Kaikki sai alkunsa toukokuussa 2011, ja saman vuoden alkuyksyllä löysin itseni seisomasta raskausfarkkuhyllyjen edestä. Lempifarkkujeni ylimmän napin avaaminen ei enää auttanut, joten hankin mustat pillifarkut venyvällä vyötäröllä. Ne olivat ihanat! Rakastin ne niin puhki, että lopulta niistä ei ollut kuin Minimelle tekemäni leikkimaton materiaaliksi. Voisin käyttää supermukavia raskausfarkkuja aina, jos vain kehtaisin ilman että joku tekee joustavan vyötärökaitaleen nähdessään vääriä johtopäätöksiä.

Synnytyslaitokselta lähdin polleana kotiin normaalit farkut päälläni. Löllyvä sotatantere valui vyötärökaitaleen yli, mutta mitä siitä – ylin nappi meni taas kiinni! Aika pian annoin kuitenkin periksi vauvavuodelle sekä mukavuudelle ja jumituin polvista kuluneisiin legginsseihin sekä haaroista ratkenneisiin (raskaus)sukkahousuihin. Ja lopulta viime kesänä myin pois kaikki vanhat farkkuni.

Raskauden myötä kroppani malli on muuttunut lopullisesti. Enkä nyt vain tarkoita läskiä. Vatsa tursuaa edelleen, mikä on ihan oma vikani, vaikkakaan ei venytetty nahka sen kuosiin laittamista ole helpottanut. Raskauden myötä kuitenkin ennen jopa poikamainen lantioni sai naisellisia kurveja. Vyötärö taas on melko ennallaan. Vanhat farkkumallit ja uusi figuuri eivät sovi yhteen. Se on vähän sama kuin jalan koko ja malli muuttuisivat yhtäkkiä raskauden myötä (ai niin, niinhän ne muuttuivatkin) tai että kuppikoko heittäisi rintsikkakaupoilla kuperkeikkaa (ai niin, niinhän se heittikin).

Niinpä vanhat tutut farkkumerkit ja -mallit eivät enää sopineetkaan. Vaikka viihdyn hyvin mekoissa, kaipaisin välillä kipeästi sitä erilaista tunnetta, jonka saa aikaan farkut jalkaan vetämällä. Kävely, ryhti ja koko olemus muuttuu jotenkin naisellisella tavalla jätkämäisemmäksi, etenkin jos jalassa on vielä kymmenen senttiä korkoa. Ja välillä on vaan kiva olla jätkä. Siksi kokeilin hikihatussa farkkuja toisensa jälkeen ja jonain epätoivon hetkellä ostin ne joka puolelta pussittavat farkut. En tiedä, oppiiko sitä koskaan olemaan tekemättä hutiostoksia.

Mutta onneksi on tuttuja, joilla on tuttuja. Niin minut yhytettiin yhteen Anniina Nurmen kanssa, jonka Nurmi-mallistosta mä sain farkut. Ja näissä on kuulkaa tarina ja tausta kohdillaan! Tuotantoketju on avoin ja siinä on otettu huomioon niin ympäristö kuin ihmiset, kuten ekologisiin ja eettisiin vaatteisiin erikoistuneelta vaatesuunnittelijalta voi odottaakin. Pöksyjen materiaalista 55 prosenttia on hamppua ja 45 prosenttia luomupuuvillaa. Kangas tehdään Kiinassa, mutta leikkaus, ompelu ja viimeistely täällä Suomessa, Keiteleellä.

Farkkujen malli on klassinen ja ajaton, mutta ainakin mut ne vievät 50-luvulle, jolloin purkka oli tahmeaa, maskara paksua ja James Dean ainoa oikea kuumis. Mielleyhtymä johtuu varmasti farkkujen syvän sinisestä väristä, mutta myös siitä, että nämä ovat hamppumateriaalista huolimatta ihan oikeat farkut. Sellaiset, joissa on enemmän alkuperäistä työmiehen housua kuin nykyistä sukkahousunohutta pöksyä, joissa denimiä on vain nimeksi. Se tarkoittaa kauniin ja tyylikkään ulkonäön lisäksi sitä, että jos tahtoo piukat farkut,  nämä housut joutuu kiskomaan jalkaansa sängyllä maaten aidon fiftaritytön tyyliin. En siis suosittele hengittämistä etenkään vaativissa toimistorottaolosuhteissa. En etenkään jos vatsanahkaa joutuu viikkailla vyötärökaitaleen alle jemmaan.

Mä nimittäin joudun. Siksi valitsinkin lopulta kaksi numeroa isomman koon kuin ne, joissa nappi kyllä meni kiinni, mutta hengittäminen oli istualtaan mahdotonta. Piukee farkkubeba näissä ei siis olla, mutta mä tykkään niiden rennosta ilmeestä. Toimistotuolilla istuessani voin melkein kuvitella itseni istumaan James Deanin prätkän kyytiin pallohuivi kaulalla hulmuten ja punainen huulipuna auringossa loistaen.

Nurmi-farkkujen ja -vaatteiden jälleenmyyjät löydät täältä. Anniinan maailmanvalloitusta Nurmi-vaatemerkillään voit auttaa osallistumalla joukkorahoitukseen täällä.