Neuvolan odotushuoneessa piilottelin mahani kanssa viherkasvien takana. En halunnut joutua lepertelemään niitä näitä muiden odottavien äitien kanssa vain siksi, että olimme kaikki sattuneet viimeisien kuukausien aikana sutinoimaan ilman toimivaa ehkäisyä. Mielestäni sutinointi kun oli ainut yhdistävä tekijä tuohon mammaihmistyyppiin, jonkalaiseksi en halunnut koskaan itse päätyä. Lässyttäväksi ruhoksi, joka elää omaa elämäänsä lastensa kautta vielä silloinkin, kun vauva on jo 30-vuotias ja asuu toisella paikkakunnalla.
En tiedä, mistä yleiskäsitykseni äideistä oli peräisin – ei ainakaan omasta lapsuudestani – mutta onnekseni se on jo antanut vähän tilaa muunkinlaisille käsityksille äideistä. Ehkä leppoistumiseni takana on ollut myös se, että olen huomannut äitiyden olevan kivaa ja ihanaa, eikä vain pelkäämääni oman minuuden ahmivaa mammailua. Tai ehkä en vain enää jaksa alkuaikojen tapaan rähistä ja vittuuntua joka asiasta, vaan olen antanut itselleni luvan olla onnellinen – ja ehkä myös vähän mammautunut.
Äitiyden aiheuttamien pelkojen käsittelyyn on varmasti auttanut myös Lähiömutsi, jossa olen voinut sekä rähistä harmituksiani että hehkuttaa onneani. Blogin myötä pelko omasta äitiydestäni on kuitenkin muuttunut yhä vahvemmin peloksi muita äitejä kohtaan. Nykyään en enää välttele äitilaumoja sen takia, että pelkäisin sen voimalla imaisevan minut joukkoonsa, osaksi yleistä mammamassaa. Nyt pelkään äitilaumoja niissä vaeltavien ankeuttajien takia. Ihmisten, jotka ovat piilottaneet ilkeytensä, vihansa ja katkeruutensa maailmaa ja muita äitejä kohtaan pehmoisien tuulipukukerroksien alle.
Siksi mulle ei ole tullut mieleenkään lähteä esimerkiksi perhekahviloihin. Musta olisi ihanaa ja mielenkiinoista esimerkiksi keskustella erilaisista tavoista olla vanhempi, mutta siellä vieraiden äitien keskellä en uskaltaisi kysyä, sanoa tai tehdä mitään, etten vain saisi jonkun hymyn taakse piiloutuneen ankeuttajan vihayrjöä päälleni.
Onnekseni en tarvitsekaan uusia kontakteja, vaan ystäväpiirini on täynnä ihania ihmisiä, jotka ovat raskausaikojen peloistani huolimatta pysyneet rinnallani mutsiuduttuanikin. Nykyään tarjolla on myös vertaistukea lapsiperhearjessa ja kavereita minityypillemme, sillä sen lisäksi, että moni vanha ystäväni on yhtäkkiä perheellistynyt, olen myös saanut elämääni uusia ihmisiä äitiyden myötä. Sen verran voin vanhaa minääni lohduttaa, että mua ja uusia mutsikavereitani kyllä yhdistää muukin kuin äitiys.
Vaikka olen onnistuneesti rikkonut epämukavuusaluettani käymällä lapseni kanssa syksystä lähtien muskarissa, niin rohkea en vielä ole, että uskaltaisin leikkipuistoihin. Ajatuskin suljetusta karsinasta täynnä vieraita äitejä saa vatsan muljahtamaan samalla tavalla kuin olisin menossa pitämään ilman valmistautumista puhetta kasvissyönnistä broilerifarmareiden kevätkokoukseen.
Kuten mikä tahansa aihe voi, silloin tällöin blogissa sivuamani pelko leikkipuistoja kohtaan on saanut anonyymeissa ankeuttajissa aikaan vitutusta. Mun olisi kuulemma aika alkaa ajatella lapsilähtöisesti ja raahata lapseni ja perseeni puistoon, oli sää tai fiilis mikä tahansa. Multa on myös kysytty, mitä ihmettä aioin tehdä lapseni kanssa, jos leikkipuisto ei tule kysymykseen.
Mä olen itse elänyt lapsuuteni maalla, jossa lähimpään leikkipuistoon olisi pitänyt lähteä autolla. Muistankin käyneeni leikkipuistoissa vain ulkomaanreissuilla. En silti koe, että vanhempani eivät olisi ajatelleet lapsilähtöisesti. Eivätkä he takuulla olleet pulassa ilman leikkipuistoja ja kyselleet hädissään, mitä ihmettä nyt tekevät lapsiensa kanssa. Leikkiä ja puistoa löytyy sekä maalta että kaupungista, myös ilman leikkipuistoja.
Leikkipuisto on helppo ratkaisu, jos sietää siellä pesivät ankeuttajat, mutta musta on kivempaa kokea ja nähdä elinpiiriään karsinan ulkopuolellakin. Retkeillä, tutkia, ymmärtää ja oppia. Näissä hommissa ei tarvitse mielestäni mennä vain lapsen tai vain vanhemman ehdoilla. Musta on ihanaa, että voin tehdä asioita lapsenmielellä taaperoni kanssa. Mutta lisäksi aioin jatkossakin omien vanhempieni tapaan ottaa lapseni mukaan myös omiin menoihini.
Ja sitten välillä on kiva vaihtelun vuoksi käydä myös leikkipuistossa. Mutta siihen asti kunnes olen kerännyt tarpeeksi rohkeutta kohdata penkeillä viattoman näköisinä vaanivat ankeuttajat, aioimme käydä niissä tähänastiseen tapaan vain niiden ollessa suljettuina ja tyhjillään.
voi sinne puistoon mennä oman kaverin kanssakin 😉
Heippa! Yksi keino aloittaa varovainen leikkipuistossa käyminen, on mennä sinne kaverin kanssa, jolla on myös lapsi. Olo on kotoisampi, kun on omasta takaa seuralainen, jonka kanssa jutella. 😀 Olen kohtalotoverisi, nyt jo kahden lapsen äiti, joka on selättänyt pahimman mammalaumakammonsa, mutta joka ei edelleenkään pidä leikkipuistoista ja siitä tunteesta, että pitäisi jutella vieraiden äitien kanssa ”mammajuttuja”. -Kaisa
Minähän puhun ehdottomasti puistojen puolesta! 😀 Siis eieiEI pidä unohtaa niitä retkiä ja kävelyitä ja tekemistä puiston ulkopuolella, mutta onhan puistoissa ne pari loistojuttua:
1. kaikki liukumäet, keinut, hiekkalaatikot ymymym jotka kehittää paitsi sen lapsen kuntoa, myös motoriikkaa ja tyydyttää viriketarvetta.
2. lapselle seuraa. toivottavasti. eihän tälle mitään takeita ole tietenkään. Noin pieni kun teidän ei tietty vielä tarvii niinkään muuta seuraa kun vanhemmat, mutta sillon tällön muut minityypit on huippujuttu. Voihan tän tietty järjestää muutenkin kun menemällä puistoon 😉
3. AIDAT. Voi niitä hermojen säästäjiä, kun ite voi vaan lueskella puistossa ja lapsi leikkii omiaan. Toimii taas tietty vanhemman lapsen kanssa, noin pienen kuin teidän… Mitä väliä, missä se ulkoilu tapahtuu. Kunhan se tapahtuu 😉
Ei mut hei, älä turhaan säiky niitä puistoja. Ei ne muut mammat ookaan niin kauheita. Ei ne neuvo tai lässytä vieressä, ei ne edes tule puhumaan jollet vähän itse lähesty.
Sain esikoisen parikymppisenä, ja siihen aikaan perhekahvilassa pyörähtäessäni nuorta äitiä katseltiin ehkä pitkin nenän vartta. Kakkosen ja kolmosen sain 24-vuotiaana, ja en enää ole kokenut mammapuistoja ja perhekahviloita ikävinä paikkoina, päinvastoin. Ja mikä parasta, noista kokoontumisista löytyy mys niitä mammoja, jotka eivät jaksa lässyttää pelkästään montako hammasta Tanelilla on nyt 😀 Onneksi!
Me käydään melkein joka päivä leikkipuistossa, mutta siellä ei ole yhtä kertaa lukuunottamatta ikinä ollut ketään muita. Nää on vissiin näitä maalla asumisen hyviä puolia, mutta toisaalta huonoja puolia, sillä mulle kyllä kelpaiskin välillä juttuseura. 🙂
Hyvä tietää, että on muitakin, joille puistoilu ei ehkä ole se ykkösjuttu. Oma poika on jo melkein 3v ja puistoissa käydään harvakseltaan. Nyt tosin talvella ei oo käyty kuin kerran. o.O Lämpösemmillä keleillä käydään, mutta silloinkin lähinnä jos on joku oma mammakaveri lapsensa kanssa mukana. 🙂 Itse en oikein osaa mennä vieraille juttelemaan ja tuntuu, että kaikki muut on niin super-hyviä-äitejä, etten mä niille kelpaisi. Kun vaan saisi lisää mammakavereita, niin päästäisi ainakin kevään tullen puistoilemaan paljon enemmänkin. :))
Joo, se onkin alkuun varmasti ainut mahdollisuus leikkipuistofobian selättämiseen – äitiysblogin kirjoittamisen ohella.
Joo, sillä tavalla pelon selättäminen voisi olla mahdollista. Mieluiten kaverin pitäisi myös olla puistokonkari, jotta ei oltaisi molemmat yhtä pihalla lietsomassa toistemme paniikkia. Mä luulen, että leikkipuistoilusta tulee epämiellyttävä pakko, mutta tilanne, jonka siedän silloin tällöin. Olenhan mä tuon minityypin takia sietänyt paljon pahempiakin juttuja 😀
Juu, niiden minityyppien perässä me sinne muskariinkin mentiin, Minime kun tykkää jo nyt kovasti, kun on kavereita. En siis todellakaan lähtenyt itse sinne etsimään kavereita, minkä monesti sanotaan olevan syy näin pienen lapsen harrastuksiin.
Ja ihan totta, ne karsinan aidathan voi myös nähdä mahdollisuutena! Tuo yksi kun ei vielä pääsääntöisesti konttien liikkumalla kovin vikkelä ole liikkeissään, mutta tulevaisuudessa voin nähdä aitojen hienouden. Niin ja totta, siellä puistossahan voisi ilmojen lämmetessä sivusilmällä myös lukea – tai vaikka blogata!
Ja sekin on varmasti ihan totta, että suurin osa puistojen äideistä on kivoja. Siksi onkin perseestä, että ne muutamat sudet siellä joukossa saavat pelkäämään koko laumaa.
Mulla on edelleen tehtävää mielikuvieni rikkomisen kanssa, sillä mä näen perhekahvilat juuri niinä paikkoina, joihin kokoonnutaan lässyttämään ja rehentelemään lapsen maagisella kehityksellä.
Ekaa lausettasi lukiessani olin, että täh! Mutta niin, sä asut maalla, jossa mikä vain on mahdollista haha!
Juu, mulla on sellainen tuntuma, että ei me olla tän puistoilun ignooraamisen kanssa ihan ainoita laatuaan. Pitäisi ehkä perustaa sellainen leikkipuistokammoisten mutsien kuppikunta sinne jonnekin karsinan nurkkaan :DDD
Mut minimellähän on jo kaikki mitä se tarvitsee.MUTTA jos sä haluat kokea puiston ilman muita mutseja, puistoilkaa kun tuutte tänne rannikolle mummolaan , takaan että siellä ei oo ketään. Toki jos oikein hyvä säkä käy, me saatetaan olla siellä 2krt/vuodessa kun lähdetään -juurikin autolla- puistoon kera pillimehujen ja pihlajan munkkien.
Lapsi ei kasva vinoon puistottomuudesta mutta mutsit saattaa kasvaa vinoon puistoillessa.
Rupes tekeen hirveesti mieli Pihlajan munkkeja! Mut joo, sillä länsirannikon maakunnissa mä uskaltaisin käydä puistoissa mahdollisten mammalaumojen uhallakin. Johtuneekohan juuristani, mutta en koe maalaisäitejä niin pelottaviksi. Onneksi täällä Helsingissäkin on etenkin näin sunnuntaisin hyvä tsäänssi päästä puistoilemaan ilman pelkoa ankeuttajista. Just käytiin lähipuitossa ja ihan perheen kesken oleiltiin.
