Kun takana on vajaat kaksi kuukautta toista vauvavuotta, uskallan väittää omien kokemusteni perusteella seuraavaa: se millainen kohtueläjä vauva on raskausaikana, on suoraan verrannollinen syntyvän vauvan luonteeseen.

Esikoinen aloitti vatsassani melskaamisen varhaisessa vaiheessa. Etuseinämässä olevasta istukasta huolimatta sain kyllä tuntea, että sisälläni kasvoi joku. Töihin keskittyminen oli välillä vaikeaa, kun joku veti rumpusoolotreenejä pitkin vatsani seinämiä. Ja potkupallotreenejä. Ja nyrkkeilytreenejä. Ja akrobatiatreenejä.

Palavereissa oli hankala pitää vakavaa naamaa, kun peräsuolella tuntui olevan hikka. Hyppelin työtuoliltani säikähdyksestä ilmaan, kun yhtäkkiä hetken tauon jälkeen melskaaminen taas alkoi. Heräilin öisin siihen, että joku harjoitteli ripaskaa vuoroin keuhkojeni ja vuoroin virtsarakkoni päällä. Vaikka esikoinen syntyi lähes kaksi kuukautta ennenaikaisena, raskauden loppuajoilla mekkojeni helmat ihan oikeasti ja näkyvästi heiluivat tyypin vedellessä spurtteja yksiönsä ympäri kuin hamsteri juoksupyörässään.

Kuopuksen alkaessa kasvaa vatsassani, en ollut moneen viikkoon varma, voivatko tuntemani liikkeet olla vauvan tekosia. Sikiön töytäisyt tuntuivat pehmeiltä kosketuksilta ja liikkeet kuin hiljaiselta ja tarkoin harkitulta tanssilta. Meno oli smoothia ja kohdustani kantautuvat elonmerkit helliä hipaisuja. Välillä havahduin siihen, että en ollut varma, olinko tuntenut vauvan liikkeitä koko päivänä. Esikoisen aikana pidin liikelaskentalomakkeita liioittelevana hätävarjeluna, sillä vauvan täpinöinti mahassa ei antanut hetken rauhaa. Mutta nyt kuopuksen aikana hankin lainaan kotidoblerin, kun välillä olin jo varma, että lapsella ei ole kohdussani kaikki hyvin. Hän kun oli niin omituisen rauhallinen.

Sama meno jatkuu kohdun ulkopuolellakin. Esikoinen on kokovartaloelohiiri, joka täpinöi, tärisee ja tekee kaiken täysillä höyryillä. Vauvana hän ei malttanut nukkua, eikä olla paikoillaan. Mitä enemmän meteliä ja tapahtumaa ympärillä oli, sitä parempi. Nykyäänkin parasta on hyppiminen, pomppiminen, painiminen, möyriminen. Ja koko ajan pitää elämöidä. Laulaa, höpöttää, nauraa, kiljua tai vähintään rämistää ja paukuttaa jotain esinettä.

Pikkuveli taas on rauhallinen jössikkä. Hän nukkuu niin paljon ja niin tyytyväisenä, että joudun tarkistamaan, onhan hän varmasti elossa. Virkeimmillään hän on iltaisin, ihan kuten kohdussakin. Kylvyssä hän liikkuu sulavasti kuin kala, kun esikoinen sai jo vauvana ammeessa riemuitessaan vettä kylpyhuoneen joka nurkkaan. Kuopus tapittaa siniharmailla silmillään ympärillään olevaa menoa ja elämöintiä sen näköisenä, että lausahtaa millä hetkellä hyvänsä viisaalla äänellä ”kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää”.

Ihmeellistä, miten samoista ihmisistä saattaa syntyä kaksi niin eriluonteista ja rakasta lasta! Esikoinen on jo nyt vajaa kolmivuotiaana opettanut minulle elämästä enemmän kuin kukaan muu aikaisemmin. Odotankin innolla, mitä kaikkea tämä uusi ja erilainen minityyppi aikoo kertoa, näyttää ja oivalluttaa äidilleen.

Jaa: