Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan. 

Kevät toi kevät toi… Helsinkiin takatalven, ja maasta puskevat kevätkukat saivat päälleen useamman sentin lunta ja loskaa. Lumien sulaessa maa muuttui mutavelliksi. Minä huomasin vähän marisevani, mutta esikoinen ja muut kylän mukulat olivat innoissaan. Lunta tervehdittiin samanlaisilla ilonkiljahduksilla kuin ensiluntakin. Muta tietenkin on maailman paras juttu. Siinä möyritään innoissaan kuin pienet porsaat, niin että silmäripset ja pipon tupsukin saavat mutakuorrutteen.

Yritän ottaa oppia lapsilta ja miettiä, että märät lapaset kyllä kuivuvat ja mutaiset vaatteet saa kyllä pestyä. Koska niinhän se on. Mutainen ja märkä maa tuo lapsiperheen vanhemmille vähän enemmän hommaa, mutta lasten iloa katsellessa myös vähän enemmän hauskuutta eloon.

Välillä kuitenkin kiristää, vaikka kuinka yrittää itseään tsempata positiiviseen muta-ajatteluun. Kun eteinen tuntuu olevan yksi iso rapakarsina ja komeron kokoisessa kylppärissä roikkuu koko ajan jotakin roipetta kuivumassa, tulee ikävä kesää. Kuluneena vähälumisena talvena ollaan pesty esikoisen haalari noin joka toinen viikko, kunnon rapakelien aikaan useamminkin. Kun päiväkodissa on tietääkseni kaupungin ainoa luonnon ja lasten yhdessä muovaama mutaliukumäki ja kodin takapihalla rymyämiseen parhaat edellytykset tarjoava metsä, mikään kerran tai pari kertaa kaudessa peseminen ei vain riitä. Vaikka suurimmat liat saisi pyyhittyä haalarin pinnasta pois, parissa viikossa kampeet alkavat haista märälle koiralle.

Onneksi meillä on taloyhtiössä pesutupa, jossa me käymme mutakelien aikaan pesulla ennen kotikerrokseen kapuamista. Nostan esikoisen isoon lavuaariin ja huljutan letkusta vettä päälle. Tämä pesutupariitti on sekin esikoisen mielestä yksi mutakelien hienouksista.

Jaa