Vaikka mulla ei kokemusta olekaan, voisin kuvitella sun vikan lauseen pitävän niin hyvin kutinsa.
Metsä on paras leikkipuisto! Ilman keinuja, kiipeilytelineitä ym. Kaikista parhaiten olen huomannut leikkien sujuvan metsässä ja mielikuvitus pääsee valloilleen kun ei ole valmiita liukumäkiä.
Oman lapsuuteni kokemusten perusteella en voisi olla enempää samaa mieltä! Onneksi täällä Herttoniemessäkin luonnonsuojelualue ja metsä alkaa, kun vähän astuu sivummaksi päätieltä.
Mä tykkään puistoista, siis lapsen näkövinkkelistä. Ne aidat on karkaavan lapsen kanssa ihan ykköset ja toisaalta kun tuo lapsi on karkaavaa sorttia niin ei siinä juuri ole tarvinnut jäädä ankeuttajamutsien kanssa yrittämään keskustelua kun pinkoo lapsen perässä pitkin pihamaata. Leikkipuistoissa huomaa myös hyvin sen koska kesälomakaudet alkaa. Silloin ne ankeuttajat ovat ihan hätää kärsimässä kun niiden reviirille tunkee ihmisiä jotka kehtavat puhua toisilleen vaikka eivät kuulukaan ydinjengiin ja näiden uusien tyyppien lapset myös änkevät osingolle puiston leluihin. Silti edelleen jo kolmatta puistoilukesää odottaessani on pakko silti ihmetellä, että miten niillä ankeuttajamutseilla on pokkaa olla tervehtimättä ja omia puistot itselleen. Turha kai sitä on keskustella koulukiusaamisesta yms. niin kauan kun leikkipuistoissa osa vanhemmista jo mallillaan näyttää miten laumasta eristetään.
Apua. Lapsen on todella oltava fiiliksissä ja niiden aitojen on pakko olla tosi hyvä juttu, että niiden takia kestää tota muuta meininkiä. Mun eroon puistokammosta -projektissa mentiin nyt muutama jättimäinen askel taaskepäin.
Näitä lasten leikkipuistoja voi tavallaan verrata myös koirapuistoihin. Hui kauheeta verrata nyt lasta koiraan mutta näin näen sen. Ankeuttajat/arvostelijat/omasta mielestään paremmat kasvattajat soluttautuu muitten joukkoon ja pääsee valloilleen juuri näissä mestoissa. On tullut huomattua, että näitä paikkoja nimenomaan käyttää ihmiset, jotka haluaa päästä koiransa kanssa mahdollisimman helpolla ja sysätä aktivoinnin muiden kontoille. Sinne mennään pätemään kuinka Fifillä on uusimmat Hurtta-malliston vaatteet ja kuinka erikoisnäyttelyssä tuli hieno ruusuke. Jos joku kiertää puistot kaukaa näistä syistä ja kävelee mielummin koiransa kanssa päivittäin sen pari tuntia, leikkii pallolla metsässä ja totuttaa muihin koiriin joiden omistajatkin tuntee niin jopas on taas puistotyyppien mielestä itsekästä ja koiralta pois. Aivan täysin samat asiat pätee myös niihin leikkipuistoihin ihmislapsille mitä on tullut huomattua. 🙂 Puisto ku puisto – ihmistyyppi on sama.
Jatkan vielä kun en äsken ehtinyt. Mulla on 5v. ja pian 1v. ja sormet ja varpaat riittää laskemaan mun puistokäynnit lasten kanssa. Viime kesänä tein niin kun oli vauva, et luin viltillä vauvan nukkuessa ja isompi leikki kavereiden kanssa. Nyt odotan et saadaan pyörät alle ja päästään retkeilemään ja viilettämään tukka putkella, kun pienemmänkin saa jo istuimeen.
Kiva kuulla et on muitakin, jotka ei juurikaan käy puistoissa (paitsi silloin kun ovat kiinni). Mulla ollut pikkasen huono omatunto, kun ei olla niissä niin käyty. Toisaalta tehdään paljon kaikkee muuta.
Ja tosiaan metsät, rannat ja niityt on parhaita leikkipaikkoja, lapset ei lähes koskaan tuu valittaa toi kiusaa, toi otti ton multa, se oli mulla, mun vuoro.. Vanhemmat saa rauhassa juoda retkikahvit kun lapset leikkii ja ulkona viihdytään monta tuntia.
Aurinkoisia kevätpäiviä!
mäkään en mikään superinnokas puistoilija ole, ei kaikki ole. ihan hyviä lapsia tulee silti. aina välillä kun jaksan, mennään keinumaan, nyttemmin jo tepastelemaan. viikonloppuisin siellä on aamupäivästä paljon isejä lasten kanssa. perhekahvilatoiminta on meidän alueella ollut ihan huippua, monen äidin kanssa ollaan tutustuttu paremminkin. sinällään mulla ei ollut tarvetta mammakavereille, kun niitä on lähipiirissä muutenkin paljon. yhtään ankeuttajaa ei ole tullut vastaan, tai sitten en oo vaan huomannut. suosittelen joskus kokeilemaan, voi yllättyä positiivisesti. mutta pakko ei oo, kyllä sitä maailmasta paljon muutakin tekemistä ja kokemista löytyy.
En käy minäkään missään puistossa tai perhekahvilassa. Parikymppisenä tosin kakkosen kanssa kävin sellaisessa akku-kerhossa mutta äidit tunsikin jo entuudesta. Nyt mieheni hoitaa puistoilun. Katson , että hänelle on siitä enemmän hyötyä kuin minulla. Äidit ovat lähes saman ikäisiä kuin hän. Minä taas tämmöinen mummo.
Oikeasti en ole missään iässä tykännyt puistoilla missään pienessä lähipuistossa. Isot puistot ovat minulle parempi kun ei tarvitse hopista kenenkään kanssa.
Tämä menee nyt ihan ohi aiheen, mutta mistä oot ostanu tuon jalkapeitteen noihin Hartaneihin? Meillä on kans Toplinet, tosin S-versiona (kääntyvät etupyörät), eikä tajuttu silloin joskus mitään jalkapeitettä edes miettiä. Nyt tuntuu, ettei semmoista löydä oikein mistään…
T. Minis
Nyt kun pelottelin sut kunnolla niin kerrotaan sitten niitä hyviä puoliakin 🙂 Eli jos vaan lähileikkiksessä on puistoruokailu niin se on tosi jees ja myös kahluualtaat ovat kesällä ihania (teillä nyt tosin on rantakin lähellä). Me kuitenkin sisulla puistoillaan kun se on ihan kivaa silloin kun saadaan kaveriperhe matkaan ja lapsi tykkää puistosta kun siellä on potkuautoja, sählymailoja ja kaikkea muuta ekstralelua jota ei omalta pihalta samalla tavalla löydy. Lisäksi keskustammassa on helppo puistoilla kun siellä on aina porukkaa myös ohikulkumatkalla. Linja on ainakin tosi kiva leikkipuisto 🙂
Joo näin meilläkin, 9:30 ehkä on kaksi pph puistossa ja muina aikoina ei muita näy.. mutta maalla asuminen selittää paljon
Et oo ainoa ja aikalailla samoin perustein. Oon käynyt 2 kertaa jossain leikkipuistossa ja se riitti, kaverin kanssa menin. Ei oo mun juttu ja nythän se on tietty pois suljettu muutenki ku oon saikulla. Mut mieluummin me tehdään jotain muuta. Ja me varmaan saadaan ne mutsikontaktit tän bloggailunkin kautta, ettei oo sillee tarvetta.
Aidat is the best 😀
Kerro paikka ja aika, meitsi tuo putkimiehen ja kupit. 😀
Täällä maalla ei kauheasti leikkipuistoja ole näkynyt 😀 Tekemistä kyöl mukulilla piisaa kuten voi blogistani huomata jos haluaa visiteerata 🙂
Kyllä puistoissa voi olla kivaakin. Me käydään monta kertaa viikossa puistossa ja sinne haluaa sekä äiti että uhmis, vauvalta ei kysytä. Helsinki on täynnä oikeasti kivoja puistoja, joissa on oikeasti kivoja ihmisiä, mukavaa henkilökuntaa ja lapsille mieleistä puuhaa. Anna puistoille mahdollisuus, et voi tietää totuuttaa ennenkuin siellä jonkun päivän vietät. Totta on se, että lapsen kanssa voi tehdä ihan mitä muuta tahansa mutta jos haluaa päästä helpolla uhmaikäisen ja vauvan kanssa, niin kyllä suuntana on ehdottomasti lähipuisto.
Pakko nyt kommentoida tähän että eihän puistossa tarvitse toisten mammojen kanssa jutella, siellä voi viettää hyvin aikaa vaan sen oman minityypin kanssa. Hiekkalinnojen rakentelu voi olla oikein terapeuttista…
Kesällä Helsingissä ihan parasta on puistoruokailu! Itse kolmen lapsen äitinä odotan kovasti ilmaista, valmista lounasta. Lapsille vaan kipot ja lusikat reppuun ja puistoja kiertämään.
Puistoon mennään lapsen kanssa ja kivaa siellä on. Kunhan saan suljettua silmät niiltä, jotka tuijottelee nenänvartta pitkin. Mä en käsitä mistä mun äitilaumapelko on tullut, mutta täällä on ja pysyy. Voin jutella helposti toisten lasten kanssa ja kuunnella heidän ihanan höpsöjä juttuja, mutta auta armias jos toinen äiti kävelee lähelle. Tyttöni on jo kohta neljä vuotta ja on itse hyvin sosiaalinen tapaus, mutta ajoittain pelkään opettavani hänelle samanlaista erakkoasennetta joka minulla on. Huomaamatta ja tietämättäni tietenkin, ei minullakaan kivaa ole 'yksin'.
Mun mielestä aidatut leikkipuistot on laiskan äidin ratkaisu – itsestäänselvästi siis myös mun. Ei tosiaan ole pakko kommunikoida kenenkään kanssa, mutta sekin voi olla aika palkitsevaa. Mä yleensä ihan rehellisesti sanoen välttelen lapsista puhumista kun se on aika tylsää ja mua ei koko aihe niin hirveesti kiinnosta, ja silloin myös välttää mukavasti suurimmat näkemyseroista aiheutuvat draamat.
Tuolla meidän hoodeilla on erityisen mukavia puistoja – ja äitejä, vaikka itse kehunkin.
Mielenkiintoinen aihe! Mua hirvittää kanssa toi mahd. leikkipuistotulevaisuus. Vajaa vuoden vanhan kanssa ei olla vielä käyty ees muskarissa ja toi leikkipuistomeininki on aika hooseetä. Kertan piipahdettiin jossain lastenvaate-esittelyssä läheisessä puistossa ja silloin ainakin tuntui et niitä muita äitejä pahempia oli ne puistotädit. Ensinnäkin siellä oli niitä iso lauma (ei selvinny miksi) ja sit ne käyttäytyi kuin se mesta olis niiden hima (tervetuloo tänne meille) ja et me muut vähän niinku häirittäs niiden supertärkeitä hommii. Vast jälkeenpäin tajusin et oli jokseenkin outo systeemi. Ihme, kukaan ankeuttaja ei oo viel kommentoinu!
Meillä puisto on ehdoton, ja ehkä juuri se 'laiskakin' ratkaisu. Lapset katoaa samantien omille teilleen kavereidensa kanssa ja äidit saavat jäädä vaihtamaan kuulumisiaan ja satunnaisesti selvitellä kuka tönäisi ja ketä. Tottahan siellä puhutaan lasten vaippamerkeistä ja haalareista, mutta myös jaetaan parisuhdejutut, mielipahat ja huippuhetket. Meidän puisto on täynnä ystäviä <3
Itse olen käynyt ahkerasti monenlaisissa perhekerhoissa, enkä ole koskaan törmännyt mainitsemiisi ankeuttajaäiteihin. Kerran esikkokerhossa muistan hieman nolona miettineeni, että täällähän on fiksuja ja mukavia naisia eikä mitään hormonihuuruisia narttuja. Omien kokemuksieni mukaan kanssaäidit ovat mainettaan parempia ihmisiä. Ihan tavallisisa mukavia naisia.
