Kotoa lähtiessä ja lasta haliessa vatsaa kipristeli ikävä. Normaali ja terve ikävä, ei raastava itkupaniikki niin kuin aikaisemmissa pidemmissä eroissa ennen tätä.

Olen ollut erossa yön yli lapsestani kaksi kertaa, kerran duunihommissa, kerran syntymäpäiväjuhlissa toisella puolella Suomea. Nyt öitä kertyy kolme, mutta ensimmäistä kertaa vajaan puolentoista vuoden äitiyteni aikana tunnen oikeasti olevani valmis tähän. Enkä vain valmis, mä olen niin riemuissani, että housut repee! Vaikka tulen varmasti reissun aikana pohtimaan, miten lapsikin tykkäisi tästä ja kiljuisi riemusta tuosta, olen jo nyt niin täpinöissäni aikuisten naisten lomasta, että oikein hävettää.

Ikävää enemmän vatsassa kupliikin odotus ja ilo. On ihanaa saada olla muutaman päivän itsekkäästä vain minä, ei äiti. Hämmästyksekseni ei edes ole tullut mieleen, että voisi vielä ennen koneen lähtöä soittaa kotiin. Tai kai tuli, miksi muuten moisesta edes kirjoittaisin. No en soita, joku roti.