14/02/2014by Hanne / LähiömutsiEi kommenttejaMinä

Arpi minussa

Mulla on olkavarressa nelisen senttiä pitkä arpi, jota ihmiset yleensä luulevat ehkäisykapseliksi. Kun siitä kysytään, kerron tarinan kulttiin liittyvästä verirituaalista. Vasta lopulta paljastan, että kaikki lähti yhdestä ampiaisesta. Tämä tuli mieleen, kun Katja kyseli tontillaan arpitarinoita lapselleen sattuneen palovammahaaverin jälkitutinoissa. Oma kroppanikin on täynnä merkkejä sattumuksista. Ne kuuluvat niin olennaisena osana minuun, että en muistaisi niiden olemassaoloa, ellei joku niistä aina välillä kysyisi.
Vietin lapsuuteni kuten kai lähes jokainen terve kakara: kroppa mustelmilla, pikkukolhuilla ja naarmuilla. Ensimmäisen kerran veri roiskui kunnolla eräänä 80-luvun lopun kesänä, kun juoksin pyöräilyshorteissa ja ylisuuressa t-paidassa serkkupoikani ja naapurin pojan perässä. He halusivat kiusankappaleestaan eroon ja yrittivät piiloutua vanhaan linja-autoon, joka tuolloin toimi mansikanpoimijoiden taukotilana. He kiskaisivat linjurin vanhan haitarioven nenäni edestä kiinni, mutta mä ehdin saada pikkurillin oven väliin.

Seuraavat muistikuvat ovat, kun paappani taluttaa räkää ja kyyneleitä valuvan minun kylpyhuoneeseen ja laittaa kylmän veden valumaan. Pidän verta pulppuavaa sormea hanan alla, vaikka nyt jälkikäteen ajateltuna sitä olisi varmasti pitänyt verenvuodon tyrehdyttämiseksi painaa jollain. Vesi muuttuu kirkkaan punaiseksi ja katson vesisuihkussa olevaa sormea, josta tursuaa vaaleanpunaista hyytelöä ja jotain valkoista. Olisiko se ollut luu, en tiedä. Vanhempani eivät olleet kotona, joten lääkäriin mentiin joko paapan kanssa traktorilla tai mummin kanssa taksilla, en muista. Lääkärissä sormenpää ommeltiin paikoilleen ja nykyään tuosta 80-luvun lopun kesästä on muistona enää haalea viiru vasemmassa pikkurillissä.

Liimalle taas tuli käyttöä 90-luvun alkupuolella, kun naapurin likan kanssa rakennettiin kotitalomme nurkalle jättimäistä lumilinnaa. Käsipelillä homma oli hidasta, joten otimme käyttöömme kunnon lapiot, vaikka ne olivat niin painavia, että niitä hädintuskin saimme nostettua. Seuraava muistikuva on äiti, joka kantaa minua hätääntyneenä sylissään pihan poikki. Piha näyttää punaiselta, sillä silmiini valuu verta. Lapion terävä pää on kolahtanut minua nenänvarteen, suoraan silmien väliin. Muutama sentti suuntaan tai toiseen ja tapaturmasta ei olisi selvitty kunnanlääkärillä ja liimalla.

Sen jälkeen arpia on tullut sinne ja tänne. Pyöräillessä, rullaluistellessa ja tippuessa puusta, muun muassa. Työskennellessäni pizzeriassa, käsivarteni olivat aina palovammoilla uunista. Sama homma reisille hampurilaisravintolan parilan ja rasvakeittimestä räiskyvän rasvan kanssa. Ja kahvilassa olkapäille muffinssiuunin kanssa. Ne arvet ovat haalenneet lähes näkymättömäksi. Kohtuuttoman näkyville taas on jäänyt kissamme Pekon käteeni nirhaisema pitkä raapaisu. Oikeassa reidessäni on syntymämerkin leikkaamisen jäljiltä paksu arpi, joka näyttää siltä, kuin siellä majailisi iso iilimato. Jos hillun bikineissä, saan aina olla selittämässä, mikä alien reidessäni majailee. Kun kerron, kuulijat ovat yleensä pettyneitä ja selvästi odottavat jotain jännittävämpää tarinaa.

Siksi olenkin kehittänyt vasemmassa olkavarressani olevalle arvelle valetarinan, jossa on enemmän jännitystä. Kun olen kertonut, että ei, kyse ei ole ehkäisykapselista, aloitan vakavana tarinan pienestä uskontoryhmästä, johon kuulun. Kerron, että en puhu siitä usein, etten saisi hihhulin leimaa. Kerron, että päästäkseen ryhmään sisään, täytyy ihmisen antaa itsestään pala, ja tällä verivalalla osoittaa halunsa antaa koko ruumiinsa ja mielensä uskonnolle. Tässä vaiheessa ihmisten silmät ovat yleensä hämmennyksestä selällään, mutta jatkan, että kun pala otetaan ilman puudutusta veitsellä, siitä jää yleensä aika ruma arpi. Kerron vielä, että en kuitenkaan tahdo korjauttaa arpea, sillä se muistuttaa minua joka päivä siitä, mihin ja kenelle kuulun. Mussa taitaa olla vähän hihhulinvikaa, sillä yleensä jengi uskoo tarinan mutisematta.

Oikea tarina, se jonka kerron sitten, kun hirnumiseltani kykenen, ei ole ihan niin jännittävä. Ehkä vähän kummallinen vain. Todellisuudessa olkavarteeni pisti lapsuudessa ampiainen. Sitähän sattuu. Mutta tällä kertaa piikki jäi ihoni sisälle ja ajan kuluessa se kapseloitui sinne. Niinpä se leikattiin pois ja arpi syntyi. Ja vaikka en palvokaan ampiaisia, en ole kokenut mitään tarvetta silotella arpista ihoani.

Mites teillä?

Jaa