Millaisia puistoja oikeen Helsingissä on? Me asutaan täällä landella Kehä III:n ulkopuolella Järvenpäässä. Täällä on paljon puistoja, mutta tietääkseni vain parissa on puistotätejä. Me käydään lähipuistoissa useamman kerran viikossa. Eikä mainitsemisia äitejä ole kyllä näkynyt. 🙂 Itse olen huomannut, että ainakin meillä puistossa saa halutessaan olla ihan rauhassa eikä tartte kenenkään kanssa jutella. Ja jos haluaa, niin ihan fiksua ja tavallista porukkaa on likenteessä. Puhua voi paljon tai vähän ja just sen verran kuin kiinnostaa. Eihän sitä tartte avautua enempää kuin haluaa. Eihän noi pikkuiset vielä kauheasti kavereita kaipaa, tykkäävät toki jos on vilskettä ympärillä, mutta tekevät omiaan kuitenkin. Meillä on myös neljävuotias, joka myös kotihoidossa ja hän kaipaa jo kavereita.
Mä luulen, että noi ankeuttaja äidit eivät jaksa raahautua puistoon, ne ankeilee kotona. 😉 Kyllä sinne puistoon ”uskaltaa” mennä ja olla ihan oma itsensä. Ei sinne toki pakko ole mennä, mutta turha niitä on vältellä tarkoituksella. Jos ei kiinnosta muiden kanssa puhua, niin jättää sitten puhumatta. Ja jos siellä on jotain äitijengejä, niin jättää ne omaan arvoonsa ja elää oma elämäänsä. 🙂
En ole koskaan puistossa törmännyt ”ankeuttajaäiteihin”. Ihan tavallisia äitejä siellä on. Osa tykkää puhua välikausihaalareista, osa jostain muusta. Osa ei mistään. Jotkut varmaan lapsen kehityksestäkin ovat puhuneet, mutta ei kyllä yksikään niin seikkaperäisesti kuin Lähiömutsi blogissaan 😀 Eli sinne vaan rohkeasti, aika samanlaisia me mutsit kuitenkin ollaan 🙂 Lapsille puisto on kiva paikka. On kavereita ja turva-aidat.
Mulla ei ole omia lapsia, mutta oon hoitanut 18-23 -vuotiaana pitkäaikaisesti ja paljon 1-2-vuotiaita, joiden kanssa lähes poikkeuksetta on käyty päivittäin puistossa. Olen melko nuoren näköinen ja saanut aina paljon katseita osakseni, kun parin taaperon kanssa olen liikkunut. Sitten kun joku mamma on rohjennut aloittamaan keskustelun ja on selvinnyt, että oon hoitaja, niin mua ei ole noteerattu enää lainkaan. Kellään ei ollutkaan mitään puhuttavaa, kun olin vaan hoitaja. Pitkinä hoitopäivinä keskellä päivää muutamat aikuiskontaktit oisivat olleet kiva juttu, mutta ei niin ei.
Mutta kauheita olivat sellaiset puistot, missä on henkilökuntaa! Niissä tuntui kuin olisi ollut valvovan silmän alla koko ajan.
Yksien lapsien kodin lähellä oli ihana leikkipuisto metsän reunassa. Sen olemassaoloa ei varmaan edes moni tiennyt, kun oli niin omituisessa paikassa. Ainakaan koko kesänä sinne ei osunut kuin kaksi kertaa muita. Kaksi pientä taaperoa, aidat ja mielenkiintoiset touhupaikat, lämmin ja aurinkoinen kesä = onnelliset kesämuistot hoitajalla (jolla saattoi olla joskus oma lehtikin mukana, vaikka ainakin hoitopaikka.netin mukaan se on yksi hoitajan suurimmista synneistä…)
-Tiu
Moi. Mulla ei vielä ole lapsia (paitsi yksi mahassa) eli tää aihe äidin näkökannasta on siis tuntematon. Rupesin kuitenkin miettimään omia kokemuksiani puistoista. Mun äiti on aina ollut just sellanen muita ”ylitäydellisiä” äitejä kammoksuva mutsi. Mä tykkäsin kauheesti (pikkuveljen ja joskus serkkujen) kanssa käydä puistoissa, kerhoissa, harrastukissa, kavereilla ym. mutta mulle on jotenkin jäänyt mieleen se ikuinen ”toivottavasti kukaan superäiti ei nyt taas siellä vanhempainillassa rupea kertomaan omista saavutuksistaan” tai ”mennään tonne, tuolla on vähän hiljaisempaa eikä niin paljon noita muita…”- kommentit. Ei hän niitä suoranaisesti mulle osoittanut, mutta muistan kuulleeni vanhempieni keskusteluja. Mua jotenkin ärsytti ihan tosi paljon! Toivoin, ettei musta tuu samanlainen. Niin, että tuli vaan mieleen se, kuinka lapsikin saattaa -toki vasta vähän vanhemmassa iässä- aistia omien vanhempiensa asenteet, mitkä eivät välttämättä ole aina niitä parhaita malleja.. Lapsihan tietenkään ei tajua, mistä vanhemmat syyllistyvät tai mikä muissa vanhemmissa omia vanhampia ärsyttää. Parastahan on, jos lapsi ei jotenkaan vaistoaisi ollenkaan tällaisia, koska ne lähinnä ihmetyttävät. Tai en tiedä, voisiko näitä jotenkin yrittää selittää lapselle. No joo, tää mun pointti pomppas ehkä vähän kauas aiheesta… Tulipahan vaan mieleen 🙂
-Elina
Onneks täällä Herttoniemessä on niin monta puistoa että arkisin kyllä useimmissa saa olla ihan omassa rauhassa kun välttelee niitä muutamaa suosituinta. Sitä paitsi ei niissä useimmat äidit edes puhu toisilleen, et ei sitä tartte pelätä 😀 Ja metsä on ihan paras leikkipaikka!
Viiden vuoden ajan puistoissa lasten kanssa luuhannut konkari kertoo:
Ei niissä puistoissa käydä äidin takia, vaan lasten takia. Sinun lapsesi on vielä melkein vauva, mutta tulet täysin varmasti huomaamaan, että jo muutaman kuukauden päästä hän kaipaa kiipeilyä, keinumista, liukumäessä laskemista, hiekan kaivelua etc ja mieluiten aidatussa ympäristössä. Omat lapseni ovat molemmat olleet mahdottomia karkailijoita 1,5 – 2,5 -vuotiaina jolloin puistojen taaperoalueiden aita on ollut todella tarpeeseen.
Puistoon voi mennä lapsellisen kaverin kanssa eikä siellä ole missään nimessä pakko sosialiseerata. Minulla on kirja mukana jos en jaksa seurustella. Tämän viiden vuoden aikana en ole kohdannut yhtään epäystävällistä tai ilkeää äitiä, toki joitain hiljaisia ja pidättyviä. Olen kuitenkin hetimiten tajunnut, että hiljaisuus tai arastelu johtuu nimenomaan tämän äidin omasta ujoudesta ja introverttiydestä eikä todellakaan ole mitään henkilökohtaista vittuilua Juuri Minulle. Olen saanut näistä puistoympyröistä itse monta verratonta ihanaa ystävää, ja heidän kanssaan ei kakan koostumuksesta tai hampaiden tulosta puhuta, ainakaan pääosin. Muutenkin myytti tuulipukuankeuttajamammasta kuulostaa nimenomaan, no, myytiltä.
Loppuun on kyllä pakko ihmetellä Lähiömutsin asennetta taas kerran. Miksi ihmeessä suhtaudut muihin äiteihin niin vihamielisesti, rakennat jotain kummallista viholliskuvaa tuulipukuäitien laumasta joka vain odottaa päästäkseen loukkaamaan sinua? Miksi ihmeessä olisit niin erityinen, että joku imaginäärinen äitilauma vaivautuisi vihaamaan sinua? Tuontyyppisellä niputtamisella ja leimaamisella mitä harrastat, maailma näyttää epäilemättä vihamielisenä ja pelottavana paikkana.
Tietysti, jos et sinne puistoon lapsesi kanssa lähde, hänhän menee ennen pitkää päiväkotiin/perhepäivähoitoon, Suomessa varhaiskasvatuksessa arvostetaan todella paljon ulkoilua. Siellä hoitajat ulkoiluttavat lastasi ja hyvä niin, puisto kehittää lasta motorisesti, emotionaalisesti ja sosiaalisesti aivan valtavan paljon.
Saana
Nyt se selvis miks meikä on motorisesti, emotionaalisesti ja sosiaalisesti niin rajoittunut; hoitajat ehkä ehtivät poistaa ulkoilman puistojen aitojen ulkopuolelta jo 80-luvulla!
Peesi! Kummastutti suuresti tämä postaus :O Sain ekan lapsen 19 vuotiaana ja koin puistot ja perhekerhot nimenomaan ankeuttajan estäjänä 😀 Suurinosa äideistä oli 28v-> ja yhteisiä puheenaiheita ei aina ollut kun kaikki lapsiin liittyvä. Ikinä en aistinut mitään ylimielisyyttä tms. Asun Keski-Suomessa ja aika karulta kuulostaa tuo Etelä-Suomen puistomeininki!
Muuten olen nim. merkki Saanalla oli paljon hyviä pointteja. Mutta ulkoiluttaa voi lastaan monessa muussakin (leikkipuiston lisäksi) paikassa. Meillä lapset ovat tykänneet käydä metsässä, järven/meren rannalla ja muutenkin luonnossa, siis sen lisäksi että käyvät leikkipuistoissa. Välillä myös talvella maailman parasta huvia on kiipeillä lumikasassa, jotka tähän vuoden aikaan ovat ihanan liukkaita, kun siellä laskettu pylly mäkeä ahkeraan… Niitä motorisesti kehittäviä paikkoja on siis ihan yllättävissä paikoissa ja monesti mitä yksinkertaisempi juttu, niin sitä hauskempi. Meillä naapurin perhepäivähoitaja jaksaa päivitellä, kun hänen hoidokkinsa eivät huoli mitään leluja ulos mukaan vaan kiipeilevät ja pomppivat lumikasassa ja juoksevat taloa ympäri.
Välillä mäkin olen ihmetellyt Lähiömutsin asennetta. Hän nimittäin kuullostaa ihan aidon ihanalta ja tavalliselta äidiltä, joka rakastaa omaa lastaan. Mutta kuvitelma muista äideistä on jotenkin ihan absurdi. Mistä ihmeestä olet keksinyt tuollaisen äitilauman? Miksi jotkut muut vaivautuisivat puistossa tai missään muussa lapsitapahtumassa vihaamaan tms. juuri sinua? Käy ihmeessä lapsesi kasvettua hieman (vaikka kesällä, kun lapsesi osaa tod. näköisesti kävellä) satunnaisesti leikkipuistoissa laskemassa mäkeä, keinumassa ja lapioimassa hiekkaa. Eihän sinne nyt joka päivä tarvitse raahaantua ja muuallakin voi ulkoilla. Metsät ja kalliot, ja ”tavalliset” puistot ovat myös lasten mielestä hauskoja paikkoja.
Oi, tuli hurja ikävä kesäpiknikkejä! Ens kesänä niihin tulee lisää vauhtia, kun minityyppi ei enää vain pötköttele viltillä.
Joo katselin viime kesänä yhdessä leikkipuistossa käydessämme, että potkuautot näyttivät olevan kovassa suosiossa taaperoiden kesken. Ja kahluualtaatkin on varmasti kivat, etenkin jos ei ihanasti satu löytymään merta ihan vierestä.
Hahha, rinnastamalla ihmiset eläimiin tulee aina hyviä ja kuvaavia esimerkkejä!
Joo, olen kuullut muutamalta kaverilta paljon hyvää perhekahviloista. Meillä ei vain ole niille oikein tarvetta, eikä aikaakaan. Kun ei meinaa muutenkaan ehtiä nähdä sekä äidin että lapsen kavereita hih!
Olen mysö hieman hämmentynyt tästä puisto asenteesta. Asuimme lapsen ensimmäiset 1,5-vuotta Helsingin kantakaupungissa vilkkaan tien vieressä eikä taloyhtiössä ollut kunnollista pihaa. Puisto oli siis ehdottomasti paras ja helpoin tapa päästä ulkoilemaan lapsen kanssa. Lapseni oppi kävelemään jo alle vuoden ikäisenä, joten pelkkä vaunuissa istuminen ulkoilun muodossa ei olisi riittänyt. Puoli vuotta kävimme lähes päivittäin puistoissa ja toki siellä äidit/isät jotka myös kävivät lasten kanssa päivittäin tulivat tutuiksi mutta ei sydänystäviksi. Ja sen minkä koin puiston kautta ihanaksi oli myös se, että oppi tuntemaan lähialueen ihmiset ja tuntui kotoisalta kun tuttuja ihmisiä tuli vastaan kadulla ja lähikaupassa.
Jos lapsi ei vielä kävele niin puisto voi tuntua olevan enemmän äitiä varten mutta jos olet kotona vielä 2-vuotiaan lapsen kanssa niin veikkaan että alat huomata puistoissa uusia hyviä puolia. Kiikut, liukumäet, hiekkalaatikot ja toiset lapset olivat ainakin minun muksulle tärkeitä asioita.
Ja en minäkään ole koskaan kohdannut mitään vihamielisyyttä tai ankeuttamista muilta äideiltä. Uusia ystäviä en ole saanut mutta en ole sellaisia lähtenyt etsimäänkään.
Mä luulen, että aika moni käy lapsensa kanssa sosialisoimassa ja ulkoilemassa puistojen ulkopuolella. Musta kun tuntuu, että ainakin Helsingissä puistoista kaatuisivat aidat, jos niissä kaikkia kaupungin lapset ja vanhemmat kävisivät.
Vitsit, mä yritin googlata ja kaikkee, mutta en nyt muista sen paikan nimeä. Vantaalla joku lastentarvikeliike se oli.
Juu, sitä leikkiä, puistoa, virikettä ja seuraa löytyy tosiaan leikkipuistoaitojen ulkopuoleltakin.
Joo, ei paljon omassa lapsuudessanikaan leikkipuistoissa oleiltu. Teininä kyllä sitten kun lähdettiin isommille kylille, mentiin leikkipuistoon hengaamaan. Ehkä se pöljyys johtuu lapsuuajan puistopuutoksesta :DDD
Mun lapset ovat kasvaneet jo leikkipuistoista ulos, mutta negatiivisia kokemuksia leikkipuistojen mammoista ehti kertyä minullekin. Miksi ihmeessä jotkut tuovat lapsensa niin hienoissa vaatteissa leikkimään, että leikkiminen ei olekaan mahdollista? Mitä lapsen siellä pitäisi tehdä, kun äiti kieltää laskemasta, ku haalari suttaantuu, hiekkalaatikolla menee hiekkaa kenkiin ja toiset lapset saattavat heittää hiekkaa silmille. Joskus lapseni sanoivatkin, että mennään kotiin, täällä tulee paha mieli kun noi ei saa tehdä mitään.
Varmasti on kivaa, eihän ne muuten niin suosittuja olisi. Mutta en voi tietää totuutta myöskään siitä, että tuntuuko oman jalan sahaaminen ikävältä, kun en ole kokeillut. Mutta fiilis on että ei. Puistoiltu siis on ja varmasti sattunnaisesti tulevaisuudessakin hiekkiksen reunalla istutaan, mutta koen, että lapsi ja minä saamme puiston tarjoamat elämykset muualta. Aidat monesta paikasta toki puuttuvat, ja ne kommenttien perusteella tuntuvat olevan kätevät.
Hiekkalinnojen rakentelu on muuten terapeuttista! Ja onneksi sitä voi tehdä myös muualla kuin puistoissa. Puistoruokailu on upea asia. Mä olin ihan äimänä, kun moisesta kuulin – ei vaan meillä maalla, kun ei ole leikkipuistojakaan! Vegeruokapäivinä sitä varmasti joskus tullaan kokeilemaan.
Mäkään en koe oloani puistoissa luontevaksi. Mutta ollaan mekin siitä huolimatta kivojakin hetkiäkin niissä vietetty. Mä en vain näe mitään sellaista, mitä puisto voisi tarjota ja jota me ei voida lapsen kanssa saada muualtakin, paitsi ne puistoruokailut kesäisin. Siksi puistomeiningit tulevat luultavammin jatkossakin olemaan sitä mitä nytkin – harvoin ja ohikulkumatkalla.
Tokihan sitä on kiva myös jutella kanssamutsien kanssa. Erityisesti niistä näkemyseroista lapsiaiheita koskien olisi todella mielenkiintoista jutustella, mutta blogin opettamana en ikinä uskaltaisi. Mulla ongelmana ei siis olekaan juttelu tai puhumattomuus vaan yleinen fiilis, joka valtaa kun ajatteleekin leikkipuistoja. Mutta onnekseni eloa löytyy lapselle ja äidille myös puistojen ulkopuolelta. Välillä voi sitten käydä karsinassakin ohikulkumatkalla kääntymässä.
Sä olet selvinny lastenvaate-esittelystä leikkipuistossa – sä selviät elämässä mistä vain!
Kiva kuulla mukavista puistokokemuksista!
Mä olen kans ihan varma, että suurin osa äideistä on ihmisiä, ei ankeuttajia. Blogin kommenttiosio on vaan saanut mut varovaiseksi. Mutta toisaalta tämä on myös erittäin hyvä keino hoitaa siedättämällä äitilaumapelkoani.
Mä en ole puistoissa ankeuttajiin törmännyt, sen verran vähän niissä on tullut notkuttua. Oma pelkoni äitilaumoja (puistoissa niitä piisaa) on peräisin blogista, joka on selättänyt pelkoni omaa äitiyttäni kohtaan, mutta tuonut tilalle pelon muita äitejä kohtaan. Kuten varmasti puistoissakin, suurin osa Lähiömutsissakin kommentoivista ihmisistä vaikuttavat fiksuilta ja sydämellisiltä. Mutta sitten ovat ne muutamat sivaltajat, jotka saavat varovaiseksi.
Kommenttien perusteella näyttäisi muilla olevan sekä hyviä että vähemmän hyviä kokemuksia leikkipuistoista. Onneksi leikkiä ja puistoa löytyy sekä aitojen sisä- että ulkopuolelta.
Oli muuten jännä, miten paljon niistä Minimen kuukausipäivityksistä tykättiin! Vaikka samalla tavallahan jokainen terve lapsi kehittyy, joku toista myöhemmin joku aikaisemmin. Mutta puistoasiaan. Puisto on varmasti lapsille kiva. Siksi varmasti siellä käydään jatkossakin ohikulkumatkalla ja silloin tällöin. Mutta onneksi sitä kivaa löytyy muualtakin, sellaista kivaa, jossa minäkin viihdyn. Mielestäni kun näissä asioissa voi mennä sekä lapsen että aikuisen ehdoilla yhtäaikaa.
Harmillista kuulla, että sulla on puistohenkilökunnasta kökköjä kokemuksia. Mä kun niin toivoisin, että Herttoniemeen tulisi puistotäti, vaikka hehän eivät sitä varsinaista puistohenkilökuntaa käsittääkseni kai olekaan. Puistotätimahdollisuus pelastaisi niinä päivinä, kun mun kotipäivä, mutta silti duunideadlinet tikittää.
Hyvä pointti! Pitääkin olla vielä tarkempana, ettei tartuta jossakin muodossa omaa fobiaansa lapseen.
On kyllä huikeeta, että voi asua kaupungissa, mutta ympärillä on metsää ja vielä merikin!
Apua! Mä oon laskenut sen varaan, etten joudu ottamaan mitään kontaktia muihin puistossa oleviin aikuisiin, koska mun aika menee ton oman kullannupun perässä kaahaamiseen ja hengissä pitämiseen!
Onneks tässä on vielä aikaa vältellä puistoja, kun tällä hetkellä ollaan kehitystasolla ”pudotaan sohvalta pää edellä” joten tuo ei vielä ulkoilmassa pääse haalareihin topattuna etenemään liukumäken asti.
Lisäksi aion käyttää koiria (jotka eivät muuten puistoile, ikinä) häikäilemättä hyväksi ja rahdata lauman metsään ulkoilemaan jahka tuo lapsi saa jalat alleen.
täällähän olikin ihan valtavasti kommentteja aiheesta, en jaksanut lukea kaikkia, toivottavasti en kommentoi ihan samaa kuin joku muu jo edellä…sulla on tosi kiva, aito ja rehellinen tapa kirjoittaa blogissasi! tätä on ilo seurata ja lukea! kiitos!
toivottavasti saisit pelkosi selätettyä kesään mennessä, sillä puistoruokailu on myös yksi aika kiva asia täällä helsingin leikkipuistoissa. 🙂 mä olen ahkera puistoilija, enkä ole törmännyt ankeuttajiin, mutta uskon että heitäkin joukosta löytyy. onneksi voi valita seuransa ja olla ihan vaan oman lapsen kanssa, jos ei kaipaa juttuseuraa.
eve hietamies, kirjassaan yösyöttö, on kuvannut puistoelämää musta aivan hulvattoman hauskalla tavalla. kirja on muutenkin lukemisen arvoinen, suosittelen!
tsemppiä puistoiluun, siihen saattaa lopulta jäädä jopa koukkuun! 😉
-miuku
Postauksestani käy ilmi, että en suhtaudu muihin äiteihin vihamielisesti vaan pelolla. Pelko on peräisin täältä Lähiömutsin kommenttiosiosta. Se postauksetani ei taas käy ilmi, että välillä kirjoittaessa on kärjistettävä, keksittävä uusia sanoja vanhojen tilalle ja luotava pisteliäitäkin mielikuvia. Muuten menisi jaaritteluksi, jossa kukaan ei enää tunne mitään tai ole mitään mieltä.
On tosiaan onni, että lapseni pääsee päivähoitoon, sillä tähän asti olen pitänyt häntä sidottuna pinnasänkyynsä ilman ihmiskontakteja, virikkeitä ja ulkoilmaa. Samoin kohdeltiin mua lapsuudessani, kun aidattuja leikkipuistoja ei kotikylässä ollut.
Jotkut pelkäävät aukeita paikkoja, jotkut hiiriä ja jotkut nurinpäin puettuja vaatteita. Mä pelkään äitilaumoja. Ei niille peloille aina löydy selitystä, mutta omani takana on vahvasti Lähiömutsin kommenttiosio. Mutta samalla kun tämä on niiden muutaman ankeuttajan ansiosta luonut pelkoa, tämä myös parasta siedätyshoitoa pelkoa vastaan.
Kuten postauksessa kerroinkin, olemmehan me leikkipuistoissa käyneet. Mutta onnekseni näissä asioissa pystyy mennä ajatellen sekä lasta että itseä. Hoidetaan leikit, puistot, virikkeet ja sosiaaliset kontaktit mieluiten jossain muualla. Kivempaa on, että molemmilla on mukavaa. Vaikka en puistoon oikein lähtemällä lähtisi, ohikulkumatkalla niissä voidaan poiketa, kuten tähänkin mennessä.
Jes, löysin just yhden uuden hyvän puolen lähiöitymisestä! Täällä takapihalta alkaa metsä ja meri ympäröi, joten leikkimisen rajat eivät asetu leikkipuiston aitoihin. En edes tullut ajatelleeksi, että jos oltaisiin jääty kantakaupunkiin, puistot voisivat olla tärkeämmässä roolissa. Nyt leikkiä, seuraa ja menoa löytyy onneksi muualtakin, paikoista, joissa olonsa kotoisaksi tuntevat sekä lapsi että minä.
On kyllä varmaan mukavaa, jos puistojen kautta saatujen kontaktien kautta tuntee olonsa kotoisammaksi omalla alueellaan. Juurtumien vahvemmin on aina kivaa.
Haha eikä! Minimellä on kyllä just hyvät puistoiluvermeet kevääksi, saatu remuhaalari on kuin luotu lätäköissä makaamiseen ja mudassa möyrimiseen.
Oo, sulla on hyvä syy viedä koko pesueesi ”vain” metsään temmeltämään!
Ei juma! Emmä oo tajunnut että niitten muitten aikuisten kanssa täytyy juttelemaankin ruveta. Ny iski puistopelko muhunkin! Emmä osaa äitikeskustella.
Puistoruokailu on kyllä huippu! Olin ihan äimänä, kun siitä kuulin. Ei meillä maalla moista!
Joo, Yösyöttö oli mainiota yöimetyslukemista. Siitä mä ylipäätään opin, että on olemassa asukaspuistoja (ja että lähipäiväkotimme ei siis olekaan päiväkoti vaan asukaspuisto). Opin siitä myös, että Helsingissä on puistotätejä (tai -setiä, kuten kirjassa) ja toivoisinkin, että sellainen saataisiin Herttoniemeenkin. Helpottaisi kovasti, kun välillä hoitovapaan ja työn yhdistäminen aiheuttaa duuneihin deadlinehälytyksiä.
