista yhteiskunnasta eristäytymistä kuin esikoisen vauvavuotena. Näin siitäkin huolimatta, että nyt toisella kerralla olen viettänyt paljon enemmän aikaa ihan vain kotona, poissa ihmisten ilmoilta. Myös omat projektit ovat pitäneet mut tervejärkisenä. Elämän pyöriminen pelkän vauvan ympärillä ei ole tervettä, vaikka esikoisen vauvavuodesta hurahtaminen teki onnellisemman. Silloin äitiyden mustaan aukkoon pää edellä hyppääminen oli pakollinen riitti päästäkseni sinuiksi uuden itseni kanssa.
Nyt elämä ei ole oleellisesti muuttunut, mistä pitää osittain huolen esikoinen. Hänen ansiostaan päivissä on rytmiä. Esikoisen vauvavuotena mua vaivasi välillä tylsyys. Ei siis niin, että aika olisi varsinaisesti tullut pitkäksi, sillä teimme niin paljon asioita. Mutta niin, että odotin välillä kuola valuen miestä kotiin saadakseni aikuisseuraa ja toivoin lapsen iltauniajan tulevan jo, että ei tarvitsisi lukea enää yhtä ainutta tappavan tylsää kirjaa. Kolmevuotiaan kanssa tekeminen on ihan eri levelillä, ja esikoinen todellakin pitää menoa yllä. Välillä Minimen päiväkotipäivinä taidetaan kuopuksen kanssa odottaa ihan yhtä paljon, että olisi jo iltapäivä ja saataisiin perheen tärinäsanteri kotiin tuomaan elämää.
Asiat ovat nyt niin, kuten niiden kuuluukin olla. Olen edelleen ihan liian väsynyt ja kaipaan välillä kipeästi aikaa, kun saisi vain olla tai toisaalta että saisi tehdä täysillä ja keskeytyksettä omia juttuja. Mutta elo on mallillaan, perhe onnellinen ja mä sinut äitiyteni kanssa.
Esikoinen on ollut elämäni suurin opettaja, vaikka ei ole koulutuksessaan mua helpolla päästänytkään. Mä tarvitsin juuri hänet esikoisekseni, jotta pystyin kasvamaan tällaiseksi äidiksi kuin olen. Nyt sitten kuopus on omalla lungilla persoonallaan sulkenut sähikäisenä pyörineen ympyrän. Tavallaan tasapainottanut settiä. On kaksi kipakkaa ampiaista, minä ja Minime, ja kaksi leppoisaa mehiläistä, mies ja Minihe. Näin on hyvä.
Mulla on jopa fiilis, että tämä vauvavuosi ja tämä elämäntilanne saisi mun puolesta jatkua ikuisesti.
Mahtavaa – mä haluan kans tällaisen.
Omalla kohdallani tilanne on varmaan helpompi siksi, että se vapaus meni jo. Muutos ei ole enää niin suuri. Kai.
Hienoa kuulla – ja hieno kirjoitus, pidän siitä, että kirjoitat niin rehellisesti ja avoimesti niin hyvistä kuin huonoista jutuista.
Mulla on vähän samanlainen kokemus tokasta kerrasta: ihanaa, leppoisaa, onko pakko mennä takaisin töihin..
Vaikka molemmat vauvat ovat olleet aika vaivattomia, tämä toinen kerta vauvan kanssa on ollut jotenkin tosi erilaista. Viimeksi ihmettelin, mitä se ”nauti nyt vauvasta” tarkoittaa, nyt tiedän täysin, ja nautin. Toki välillä edelleen saatan tylsistyä ja tottakai välillä teen omiakin asioita.
Olen miettinyt, mistä se johtuu, ja tullut siihen tulokseen, että ainakin siitä, ettei kaikkea ole tarvinnut nyt opetella alusta, on perspektiiviä kaikenlaisiin pieniin huolestuttaviin asioihin, tietää, että tämä kaikkein sitovin aika menee todella nopeasti, ja esikoinen tuo päivään rytmiä ja sen kanssa voi jutella.
Myös se auttaa, että olen nyt fyysisesti hieman paremmassa kunnossa ja aloitin urheilun jo pari kuukautta synnytyksestä, se tuo omaa aikaa ja jaksamista.
Ja vielä sekin auttaa, että tällä kertaa on työpaikka, johon palata, ja se, että tämä on perheen toinen ja viimeinen vauva 🙂
Mä oon itse pohtinut että esikoisen kanssa sitä suorittaa enemmän ja kokeilemalla tutkii, mikä on minun tapani olla äiti. tekee asioita vähän hassusti ja monesti vielä vähän vaikeamman kautta.
Toisen kanssa sitä osaa jo hoitaa ja toimia, eikä jokaista itkua säikähdä samaan malliin kuin ensimmäisen kanssa.
