Mulla on ikävä tytärtäni. Mulla on ikävä meitä. Mulla on valtavan ikävä meidän kahdenkeskisiä hetkiä. 

Viikonloppuna olin taas useampaan otteeseen nenälläni äitiyden pohjamudissa. Kävin kolmistaan lasten kanssa kaupungilla todetakseni (taas), että en enää ikinä lähde tämän sakin kanssa mihinkään. En enää tunnista sitä ravintolan pöydän alla kielloista huolimatta ilkikurisesti nauraen möyrivää lasta omakseni. Enkä sitä huutavaa ja rimpuilevaa lumipalloterroristia, joka monottaa talvisaappaallaan naamaan ja lopulta potkii kengät levälleen keskelle loskaista katua.

Vauvan syntyminen ei muuttanut perhedynamiikkaamme kokonaisuutena niin valtavasti kuin olin etukäteen ajatellut. Mutta minun ja tyttäreni välit se on laittanut solmuun ja koetukselle tavalla, jota en osannut odottaa. Kun olin epäonnisen kaupunkireissun jälkeen saanut lapset nukkumaan – ja selvinnyt hetkellisestä hermoromahduksesta tajuttuani, että miehellä onkin vapaaillan sijaan toinen pitkä yövuoro putkeen – selailin vanhoja postauksiani minun ja Minimen yhteisistä touhuista. Kyyneleitä nieleskellen muistelin kahdenkeskistä kesäretkeä Turkuun, matkaa Tallinaan, puutarhatouhuja tiluksilla ja kahvilaoleilua Teurastamolla. Miten ikävä mulla onkaan sitä, että meillä on ponnistelematta kivaa yhdessä.

Minime ei osoita mustasukkaisuuttaan vauvaa kohtaan, päinvastoin, mutta mun rakkauttani hän koettelee kaikin keinoin. Mieskin saa toki osansa, mutta lapsi haluaa selkeästi varmistaa, että minä olen yhä tässä ja häntä varten. Hän haluaa syliin juuri sillä hetkellä, kun olen kädet maitokakassa. Hän heittäytyy äksäksi aina kun nappi ei aukea tai haarukassa ei olekaan Muumipeikon kuvaa. Hän ei osaa enää pukea, ei syödä, ei pestä käsiään tai nukkua selkeästi tarvitsemiaan päiväunia. Hänestä on tullut täysin isintyttö, jolle äiti ei tunnu välillä kelpaavan kuin syntipukiksi kaikkiin maailmaan vääryyksiin. Joka ilta katsoessani nukkuvia lapsiani lupaan onni sydämessä väreillen, että huomenna en menetä hermojani. Ja silti seuraavanakin päivänä joudun joskus montakin kertaa pyytämään anteeksi omaa käytöstäni esikoista kohtaan. Paskamutsimorkkikset ovat jäätäviä.

Meillä on ollut iltaisin tapana jutella lapsen kanssa, mikä on ollut päivässä kivointa. Nykyään vastaus on aina päiväkoti. Silloinkin, kun hän ei ole ollut päiväkodissa. Käymme iltaisin ennen nukkumaanmenoa myös läpi, mitä huomenna tehdään, ja monesti myös kyselen, mitä hän tahtoisi silloin puuhailla. Nykyään hän vastaa yleensä tahtovansa vain päiväkotiin. Vaikka onkin mahtavaa, että hän viihtyy päiväkodissa, on tässä asetelmassa nyt jokin pielessä. Sitten kun hän sinne päiväkotiin pääsee muutamana päivänä viikossa, minä olen ainut vanhempi, jonka mukaan ei tahdota iltapäivällä lähteä, jota juostaan karkuun ja jonka nähdessään lapsi kyselee isän perään. Mikä pahinta, joskus tekisi mieleni paiskata päiväkodin portti kiinni ja sanoa, että jää sitten sinne saatana.

Minun ja lapsen suhde tarvitsee kipeästi hoitoa. Olen yrittänyt pohtia, mistä nipistäisin ihan kahdenkeskistä aikaa esikoisen kanssa. Vauvan nukkuessa olemme leiponeet ja askarrelleet. Mutta voisiko pian lähteä vaikka kahvilaan, luistelemaan tai museoon ihan kahdestaan? Mulla on niin ikävä sitä, että meillä oli kunnolla aikaa toisillemme. Kaipaan mielettömästi sitä, että arki ei ole vain suorittamista: toppahanskojen, pipojen, kaulureiden, töppösten, villahaalareiden, kypärämyssyjen ja coretexin täyttämää pukemispalapeliä. Me tarvitsemme kahdenkeskistä aikaa. Vaikka rakastan vauvaa ja nelihenkistä perhettämme, samalla sattuu ajatus siitä, että me emme enää koskaan tyttären kanssa ole me samalla tavalla. Nyt me tarkoittaa laajempaa kokonaisuutta. Jos sen ymmärtäminen aiheuttaa itsessäni kasvukipuilua, ei ihme, että lapsi skitsoaa.

Lapsen uhma ei ole uuden elämäntilanteen äärellä oleellisesti pahentunut, vaikka niin saattaisi kuvitella. Olen edelleen sitä mieltä, että uhmailua on helpompi kestää kuin esikoisen hankalan vauvavuoden mysteereitä. Oma sietokykyni uhmaa kohtaan on vain heikentynyt, kun kokonaisuudessa on mukana myös toinen minua tarvitseva pieni ihminen. Kun vastaan räyhäämiseen räyhäämisellä, on kierre valmiina.

Riittämättömyyden tunne ei siis todellakaan ole helpottanut. Tahtoisin antaa molemmille lapsilleni enemmän kuin tällä hetkellä kykenen. Enemmän kuin ehkä enää koskaan kykenen. Välillä olen miettinyt, että isompi ikäero olisi saattanut helpottaa tilannetta, vaikka samalla seisomme edelleen tarkasti harkitun ikäeron takana. Olen kuitenkin kahden lapsen arkea eläessäni tajunnut yhä selkeämmin, että en riittäisi kolmelle lapselle. En sillä tavalla kuin haluan riittää. Eihän minusta meinaa irrota edes kahdelle. Taannoiset ajatukset kolmannesta lapsesta olenkin ymmärtänyt vain paniikiksi oman rajallisuuden tajuamisen ääressä. On kamalaa tajuta, että en enää ikinä ole raskaana, synnytä tai koe hetkiä vastasyntyneen kanssa. On pysäyttävää ymmärtää, että olen niin vanha, että en voi enää sanoa, että katsotaan sitten kolmekymppisinä asiaa uudestaan. Lapsiluku on nyt tässä, enempään minusta ei ole.

Nyt on annettava näillä kahdelle maailman tärkeimmälle se kaikki, mitä minulla on antaa. Ja toivottavasti ajan kanssa siitä tulee taas osa normaalia arkea, jolloin mietin näitä tämän ajan kipuiluja helpottuneena ja samalla haikeana hymähdellen.

Jaa