Haha! No ei niiden kans vissiin tartte. Mutta musta olisi välillä ihan kivakin jotain turista, jos leikkipuistoon ohikulkumatkalla vahingossa päädytään. Mutta emmä uskalla.
Onneksi suomalaiset ovat sen verran varautunutta kansaa, että huutelevat vain netissä. Harvemmin selvinpäin, keskellä päivää ja leikkipuistossa. Asun ulkomailla ja uuteen kaupunkiin muuton jälkeen on puistoilu jäänyt, mutta kaipaan kyllä puistopäiviä. Kokemus edellisestä kotikaupungista oli, että monet perheet tulivat päivähoidon ja ruuan jälkeen hengailemaan puiston, koko perheen voimin. Ja isienkin kanssa voi puistoissa jutskailla. Ne puistoisät on usein kivaa juttuseuraa ;-).
Mä olen puistoillu monesti hoitamieni lasten kanssa.
Pääsääntöisesti aina on ollut kivaa 🙂
Mutta eihän kaikki ihmiset vaan tule toimeen toistensa kanssa.
Noin 10vuotta takaperin kahden lapsen (10kk ja 2,5v) kanssa puistoiltiin lähes joka päivä, silloin mulla oli siellä puistossa kaveri mua noin 10v vanhempi kahden lapsen äiti. Siellä tutustuttiin ja kivaa se oli kun sai jonkun kanssa jutella.
Ja puisto oli asukaspuisto jossa oli kaksi työntekijää ja kerran viikossa tais olla kolmas jonka kanssa lapset sai tehdä puutöitä. Kävin viime kesänä siellä pitkästä aikaa ja toinen työntekijä oli edelleen sama 🙂 eli sinne uskaltaisin mennä vieläkin, ihan sisälle asti!
Sitten on kyllä pari asukaspuistoa joihin en enää mene, henkilökunta tökeröä ja ne muut ihmiset myös :/
En tykkää vanhemmista jotka antavat lastensa tehdä mitä vain esim. juosta liukumäkeä ylös 🙁
Tästä on pari inhottavaa kokemusta.
Niin ja sain yhden kaverin käymään niiden lähi asukaspuistossa, hänellä oli samanlaista pelkoa muita äitejä kohtaan 😉 Tykkäs sitten niin paljon et itku meinas tulla kun muuttivat muualle ja siellä olikin sitten ihan eri meininki asukaspuistossa.
Vähän sekava kirjoitus.
Irma
Siis puistossa saa jutella muiden kanssa, mikäli niin haluaa, mutta jos tuntee että ei halua. Ja jos on juttu tuulella, niin voi kokeilla kepillä jäätä, jollain varovaisella kommentilla säästä, lapsien määräästä puistossa tai jos toisella lapsella on makea haalari kehaista sitä. Ja katsoa rupeaako toinen juttelemaan vai vaiko vain ynähtelemään.
Puistossa saa olla juuri sellainen kuin olet ja juttelet tai et juttele, ihan niin kuin sinusta itsestäsi tuntuu. Ja eikä sinne puistoon tartte mennä vain sen puiston takia, vaan sinne voi vaikka vain mennä käväisemään keinumassa, laskemassa mäkeä ihan miltä lapsesta tuntuu ja sinusta ja jatkaa sitten matkaa vaikka sinne metsään. Sitten kun lapsi on isompi, niin saattaa tulla kausia jolloin keinuminen on maailman paras juttu, milloin kiipeileminen, milloin mikin.
En suosittele ainakaan alle 3-vuotiaan lapsen jättöä puistotädille. Se täti on siellä vaan katsomassa, että kaikki suunnilleen pysyy hengissä. Niillä pienillä on aika kamalaa. Nimimerkillä, sivusta seurannut
p.s. Miksi et etsisi omaa hoitajaa teidän tarpeiden mukaan?
Tuntuu, että lähiömutsi on itse tässä postauksessa ankeuttaja 🙂 Sanoit myös että täytyy tehdä kärjistettyjä postauksia, jotta ihmisten mielenkiinto säilyy. No olisiko näin, että kärjistettyyn postaukseen saa kärjistettyjä mielenpiteitä. Ei sen vuoksi tarvitse kaikkia äitejä ruveta pelkäämään.
Tää kommenttiboksi on niin hyvä esimerkki siitä, miksi minä jaan lähiömutsin puistopelon 😀
Mutta onneks on ne koirat ja metsää (kaupungin tarjoamana) mihin voin piiloutua.
Kiinnostava postaus! Ensimmäiseksi tulee mieleen harmistus puolestasi, koska joudut kokemaan pelkoa. Olen viettänyt pitkiä aikoja eri puistoissa (asun kaupungin sydämessä, omaa pihaa tai metsää ei todellakaan ole), lapseni on vähän Minimeä isompi. En muista koskaan tavanneeni ankeuttajaa puistossa – siellä lapsiaan ulkoiluttavat naiset ovat nähdäkseni yleensä joko epäkiinnostavia tai epäkiinnostuneita kommunikoimaan vieraiden kanssa (sopii mulle), neutraaleja hyvänpäiväntuttuja (sopii vielä paremmin) tai ihania ihmisiä, joiden kanssa voisi jutella silloinkin, kun ei ole lapsia mukana. Samantyyppisiä kokemuksia on perhekerhostakin, mutta puistot ovat sosiaalisesti kerhoja helpompi, koska jos kemiat eivät kohtaa, puistossa voi helposti vetäytyä seurasta.
Onko mielestäsi tuo ankeuttajuus äiti-tyypillinen ilmiö? Ovatko kaikki naiset ankeuttajia, kun joutuvat kohtaamaan tilanteissa, joissa eivät voi valita seuraansa? Musta tämä on kiinnostava kysymys. Blogi- ja nettimaailman perusteella voisi joskus sanoa, että ehkä onkin. Onneksi puistossa ihmiset ovat vähän kohteliaampia toisilleen kuin anonyymeillä hiekkalaatikoilla. 😉
Ja vielä: vakuutan, että olen ystävällinen ja herttainen henkilö, myös puistossa. 😀
t. edellinen nimetön
Jännä juttu, että toistuvasti saat blogiisi palautetta kärkevyydestä ja otat sen vastaan loukkaantuneena ja ihmetellen. Mainitsit jossain kirjoituksessa että jouduit pehmentelemään myös perhelehteen kirjoittamaasi artikkelia. Tähän ei nyt kyllä ihan oikeasti sovi kuin kaksi sanontaa: turha syyttää peiliä jos naama on vino, ja niin metsä vastaa kun sinne huudetaan.
Kaikenlaisia hoitokuviovirityksiä tässä on mietitty. Mutta nyt kun tarve jelpille olisi vain satunnaisesti ja yleensä lyhyellä varoitusajalla, en tahdo ketään hoitajaa niin huonoon työsuhteeseen ottaa.
Tää bloggaus onkin tehnyt vainoharhaiseksi, sillä onhan se nälviminen toki netissä yleisempää kuin vaikka puistoissa. Mutta sehän siinä onkin pelottavaa, että kuka tahansa niistä kivoista kanssamutseista voi olla se, josta öisin kuoriutuu nettiankeuttaja.
Hienoa, että olet onnistunut yhden puistokammoisen äidin ”parannettua”, ainakin väliaikaisesti. Kommenttien perusteella sula riittäisi työsarkaa, sillä minä ja sun kaveri ei olla ainoita, jotka pelkäävät vieraita äitilaumoja.
Keinuminen on jo nyt yks maailman parhaista jutuista – sängyssä möyrimisen, nenäliinojen silppuamisen ja vatsan pöristämisen lisäksi 😀
Harmillista, että ajattelet näin postauksesta, jossa kerron avoimesti raskausaikojen peloistani, menneistä ennakkoluuloistani äitiyttä kohtaan, onnellisuudesta alun haparoinnin jälkeen ja lopulta nykyisestä pelostani. Kommenteissa on käynyt ilmi, että en ole ainut, joka leikkipuistoja pelkää. Ankeuttamista enemmän toivoisinkin tuntemuksieni tuovan joillekin mahdollisesti vertaistukea ja lopuille ajattelemisen aihetta.
Toivotaan, että tämä samainen komenttiboksia auttaa ainakin mua myös selättämään sen puistopelon.
Mukava kuulla kivoja puistokokemuksia. En koe, että ankeuttajaäiti olisi tavallinen ilmiö, edes virtuaalimaailmassa. Tai ainakin niin toivon. Mutta virtuaalimaailma on saanut suhtautumaan varauksella äitilaumoihin myös netin ulkopuolella.
Jos mä loukkaantuisin jokaisesta sivallukseksi tarkoitetusta kommentista, en mä ehtisin mitään muuta tehdäkään kuin olla loukkaantunut. Ihmetellen sen sijaan suhtaudun joihinkin kommentteihin. Kuten nyt vaikka niihin, joiden mukaan olen itsekäs, kun en joka päivä raahaa lastani leikkipuistoon. Tässä postauksessa kerron äitiyttä kohtaan kokemistani peloista, onneksi jo osin selätetyistä ennakkoluuloistani, äitiyden onnellisuudesta ja siitä, miten mulle maaseudun kasvattina leikkipuistot ovat vieraita ja pelottavia. Mä näkisin tämän enemmänkin avoimena ja rehellisenä postauksena kuin tavalla, jolla sinä tunnut asian valitettavasti ottavan.
Työhommista sen verran, että blogiminä ja työminä ovat eri asioita. Blogissa kirjoitan Lähiömutsina, työelämässä kerron pääsääntöisesti muiden tarinoita taka-alalla pysyttelevänä toimittajana. Tässä artikkelitekstin pehmentelyssä kyse ei siis ollut omista ajatuksistani tai mielipiteistäni.
Kiitos Lähiömutsi samastuskelpoisesta kirjoituksestasi! Itse vierailen lähipuistossa ja perhekerhossa silloin tällöin, mutta olen huomannut olevani kyseisissä paikoissa melko varuillani sen suhteen, mitä uskallan sanoa ja kenelle. Tämä on harmi, mutta ikävä tosiasia, koska tämänkin postauksen kommenttiosio paljastaa sen, kuinka ilkeitä ja piikikkäitä jotkut äidit toisilleen ovat :/ Koen, että oman varovaisuuteni vuoksi tapaamiset leikkipuistoissa ja kerhoissa jäävät kovin pintapuoliseksi jaaritteluksi ja vertailuksi, jonka vuoksi usein valitsenkin mieluummin omaehtoisen tekemisen ja olemisen lapseni kanssa puiston/kerhon sijaan. Ja näin teen, kuten sinäkin, siitä syystä, että minulla on kotiäitinä siihen mahdollisuus ja jopa velvollisuus. Miksi piinata itseään paikoissa, joissa ei aidosti viihdy ja tunne oloaan luontevaksi(?)
Kiitos raikkaasta ja aidosta blogista! Tätä on ilo seurata.
Aurinkoa kevääseenne!:)
Voi vitsit, onneks löysin surffaillessani tällaisen huikean blogin, rupean kyllä vakkarilukijaksesi! En ole aiemmin törmännyt tähän missään yhteydessä. Meillä asustaa 2-vuotias typy ja kesällä syntyy toinen. Oon miettinyt viime aikoina miksi hengaillen mieluiten vapaa-ajalla keskenään lapseni kanssa, siis mielummin kuin lähden sinne puistoon missä on paljon kavereita. Miksi oon tämmönen äiti ja miksi mua ei kiinnosta tutustua kaikkiin naapuruston äitiinja lapsiin? Käydään me silti puistossa kun tyttö pyytää ja iloitsen aina kun se on tyhjä! Käyn siis töissä ja lapsi on hoidossa arkiviikot. Lisäksi mua oikeesti vituttaa se että naapurin lasten kanssa pitäs leikkiä kun ollaan samaan aikaan ulkona. Ne tulee meidän pihaan leikkimään jos me ei olla heti ryntäämässä heidän pihaan, mitä ei siis olla. Ja mitä mä sen äidin tai isän kans oikein sanailen… Minä haluaisin olla ja leikkiä rauhassa lapseni kanssa. En siis jaksa höpöttää ja vastailla isompien lasten kysymyksiin kun tahdon nauttia oman lapsen seurasta. Itsekästä? Meidän 2-vuotiasta tullaan myös hakemaan ulos leikkimään, mikä on varmaan kiva juttu jonkun mielestä mut mua se ahistaa. Haluaisin viettää vapaa-aikani oman perheen kesken ja niin halutessani pyytää vieraita kylään ja leikkimään. Pitäskö täältä lähiöstä muuttaa pois kun small talk ja kaveeraus ei innosta… meillä on lapseni kanssa hauskaa yhdessä ja teemme paljon asioita, tapaamme myös paljon ystäviäni. Mun silmin katson (vissiin kateellisena) kun nuo täydelliset äidit on joka aamu ennen yhdeksää ulkona leikkimässä ja lähdössä puistoon, kun me vielä köllötellään pyjamissa sohvalla ja höpötellään omia juttujamme. Päästään ulos jos jaksetaan tai jos ei ole jotain hauskempaa tekemistä. On tästä typykästä kasvanut silti sosiaalinen ja iloinen kakara. Tärkeintä minusta on yhdessä vietetty aika, ei se missä sitä vietetään!
Kiitos sinulle mainiosta blogista, jatka omaa linjaa ja omien selkeiden mielipiteiden esille tuomista! Itse yritän vielä opetella olemaan välittämättä hittoakaan muiden mielipiteistä minun äitiydestä ja valinnoista, yllättävän vaikeaa mutta kannattaa!
…piti kirjoittamani samastumiskelpoisesta 🙂
Moni nuori lukiolainen tai opiskelija teidän lähialueelta varmasti lämpeäisi hyvinkin epämääräiselle työsuhteelle. Itse ainakin aikoinaan lämpesin. 🙂 Taisin olla vielä yläasteella, kun samassa rapussa, vastapäisessä ovessa, asuvat naapurit ”käyttivät” minua lastenhoitajana 2 min varoitusajallakin. Tuo oli tosin varmasti aika harvinainen sattumus, että kahden metrin päässä oli hoitaja. Mutta suosittelisin silti yrittämään etsimään tuommoista keikkahoitajaa. Te asutte vielä sellaisella alueella, että todennäköisyys hoitajan löytymiselle läheltä voisi olla hyvä. Hoitopaikka.nettiä ainakin varmaan kannattaisi kokeilla!
Joskus itse haikailen aktiivisia keikkalastenhoitoaikoja, jolloin oli monia perheitä missä kävin silloin tällöin lapsia vahtimassa. Vai onko mun kaltaiset nuoret historiaa? Toki joku eläkeläinenkin voisi lämmetä tuommoisille satunnaisille hoidoille!
En mäkään aio taistelutta luovuttaa! Ja jotenkin saan turvaa tuosta ajatuksesta, että maailmassa on muutakin kuin se puistossa nököttäminen. Ihmeellistä muuten, että täytyy erikseen perustella miksi ei käy puistossa… Kuten täytyy perustella monta muutakin valtavirran normista eroavaa tapaa olla ja elää lapsensa kanssa.
Ei muuten eroa koira- ja lapsimaailmat tässäkään toisistaan liiemmin. Kaikki pitää lokeroida johonkin ja edustaa jotain koulukuntaa. Ja aina tulee sanomista 😀
Helsinkiläisillä on aivan ainutlaatuiset puistot, joista kannattaa nauttia! Ihan naapurikaupungista löytyy alueita, joilla ei ole minkäänlaisia puistoja, asukaspuistoista hoitotäteineen, leluineen ja ruokailuineen puhumattakaan. Meidän alueella on todella vaikeaa törmätä muihin äiteihin, ujonpuoleisena kun ei kehtaa ihan vastaantulijoita pysäytellä. Tyttöni ehti kolmen ja puolen vuoden ikään, ennen kuin muskarista lähtiessä sattumalta selvisi, että samalla kadulla, 100m päässä, asuu lähes samanikäinen tyttö. Vihdoinkin saadaan leikkikaveri! Aina on siis täytynyt autolla lähteä kavereiden luo. Hyödynnä ihmeessä nämä loistavat mahdollisuudet!
Jaa-a, samastun kyllä fiiliksiin esikoisen pikkutaaperoajoilta – ja sitten voisin kokemuksen syvällä rintaäänellä mörähtää, että odotahan vain… Itse huomasin, että lapsen kasvaessa oli aika ankeaa, että ei tuntenut naapurustosta niitä puistoilevia äitejä ja lapsia (nyökkäsin joillekin, mutta pelkäsin niin, etten uskaltanut ruveta juttelemaan), ja kun muutettiin uuteen kaupunginosaan uusien pikkutaaperoiden kanssa, päätin että nyt tulee uusi alku: menin leikkipuiston taaperokerhoon (siis siellä sisätiloissa järjestettävään) ja kun reippaasti esittelin itseni ja lapset, niin parin viikon jälkeen olinkin jo itse yksi siitä äitilaumasta puistossa. Yhtään ankeuttajaa en ole tavannut, monet naurut on sen sijaan naurettu. Ja on kyllä kiva, kun voi moikkailla oikeasti tuntemiaan ihmisiä ja tietää keiden kanssa se isompi lapsi puistossa juoksee. Että tsemppiä puistoiluun! Kyllä mekin käydään metsä- ja kaupunkikävelyillä keskenämme, molemmat on kivoja juttuja.
”Multa on myös kysytty, mitä ihmettä aioin tehdä lapseni kanssa, jos leikkipuisto ei tule kysymykseen.”
Hih hih, ei voi olla totta! Joku on oikeasti sanonut noin?
Minusta on ollut äärimmäisen mielenkiintoista kuunnella juttuja ystäväni lapsuudesta, joka asui ihan, siis ihan ihan korvessa, keskellä ei-tasan-yhtään-mitään ja minä olen taas varttunut leikkipuistojen kupeessa. Minulta lasten kanssa, silloin tällöin, hengailu leikkipuistossa on ihan normisettii, tosin aika ei vaan riitä kaikkeen kivaan ja viime kesänäkin käytiin mieluiten joka kerta eri puistossa katsomassa, että mikä pössis missäkin oli. Ja ystävä taas kun muutti tänne suurkaupunkiin sieltä metsiköstä, ei edes älynnyt esikoista tuolla pihalla lykkiessään vuosia sitten, että täällä on tarjolla edes mitään leikkipuistoja. Ja tuli muuten ihan hyvin toimeen ilmankin 🙂 Niin meistä tuli ystävät, vaikka ei samalla hiekkalaatikolla koskaan mätkitty hiekkaa toistemme silmiin ja niin meidän lapsistakin tuli hyviä kavereita, vaikka eivät hekään samassa leikkipuistossa ole kirmanneet eikä olla oikeastaan edes kertaakaan puistoiltu yhdessä nyt kun tarkemmin ajattelen. Helsingissä ollessamme on keksitty niin paljon kaikkea muuta, lapsilähtöistä(kin) 😀
Huraa erilaiset äidit! Huraa Helsinki ja huraa kaikki kymmenet, ellei sadat mahdollisuudet tehdä kaikkea kivaa ja mielenkiintoista lasten kanssa 🙂
Esikoiseni on nyt 2,5 kk ja en ole kokenut minkäänlaista tarvetta lähteä minkään sortin perhekahviloihin. Syksyllä ois tarkoitus mennä muskariin, mutta kavereita en sinne itselleni mene hakemaan vaan puhtaasti, että lapsi saa kokea kivoja asioita. Omasta kaveripiiristä löytyy tarpeeksi juttu seuraa 🙂
Itse olen ollut aika lailla samanlainen entisessä elämässä kuin sinä, erotuksena että me halusimme lasta tietoisesti. Mutta se mikä mua ihmetyttää on sun ennakkoluulot ja ahdasmielisyys. Ymmärtäisin asenteesi jos olisit leikkipuistoissa ja perhekahviloissa paljon käynyt ja saanut paskaa niskaasi mutta näin ei ilmeisesti ole? Suosittelen lämpimästi testausta näiden helvetin esikartanoiden suhteen ja hylkää ennakkoluulosi edes päiväksi, kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja sieltä voi löytyä ihan normaaleja kaltaisiasi äitejä jotka eivät kaipaa mitään sielunsisaruutta vaan pelkästään arkipäivän jutustelua kun lapset keinuu vierekkäin 🙂 Ja on ok olla myös ihan hiljaa jos ei huvita jutustelu, lapsi luo siihen tarkkailevaan asemaan myös hyvän tekosyyn 😉
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Ahaa, poistin vahingossa koko kommentin, kun piti lisätä jotain. Eli pitipähän kehumani, kuinka oivallisesti osaatkaan kirjoittaa keskustelua herättävästi. Tästäkin asiasta olisit voinut kirjoittaa tyyliin ”aidatut puistot eivät oikein miellytä”, jolloin keskustelua tuskin olisi tässä määrin syntynyt. Nyt kirjoitit ajatuksistasi kärjistäen, jolloin anonyymejä alkoi sikiämään kuin sieniä sateella. Tämä on ammattitaitoa jos mikä! Upeaa! Ja facetykkääjiä tullut parin päivän sisällä puolensataa lisää, puhumattakaan muista kanavista!
Joo, samanlaiset fiilikset. Mä kun kyllä mielelläni juttelisin leikkipuistoissa, vaikka herkistäkin aiheista. Musta on aina mielenkiinoista oppia ja ymmärtää lisää maailmasta ympärilläni. Mutta Lähiömutsin kommenttiosio on tehnyt varovaiseksi ja vainoharhaiseksikin – jokaisen mukavaltakin tuntuvan vieraan äidin takana voi piillä ankeuttaja. Se on äärimmäisen harmillista. Niinpä jutustelut jäävän pintaraapaisuksi, enkä tunne oloani kotoisaksi puistoympyröissä.
Mutta onneksi puistoissa ei ole mikään pakko luuhata, kun etenkin Helsingistä löytyy niin paljon tekemistä sekä äidin että lapsen makuun.
Voi mä kyllä maalaisena tykkään just siitä, että ilman kalenterien plaraamista tullaan ovelle kysymään, oisko aikaa leikkiä 😀 Onneksi meidän alakerran äiti lapsineen on yhtä maalainen, hihi, ja hän tekeekin sitä. Mutta maalaisena ja ilman leikkipuistoja kasvaneena mua hämmästyttää se, että joidekin mielestä puistoon on pakko mennä harva se päivä, tai lapsi kasvaa kieroon. Se on hassu ajatus, kun just Helsingissä lapsiperheille sitä tekemistä riittää muutenkin niin paljon, että välillä ihan ahdistaa, kun on niin paljon tapahtumia, paikkoja ja menoja, mutta niin vähän aikaa.
Juu, tokihan ymmärrän näin maalaisena, miten hienoa on, että käytössämme on ilmaiseksi leikkipuistoja. Ja toki niissä käydään jatkossakin silloin tällöin. Mua vaan hämmästyttää kovasti se, että pidetään itsekkäänä kun en joka päivä raahaa lastani puistoon ja kummastellaan, mitä ihmettä aioin tehdä ilman leikkipuistoja. Kun luulisi juurikin helsinkiläisten tajuavan, että lapsiperheille on niin paljon kivaa järjestettyä tekemistä muutenkin. Ja sitten vielä luonto kaikkina mahdollisuuksineen ja omat seikkailut siihen päälle.
Oi, en olekkaan ainut puisto kammoinen! Mulla on 2,5v. lapsi ja ollanko käyty sen kanssa kolme kertaa puistossa talven aikana, nekin aina jonkun kanssa. Tosin lapsi on päiväkodissa että siellä riehuu puistoissa, mutta haluaisi se välillä mennä puistoon muutenkin. Yleensä keksitään muuta kivaa ja saadaan kartettua puistot helposti, vaikka täälläkin niitä tuntuu joka nurkassa olevan. Kesän piknikkejä rannalla ja nurmikolla odotan paljon:) kaikki aina hokee että pakko mennä puistoon ja nähdä muita ihmisiä ja sieltähän saa hyviä kavereita ja vaikka mitä, no joo ehkä, mutta niitä saa kyllä muualtakin. Ja niiden kavereiden kanssa tosiaan voi tehdä vaikka mitä muuta kun olla puistossa kököttämässä. Pakko vaan sanoa että ymmärän sua niin hyvin! Muutenkin kaupungissa kun ihmisiä on joka paikassa niin metsissä saa kivasti vähän rauhaa siltä ainaiselta melulta. Metsässä kukaan ei tuu arvosteleen että miten on noin nuhjuset vaatteet tai vastaavaa, saa olla ihan oma itsensä rauhassa ja pitää lapsen kanssa kivaa! Tehdä käpylehmiä ja vaikka jopa heitellä lumipalloja saamatta paheksuvia katseita ja kommentteja!