Ihanasti kirjoitettu ja kovin osuvalta tuntuu myös omalla kohdalla vaikka kokemusta kahden lapsen äitinä on vasta 3,5 viikkoa takana. En tiedä onko pikkuveli lungimpi tapaus vai minä, mutta aivan erilaiselta ja luontevalta tämä toinen kierros tuntuu.
Hienosti kirjoitettu ja koen kanssasi niin tuon vauvavuoden rankkuuden. Ikävä kyllä, meillä lapsiluku jää yhteen, osaksi tämän kokemuksen vuoksi. Hienoa kun uskalsitte lähteä vielä toiselle kierrokselle 🙂
No se just, muutos ei ole enää niin suuri. Uudenlaista kipuilua oli sitten sen kolmihenkisestä nelihenkiseksi perheeksi kasvamisen kanssa, mutta se järjestyi meillä onneksi nopeasti. Toivottavasti säkin saat tällaisen!
Joo, kyllä mä uskoisin kokemuksella olevan tekemistä asian kanssa. Olenkin aikaisemmin kirjoittanut, että huhheijaa, onneksi ei enää ikinä tarvitse olla esikoistaan odottava äiti tai esikoisen vauvavuotta viettävä äiti. On pikkasen rennompaa tälleen toisella kerralla.
Ja joo, urheilulla on varmasti mullakin tekemistä asian kanssa. Esikoisen kanssa yritin salille kolmen kuukauden kohdilla, mutta kun imetysvälit olivat tunnin, eihän siitä mitään tullut. Yritykset olivat lopulta niin stressaavia sekä mulle että vauvalle. Paluu salille tapahtuikin vasta puolen vuoden jälkeen, ja olin silloin ehtinyt kerryttää itselleni lähes 10 vauvavuosikiloa valvomisella, epäsäännöllisillä ruoka-ajoilla ja säälisuklaillla. Nyt lähdin vauvapilatekseen pariviikkoisen beben kanssa ja salille pääsin siitä tovin kuluttua. Pikkasen on eri fiilis nyt tämän vauvavuoden puolivälissä ihan fyysisestikin! Plus hikirääkkijumpat pitävät myös pään kasassa.
Ja joo, ihan varmasti myös sillä on vaikutusta, että tietää tämän olevan viimeinen kerta laatuaan koko elämässä. Että vikaa kertaa meillä on pienen pieni vauva. Silloin ymmärtää vähän paremmin pysähtyä ja nauttia.
Totta, nyt rutiinit ja tavat ovat valmiina pohjalla. Tietty vauvat ovat erilaisia, eivätkä samat niksit toimi kaikille, mutta silti se oma tapa olla äiti on valmiina.
Olisi jännä tietää, kokisinko esikoisen itkun nyt niin ahdistavaksi kuin silloin koin. Sellaista henkeä haukkovaa itkua en ole kuopukselta kuullut kuin hänen tehdessä hampaita. Kuopuksen kohdalla itkuille löytyy aina myös (lopulta) selitys, esikoisella monen itkun syy jäi mysteeriksi. Itse asiassa musta tuntuu, että jos lapset olisivat syntyneet toisinpäin, olisin mä vielä enemmän paniikissa siitä itkusta, kun ainut vauvakokemus olisi vauva, joka on perustyytyväinen lähes koko ajan.
Joo, luonteva on just se sana kuvaamaan tätä toista vauvavuotta. Asiat ovat jotenkin just kuten niiden kuuluukin olla (vaikka tietty voisin nukkua enemmän ja muuta hehe).
Sitä uskaltamista meillä kyllä mietittiin tosi paljon. Varauduimme siihen, että tästäkin vauvavuodesta tulee samanlainen, joten ehkä siksikin kaikki tuntuu niin paljon helpommalta. Että mä muuten vihasin esikoisen vauvavuotena, kun jengi kyseli, onko vauva ”kiltti” eli ”helppo”. Ihan niinkuin toinen vaihtoehto olisi sitten ilkeä vauva. Ja nyt sitten kuopuksen kanssa huomaan käyttäväni sanaa helppo, kun sitä tää nyt on, niin paljon helpompaa.
http://taimipoika.blogspot.fi/2015/04/8-syyta-miksi-kakkonen-on-helpompi-kuin.html
Löysin lähes samaan aikaan samasta asiasta kirjoitetun jutun. Häkellyttävää miten paljon samoja kokemuksia!
-Kaislakerttu
Tuo kirjoittajan mainitsema ekan vauvavuoden usva on omallakin kohdalla niin tuttu. Silloin tuntui, että en olisi ollut työkykyinen moneen kuukauteen, niin vauvavuosipöllyissä olin. Pää humisi tyhjää. Tuntui hurjalta, että monissa maissa olisi pitänyt palata sorvin ääreen niissä tiloissa. Nyt olen ollut työkykyinen koko ajan, vaikka väsy onkin välillä laittanut pään sohjoksi.
Ei vitsi miten samanlaisia fiiliksiä mullakin. Ja meillä on perheessä ihan sama kuvio: minä ja esikoinen ollaan ne kipakat ja nopeat, mies ja kuopus ne lungit ja yleistyytyväiset. Tai no nyt just 2,5-vuotiaalla kuopuksella on uhma, mutta ei sekään oo mitään verrattuna esikoiseen.
Mä muuten just aloin kirjottaa postausta ajatuksista, mitä heräsi kun katoin vanhoja vauva-ajan kuvia. Mun muistoissa se on myös omalla tavallaan painavaa, sumuista ja myös jotenkin surumielistä aikaa, mutta se ei kyllä todellakaan kuvista välity. Niissä näkyy iloa, naurua ja syliä. Syytetäänkö hormoneja?
Jotenkin näitä lukiessa on tosi iloinen, että tein lapsen nuorena, melkein heti opiskelujen loputtua.
Vaikka lapsemme oppi hiljalleen viihtymään lattialla, alkuun en saanut olla lainkaan erossa hänestä. Unet maistuivat vain liikkeessä vaunuissa tai kantoliinassa: pahimpina päivinä olin kahdeksan tuntia putkeen jatkuvassa liikkeessä. Siinä vaiheessa kun lapsi suostui nukkumaan niin, että minä olin aivan kiinni hänessä, tuntui, että olin taivaassa: sainhan vain olla paikallaan. (Tästä aloitinkin sitten varovaisen operaation, jonka lopputuloksena lapsi oppi nukkumaan ilman minua päivisinkin 😉 Lapsi ei koskaan oppinut juomaan pullosta ja imetysväli oli päivisin 1,5-2 tuntia aina yhdeksän kuukauden ikään asti, joten en paljon valehtele, kun sanon olleeni ensimmäiset yhdeksän kuukautta kiinni vauvassa. Miten tämä sitten liittyy lapsen tekemiseen nuorena? Siten, ettei mulle ollut vielä ehtinyt vakiintua tiettyä elämänrytmiä tai -tapaa. Olin aina elänyt tosi epäsäännöllistä elämää, tehnyt vuorotöitä ja opiskellut siinä samalla sekä elänyt niin kaoottista elämää, että oli ihan normaalia, ettei imuroitu tai pesty pyykkiä, kun kotona käytiin vain nukkumassa (ja ei, en ollut alkoholisti, vaan järjestöaktiivi töiden ja opiskelujen päälle). Jotenkin siitä elämästä oli todella helppoa siirtyä ”vauvakaaokseen”, joka oikeastaan tuntui todella seesteiseltä elämältä. Toisaalta ei voi aliarvioida sitä, mikä merkitys oli sillä, että meillä nukuttiin muutamaa tiheän imun kautta lukuun ottamatta vähintään neljän tunnin pätkissä. Toisaalta ajattelen myös niin, että se, että lapsemme on nykyään niin itsevarma, rohkea ja nykyisin ”helppo”, juontaa juurensa alun kiinteään vanhemmuussuhteeseen. Ehkä näin on myös teillä?
Mulla esikoinen oli myös samanlainen…Mietin itse, että oisko osaksi johtunut myös siitä kun syntyi kuukauden ennen laskettua aikaa, ei ollut vielä valmis maailmaan.
20-vuotiaana kun tulee äidiksi ja opiskelee yliopistossa samalla niin koko vauvapaketti menee siinä samassa ajatuksessa, että tässä kasvetaan aikuiseksi. Ei osaa edes eritellä, mikä on äitiyden haastetta ja mikä ikää. Se tuntuu todella helpolta, helpoimmalta koko elämässä sillä hetkellä. Normaalilta, ei osaa ajatella mitä muuta voisi olla.
-saman kokenut nuorena äidiksi tullut
Kirjoitat niin kauniisti!
Tämä on aivan ihana ja kannustava kirjoitus! Mulla on vain yksi lapsi ja sen kanssa oli vauvavuosi helppo, mitä vauvaan tulee. Mulla itselläni se ei ollutkaan helppoa, se äidiksi kasvaminen. Uskon aika monen kamppailevan näiden fiilisten kanssa esikoisen kanssa ja varmasti monessa mielessä sen matkan tekee rajummaksi paljon vaativa vauva. Mulla painolastina oli myös aika inhottava raskaus ja lopun ikävä raskausmyrkytys plus aivan karmea synnytyskokemus. Nyt jo uskallan haaveilla toisesta ja uskallan melkein sanoa, että tiedän sen olevan helpompaa jo siksikin, että se äiti minussa on jo niin vahvana. Esikoinen on nyt viisi. Ehtii kyllä kuusivuotiaaksi ennen kuin toinen tulee, koska en ole vielä edes raskaana. Aika näyttää, mutta haaveilla saa.