Juu, puistoissa voi ehdottomasti olla myös kivaa. Olen vain kovasti hämmästellyt sitä, että joidenkin mielestä puistossa käyminen on pakko, asia, jolle ei ole vaihtoehtoja. Ei kai kukaan muuten kysyisi, mitä IHMETTÄ aioin tehdä, jos en lapseni kanssa joka päivä nökötä puistossa. AIka rohkee veto muuten sulta mennä heti kylmiltään lapsen kanssa taaperokerhoon! 😀
Joo, on sanottu juuri noin, juurikin tasan tarkkaan sanoilla MITÄ IHMETTÄ aion tehdä, kun en ajattele lapsilähtöisesti ja parkkeeraa puistoon joka päivä. Ja käsittääkseni hän oli helsinkiläinen, jonka luulisi hyvin tietävän, että jos maalla pärjää hyvin ilman leikkipuistoja, lähiössä vasta hienosti pärjääkin, kun on vielä kaupungin tarjoamat riennot ja seikkailut päälle.
Ihana tuo sun ja sun kaverin sekä teidän lapsien ystävystymistarina! Eri puistojen kiertäminen kesällä on käynyt munkin mielessä, tulisi samalla nähtyä ehkä sellaisia osia kaupungista, joissa ei yleensä käy. Että jos entisessä elämässä se oli bar hopping, nyt se on playground hopping!
Mulla on omien ystävien näkeminen on vähentynty hurjasti lapsen myötä, kun tärskyt pitää yleensä sovittaa perheen minin aikatauluihin. Että perhekerhojen sijaan suuntaan Minimen kanssa mieluummin tärskyille ystävien ja heidän mahdollisten lastensa kanssa. Toimistoaikaan työssäkäyvien kanssa hyväksi keinoksi on osoittautunut yhteiset lounaat – kaikkien kun pitää syödä, joten luonastreffit onnistuvat lähes aina!
Luulin aina olevani maailman ainoa äiti, joka karttaa puistoja! Aivan ihanaa huomata, etten olekaan. Ja äitilaumat – huuuiii! Pelottavia! Nyt kun muksut on jo isompia, ei ole pakottavaa tarvetta enää mennä puistoihin viralliseen aikaan (=klo 10.00-12.00). Valitsen aina ne ajat, jolloin puistoissa on väljää.
Yritin noissa puistoissa viihtyä viisi pitkää vuotta. Koskaan en uinut kuin kala vedessä, lapsella oli pahat uhmaiät ja itse en saanut kiksejä vaate-ruokaresepti-ja sisustuskeskusteluista, koska ne aihealueet ai vaan kiinnostaneet mua koskaan. Ollut elämä kyllä paljon helpompaa, kun sosiaaliset suhteet tulee lapsille muualta kuin lähipuistosta.
Kuuluakseen äitiyhteisöön, todellakin helpottaa jos ei ole millään lailla omaperäisiä kiinnostuksen kohteita omaava.
Mutta yksi ihana äiti puistoajoilta löytyi, hänkin haahuili puistossa silloin kun satoi kaatamalla ja oltiin ainoat koko puistossa. Meitä on siis muitakin, jotka ei vaan viihdy äitilaumoissa, edustetaan ehkä pientä, mutta sitäkin sitkeämpää marginaalia.
Mietin kyllä usein, että leikkipuistoaikoja en pikkulapsiajasta tule kaipaamaan, se oli varsinaista pakkopullaa!
Ehkä juuri yllätysraskaus erottaakin meidät siinä, että mulla on ollut paljon käsiteltävää äitiyden kanssa. Olet onnekas, että sinulle äitiyden sisäistäminen on ollut helppoa. Mulle se ei ole sitä ollut. Mä jotenkin kuvittelisin, että kun huomaan ja myönnän ennakkoluuloni äitiyttä kohtaan, niitä on myös helpompi käsitellä. Ainakin näin on itselleni käynyt ja – kuten tekstissä sanon– nykyään olen jo leppoistunut tämän suhteen, sillä olen huomannut, että ei äitiys ole pelkkää oman minuuden syövää mammailua. Ennakkoluuloni ovatkin kohdistuneet omaa äitiyttäni ja yleensä äitiyttä kohtaan – ei vittuiluna sinulle tai kenellekään muulle äidille.
Nykyinen pelkoni sen sijaan ei kohdistu äitiyttä kohtaan yleensä, vaan äitejä kohtaan. Ja kuten tekstissä sanon, sen on aiheuttanut blogini. Tarkennuksena lisättäköön, että blogin kommenttiosio. Se on kurjaa, sillä kuten sanot, puistoissa äidit ovat varmasti pääsääntöisesti kivoja. Mutta blogi on saanut mut varovaiseksi ja pelkäämään, että kuka tahansa viattomana tuulipukuaan kahisuttava mutsi voi olla nettimaailman ankeuttaja.
Kiitos kehuista! Ihan omia ajatuksianihan nämä postauksessa esitetyt lauseet ovat, vaikka ne on esitetty kärjistäen karsimalla ylimääräiset ”mutta toisaalta” -sivulauseet. Kun ainahan asioissa on monia puolia, mutta jos niitä vatvoo joka suuntaan, lopulta ei ole enää oikeastaan mitään mieltä ja tekstistä häviää kärki ja mielenkiinto.
Jestas miten vieras ajatus tällaiselle alkuperäiselle maalaisjuntille tuo ”pakko mennä puistoon”. Kun niinkuin sanoit, kavereita ja tekemistä löytyy kyllä muualtakin – jos maalla niin etenkin kaupungissa!
Hyvä tietää puistojen virallien aika, haha! Ihana tarina tuo sinun ja kaverisi tapaaminen. Näen niin silmissäni sen haahuilun kaatosateessa tyhjässä leikkipuistossa!
Joo, on kyllä vähän vinksahtanutta, että pitää perustella, miksi tekee lapsensa kanssa mieluummin jotain muuta kuin leikkipuistoilee joka päivä. Ehkä vielä enemmän se hämmästyttää just siksi, että omassa lapsuudessani leikkipuistot eivät olleet normi, vaan leikit ja puistot haettiin aitojen ulkopuolelta.
Mä jaan tän kammon kyllä sun (ja lohdukseni muutaman muunkin kanssa näemmä). Muuttaessani lasten kanssa pois esikoislasteni isän luota kävin aluksi lähes päivittäin takapihamme leikkipuistossa lasteni kanssa. Useimmiten onnistuin viemään lapset puistoon juuri kun oli tyhjää, mutta muutamana kertana emme ehtineetkään mammakerhon tieltä pois. Kukaan ei ottanut meihin kontaktia (joka oli melko tuttu asia mulle jo koulusta) kunnes eräänä kertana istuessani hiekkalaatikon reunalla leikkimässä lasteni kanssa eräs mamma, muun seuran puuttuessa, tuli kyselemään kaksosistani. Meidän siinä jutellessa paikalle alkoi vyöryä muitakin mammoja ja muistan yhä kuinka syvästi loukkaannuin kun tämä jämämamman seuraan turvautunut mammaliini kailotti kovaan ääneen kuinka paljon helpompaa hänen elämänsä olisi ollut jos hänkin olisi saanut kaksoset ja olisi ollut kaksi saman ikäistä hoidettavana kun ne kaksi eri ikäistä olivat kuulemma niiiiiiiin vaikeita ja työläitä. En mä keksinyt enää mitään sanottavaa kun ympäröivät täydelliset, mutta niin väärin ymmärretyt äitiliinit voihkivat kuinka raskasta heillä oli mutta mun elämäni kaksosten kanssa on niin helppoa. Suoraan sanottuna teki mieli heittää hiekat sen ämmälauman silmille, hakata muoviämpäreillä päähän ja huutaa kuinka olikin tosiaan ollut helppoa tehdä kaikki yksin kahden koliikkivauvan kanssa ja kuinka oli siistiä hukata oma itsensä kaiken sen oksennuksen ja paskan sekaan kun lasten isä huiteli muualla. Sen jälkeen en oo leikkipuistoihin jalallani astunut ja kovin on lapset kehittyneet normaaleiksi ja tasapainoisiksi lapsiksi. Mä yritin ensimmäiset kaks vuotta lasteni elämästä sopeutua tohon mammalaumaan, mutta ei se vaan onnistunu kun ei niillä reppanoilla ole muuta kiinnostuksen kohdetta kuin se jo mainitsemasi lapsen maaginen kehitys ja lapsen kakan laatu. Onneks mulla on äitiytyneitä kavereita, joskin asuvat sillä etäisyydellä ettei paljon samoilla kentillä leikitä.
Itse antaisin nimenomaan vinkiksi aloittaa niistä vauva- ja taaperokerhoista :). Lyhyt yhteinen aloitus on mukava, niin ei tarvitse ottaa ikään kuin omalle kontolle sitä alkua. Ulkopaikkakuntalaisille tosiaan tiedoksi, että Helsingissä on leikkipuistoja ja puistojen sisätiloissa leikkitiloja ja keittiö mikroineen ja kahvinkeittimineen. Meidän ”puistoura” alkoi aikoinaan niistä kerran viikossa kerhoiluista ja lapsen kasvaessa olemme myös käyneet ulkona keinumassa ja liukumassa, kun taloyhtiön oma piha on niin mitätön. Siltikään en lukisi itseäni puistoäidiksi ;). En mä niille muille äideille siellä ulkona pahemmin juttele, oman lapsenihan kanssa mä siellä olen leikkimässä. Mutta sisällä on ihan kiva vaihtaa kuulumisiakin. Ja vinkki: lapselle ruuat mukaan, keittiössä saman pöydän ääressä tulee parhaat jutut ihan luonnostaan :D.
Näiden kommenttien perusteella, mitä täällä välillä saat en ihmettele äitilaumapelkoa! Mut täällä netissä on helpompi huudella nimettömä ja sanoa ilkeemmin ja kärkkäämmin, kun mitä kasvokkain tulisi sanottua. Kasvokkain kun juttelee, ymmärtää helpommin toisen näkemyksen, vaikkei samaa mieltä oliskaan.
http://www.vauvapiste.fi/fi/Lastenvaunut%20ja%20rattaat/Yhdistelm%C3%A4vaunut/Hartan%20Topline%20S/
Tuolla tais ainakin olla 🙂
Apua, kelle tulee mieleenkään, että kaksosten kanssa olisi helppoa, jestas!
No mä toivoin ja vähän uskonkin, että mun äitilaumapelko lähtee sillä millä se on tullutkin – Lähiömutsin kommenttiosilla.
Virtuaalisella hiekkalaatikolla on helppo huudella anonyyminä totuuksia elämästä. Ei siis kannata kommenttiboksin helmien perusteella jättää leikkipuistoja hyödyntämättä. Tunnistan itseni lukiessani pohdintojasi äitilaumoista ja tuulipuvuista. Esikoisen vauva-aikana suhtauduin melko skeptisesti edellisiin. Onnittelen kuitenkin itseäni viikoittain, että uskaltauduin laumaan.
Huomasin nimittäin, että eihän ne tyypit mitään massaa ole, vaan ihan oikeita ihmisiä siellä äiti-tittelin takana. Eikä niiden kaikkien ammatti ole äiti, vaan joukosta paljastui opettajia, toimittajia monesta mediasta, tutkijoita, lääkäreitä, sairaanhoitajia, taiteilijoita ja vaikka mitä mielenkiintoisia uria, jos titteleillä nyt jotain merkitystä on. Ja mikä parasta, niiden kanssa pystyy vertailemaan niin välikausiasujen ominaisuuksia kuin romaanien lukukokemuksia tai ruokareseptejä. Osasta näistä leikkipuistotyypeistä on tullut ihan ystäviäkin, joita tapaa puiston ulkopuolella, kun sattuvat olemaan samanhenkisiä, ja plussana tietysti vielä samanikäiset lapset.
Leikkipuistoon meneminen on helppo ratkaisu sellaisille päiville, kun ei jaksa olla ohjelmatoimistona taaperolle ja leikki-ikäiselle. Aina on kavereita koko jengille, jos vain haluaa. Leikkipuistoissa on myös paljon ohjattua toimintaa. jumppahetki, askartelua tai vaikka laulutuokio. Ohjelman löytää ainakin Helsingissä leikkipuiston kotisivuilta. Täällä Hertsikassa ei tosiaan taida puistotätiä olla, mutta vähän vanhemmille, leikki-ikäisille, on tarjolla kerhoja, jotka kokoontuvat muutamana päivänä viikossa muutaman tunnin kerrallaan.