Noniin, terve. Tää on just semmonen postaus, että saa mut sittenkin miettimään toista lasta. Allekirjoitan niin suurella sydämellä sun kirjoittamat jutut!!! Ensimmäisen (ainoan?) lapsen kanssa on ollut JUURI tuollaista! *huokaus* Nyt kun jäbä on 1,5v, niin joku taianomainen käänne on tapahtunut ja elämä onneksi suurilta osilta helpottanut 🙂 Varmaan just vaarallisen paljon 😉
Meillä ihan samoin, allekirjoitan ehkä suunnilleen kaiken mitä sanoit tässä postauksessa. Paitsi meillä on jo kolme lasta, mutta kaksi nuorimmaista molemmat tosi ”helppoja” tapauksia. Vai tuntuuko se sitten vaan siltä, kun itse ei ole yhtä pihalla kuin ekan kanssa..? Ajattelen, että onneksi sain nämä kaikki kolme. Muuten olisin ihan erilaisessa käsityksessä siitä, millaista äitiys voi olla. Jokaisen kanssahan se on tavallaan erilaista.
Kiitos, kivasta kirjoituksesta! 🙂 Meille syntyy toinen lapsi syyskuussa ja kovasti oma jaksaminen mietityttää kun esikoinen (2,5 v.) oli ja on vieläkin suht ”vaativa” tapaus. Pitäisi mm. päättää jatkaako esikoinen päiväkodissa vai jääkö kotiin. Olisi kiva tietää miten päädyitte siihen, että Minime on päiväkodissa kun itse olet kotona vauvan kanssa. Mua lähinnä mietityttä se miten esikoinen kokee sen, että hänet viedään hoitoon vaikka äiti ja vauva ovat kotona. Kokeeko jäävänsä ulkopuolelle jotenkin? Onko Minime ikinä reagoinut tähän? Entä olitteko alkuvaiheessa kaikki kotona isyysvapaan aikana vai oliko Minime silloinkin hoidossa? Näitä pohdintoja olisi tosiaan kiva kuulla lisää. Olet tainnut mainita jotain asiasta aiemmin, mutta en nyt löytänyt aiheesta omaa postausta. T. Vakkarilukija 🙂
Mietin, että harkitsitko koskaan esikoisesi aikana esimerkiksi kotiapua? Silloinhan joku tulee puolestasi imuroimaan, tiskaamaan tms. välillä. Minusta on äärimmäisen tarpeellista että avun pyytämisestä puhuttaisiin äitien keskuudessa positiivisesti ja rohkaisten. Ei se ole mitenkään vähempää äitiyttä jos ei pysty kaikkeen. Minulle itselleni yh:na valkeni apua haettuani, että kaikkeen ei itse asiassa ole edes luonnollista pystyä itse. Ja että hulluksi tuleva olo ei ole luonnollinen vaan jo sellainen johon tarvitsisi apukäsiä silloin tällöin. Varsinkin kun ymmärtääkseni miehesi on aika paljon töissä? Minulla oli myös vauvani vauvavuotena hyvin raskaat ajat lapsen koliikin ja muutenkin vaativuuden takia. Luuhasimme koko ajan menoissa ja nyt vasta kun lapsi on 1 v. 8 kk ja olen saanut aika pitkään kotiapua ja myös itse palkannut välillä siivousapua, olen tajunnut mistä tuo jatkuva pois kotoa -fiilis johtui. En kestänyt sitä uupumuksen tunnetta, koska se oli jo fyysistä kipua. En saanut enää rauhoituttua enkä pystynyt koskaan lepäämään kun olin vauvan kanssa kahden. Olin tukahduttavan lähellä, koska vauva vaati koko ajan huomiota. Nyt vasta kun suhteemme on ”normalisoitunut”, lapsi päiväkodissa ja isälläänkin säännöllisesti, olen tajunnut ettei tuo äärimmäinen kiintymyssuhde ole normaalia. Jos on hyvin paljon huomiota vaativa lapsi (esim. koliikki tai muutoin paljon läheisyyttä tarvitseva tai vaativa) niin apukädet ovat se keino saada itselleen pieni hetki rauhaa silloin tällöin. Ei tämä mitenkään, EI MITENKÄÄN ole ristiriidassa sen symbioosin ja läheisyyden kanssa joka vauvan ja äidin välillä luontaisesti on. Uupumus ja jatkuva väsymys on luonnotonta, ei lisäavun hankkiminen.