Suosittelen uskaltautumaan. 🙂
Aamen!!!
Musta on tosi, tosi hassua, että ihminen jonka mukaan epiduraalipuudutusta käyttävä tahtoo lapsensa syntyvän huumattuna on peloissaan siitä, että leikkipuistoissa tuomitaan. Taidat osata sen tuomitsemisen ihan itsekin, joten miksi et sopisi toisten samanlaisten joukkoon?
Jos nyt tehdään olettamus, että puistoissa pyörivät äidit olisivat jotain superteknisissä tuulipuvuissaan liikkuvia supermammoja, jotka tarjoavat vuoroin tissiä ja vuoroin rusinaa, intoutuvat kiivaaseen keskusteluun perhepedeistä ja villa vs. fleece-väittelyyn välikerrosvaatteista ja kyttäävät silmä kovana muiden äitien käyttäytymistä. Ainakaan täällä Viikissä kulttuuri ei ole lainkaan sellainen – puistoissa on ihan kaikenlaisia äitejä hiekkalaatikon reunalla hiekkakakkuja kasaavista penkeillä kirjaa lueskeleviin. Keskustella saa jos tahtoo, uudetkin otetaan juttuun mukaan mutta ketään ei pakoteta.
Juu, kun Minime kasvaa, noista kerhoista otetaan varmasti selvää. Samalla kuin maalaisena koen joidenkin harjoittaman puistopakkokultin kummallisena, ymmärrän myös, miten hienoa laaja ja käsittääkseni myös laadukas puistojen oheistoiminta on.
Tuota, enhän minä toki luule, että epiduraalipuudutusta käyttävä tahtoo lapsensa syntyvän huumattuna. Tuskin sinäkään niin olet ymmärtänyt, liioittelit vain. Mä olen kertonut omista kokemuksistani ja tuntemuksistani, siitä miten itse toivoin pystyväni kokemaan synnytyksen sellaisena kuin se on, ilman puudutteita. Olen iloinen sekä omasta että lapseni puolesta, että se oli mahdollista. Onnekseni en kuitenkaan joutunut synnyttämään ennenaikaisena maailmaan tahtonutta vauvaa huonoissa hygieniaoloissa saunassa 1800-luvulla. Silloin nimittäin olisi kuollut vauva ja ehkä äitikin.
On kurjaa, että sinua tuntuu harmittavan minun pelkoni ja henkiset taisteluni mutsilandiassa ja se, että uskallauduin siitä kertomaan. Teksti kun ei ollut vittuilua sinua tai ketään muutakaan äitiä kohtaan. Se on kertomus omista peloistani omaa äitiyttäni kohtaan, siitä miten olen pikku hiljaa alkanut päästä sinuiksi äitiyteni kanssa. Ja samalla siitä, miten tuo pelkoni äitiyttä kohtaan on harmittavasti Lähiömutsin kommenttiosion takia muuttunut peloksi ankeuttajia kohtaan. Mutta toivon, että se pelko lähtee sillä millä se on tullutkin.
Joo siis enkä mä väitä että jonkun toisen elämä kahden eri ikäisen kanssa olisi välttämättä yhtään sen helpompaa kuin mulla kaksosten kanssa oli, mutta se että mun elämästäni täysin tietämätön supermamma aliarvioi mun taakkani noin röyhkeästi, otti kyllä aika paljon päähän. Varsinkin tuolloin mä yritin aina viimeiseen asti vältellä vertailevaa keskustelua kotiäitiyden rankkuudesta kuittaamalla pohdinnat sillä, etten tuolloin tiennyt muusta. Nyt mä tiedän kuitenkin myös mitä on olla yhden kanssa yksin kotona sillä aikaa kun kaksoset ovat päivähoidossa ja onhan tää useimmiten aika lepposaa kun kolmanneksi lapseksi siunaantui varsin hyväntuulinen ja terve lapsi, mutta saattais tääkin hajottaa enemmän jos en muistais niin elävästi kuinka rankkaa kaksosten kanssa olim
Ahahaa ne jotka täällä ihmettelee kovasti, etteivät ole lainkaan törmänneet lähiömutsin kuvaamiin mammoihin leikkipuistoissa, taitavat itse olla niitä! Eikai kukaan nyt sellainen tietoisesti ja tarkoituksenmukaisesti ole?
Oijoij mitä keskustelua täällä, eksyin tänne äsken ja voisin uppotutua ties pitkäksi aikaa, mutta meidän pitää kiiruhtaa….leikkipuistoon ! 🙂 Mulla oli jostain syystä myös iso kynnys astua (sisätila-) leikkipuistoon ensimmäisen kerran, mutta nyt ollaan jo ihan koukussa. Mukavia ja rentoja äitejä oon ite siellä tavannut mutta suurin syy miksi käydään on se, että mein poitsu on niin liekeissä siellä.
Hauska blogi, palaan tutustumaan tähän paremmin kun ollaan palattu sieltä puistosta 😀
Mekään emme puistoile. Emme puistoilleet nyt teini-ikäisten kanssa emmekä ole puistoilleet nyt vuoden ikäisen kanssa. Puistoruokailu tosin houkuttelisi. Jonkinverran näissä on tullut kuitenkin vierailtua, johtopäätökseni:Itse pidän äitilaumoja jotenkin aivan käsittämättömän herkkiksinä. Jos kiellät toisen lasta ottamasta jotain omasi kädestä, lapsen äiti ottaa sen jostain syystä loukkauksena itselleen. Puhuttaessa kumisaappaista satut sanomaan, että tietyn merkkisistä sinulla on huonoja kokemuksia, muttet samalla huomaa, että yhdellä puistolapsista sattuu tuollaiset olemaan jalassa. Seuraus: Olet (selvästi) syyttänyt kyseisen lapsen äitiä lapsen pahoinpitelystä kun hän on pukenut lapselleen ne saappaat (joista siis kerroit oman mielipiteesi). Kertakäyttövaippaaja dissaa kestoajia ja päinvastoin. Imetys on ehdottoman kielletty puheenaihe, aina joku loukkaantuu. Neutraalia keskustelunaihetta ei vaan tunnu olevan. Ruoka? Ei. Vaatteet? Ei. Tv? Ei herranenaika. Lapsen ominaisuudet? Räjähdysvaara. Kirjat? Joku ei kuitenkaan ehdi koliikkilapseltaan lukea joten ei saa puhua. Puistossa usein vastaantuleva lapsilla päteminen on taitolajina jotain, mitä en haluakaan tulla oppimaan ja kun se tapahtuu jo yhtenhitsautuneen äitilauman keskellä, saattaa tuloksena olla kaikkea elinikäisen ystävyyden ja maailmansodan väliltä. Tulevaisuudessakin varmaan piipahtelemme puistossa, mutta kuten Lähiömutsikin, uskon tekemistä löytyvän riittävästi myös muualta. (Ja sittenkin uskon vilpittömästi, että suurin osa puistoäideistä(kin) on ihan (suht) normaaleja.
Jos olisin tämän blogitekstin ilmettyä heti laittanut mielipiteeni, olisi se ollut että ei siellä mitään ankeuttajia ole. Mutta tänään törmäsin ekaa kertaa todellakin ankeuttajaan isolla A:lla!!! Lapseni on vuosi ja 3 kuukautta ja ollaan käyty leikkipuistoissa aika paljon jo. Tänään olin ehtinyt olla puiston pihalla vaan muutaman minuutin, kun minulle aivan tuntematon nainen kävelee kohti ja alkaa päivitellä ilmaa ”Voi vitsi mikä sää”. Oli satanut yön aikana uutta lunta ja aurinko paistoi kauniisti. Sanoin, että ”tosi ihana!”. Hän vastasi, että ”ootko tosissas?”, Sanoin etä joo… ”ai tykkäätkö tästä lumesta kans?” Vastasin, että ”kyllähän se tekee maiseman kauniimmaksi..” Hän sanoi, että ”ei maanantai-aamuna saa olla noin positiivinen!” Jäin vähän hämilläni lapseni kanssa ja tuumailin, että mennäänpäs vähän tuonne kauemmas leikkimään. MUTTA, leikkipuistoissa voi käydä välillä, eikö siellä tarvitse jutella muiden kanssa, ellei halua.
Kiitos mainiosta blogistasi! Eksyin kerran mammakerhoon huutavan koliikkivauvani kanssa, joka tietysti oli ainut laatuaan; muiden vauvat loikoilivat nätisti ja äidit hörppivät kahvia. Lisäksi meillä oli tuolloin ongelmia imetyksen kanssa: vauvani ei suostunut syömään kuin rauhassa ja suihkutissitkin toivat omat haasteensa tuohon imettämiseen seesteisessä mammaryhmässä. Siinä sitten piti alkaa kertomaan tuntemattomalle porukalle synnytyskokemuksia enkä pystynyt vauvan itkulta oikeen tunteella osallistumaan keskusteluun. Tästä huolimatta ryhmä halusi kuulla minunkin tarkan synnytystarinan ja koitinkin jotain siinä suihkutissien ja vauvan huudon keskellä sepustaa. Kokemus oli erittäin piinaava, enkä tuon jälkeen ole ahkerasti noihin ryhmiin osallistunut. Kyseisen ryhmän äiditkään eivät vaikuttaneet ylen empaattisilta vaan surkea äiti leima otsassani kerhosta poistuin. Ei se kauheen hyvin kyllä mennyt, mutta joillakin äideillä, kuten minulla, alku saattaa olla hiukan haastavampaa. Jäi kyllä epäselväksi ton ryhmän funktio, vertaistukea sieltä ei ainakaan saanut. Ajattelin että noi on niitä paikkoja, josta haetaan kannustusta, jotta vauvan kanssa uskaltaa lähteä haastavinpiinkin paikkoihin. Mielellään en niitä mammoja tuolla leikkipuistoissakaan kohtaisi, vaikka aikaakin on jo kulunut. Onneksi on liuta äitikavereita, jotka ovat tunteneet minut vuosia, ja joiden seurassa voi tunnustaa ei-superäitiytensä.
Anteeksi junttiuteni, mutta. Tää on Suomi, ei täällä tarvitse puhua kenellekään! Itse en ole hyvä puhumaan ihmisille yleisesti, joten en puhu puistossakaan, mutta niissä silti lapseni kanssa käyn. Äitejä vastaan mulla ei lähtökohtaisesti ole mitään, ja ihmettelen naista joka on itsekin äiti ja kyräilee ”kyräileviä, ankeuttavia tuulipukumammoja”.
Lähiömutsi todellakin osaa herättää keskustelua! Kertakaikkisen upea teksti. Ja hih, jopas on kommentteja. Kehen kalikka kalahtaa -tyypit haluavat ymmärtää omalla tavallaan, myönteisesti kahisevat tuulipukutyypit taas omallaan.
tänään olin kohta 1v tyttäreni kanssa leikkipuistossa. Todella vaarallisen näkönen vekotin tuo kiipeilyteline. Jos osaisin piirtää niin piirtäisin humoristisesta näkökulmasta sarjakuvapiirroksen leikkipuistosta jossa kiipeilytelineet on varustettu hirttosilmukoin ja ansaluukuin, ja puisto voisi sijaita moottoritien välittömässä läheisyydessä. Puistossa ei olisi tietenkään aitaa. Sähköpääkeskuskin voisi olla avonaisena siinä lasten ulottuvilla=)saa nyt nähdä tuleeko meistä sen suurempia puistohirmuja..
Ohhoh, ei tääl Lahes puistois oo henkilökuntaa paitsi yhessä, eikä todellakaan mitään ruokaa tarjolla… ja tosi vähän ees ketään muitakaan vanhempia lasten kaa… ekan kaa tykkäsin kun ois ollut puistoseuraa, tokan kaa kävin pari kertaa puistossa toteamassa, että se ei ole erityis/vammaisenlapsen paikka, ja kolmannen kaa oltiin aina liian aikasin 🙂 nyt hoitolasten kaa käydään silloin tällöin, perhekerhoissa ollaan aina tykätty käyä. 🙂
Kommentoin tähän vaikka tämä on jo tosi vanha teksti. Oli kuitenkin ajankohtainen ja jotenkin säväyttävä molemmin puolin. Me käydään nyt 10 kk lapseni kanssa puistossa vain ja ainoastaan keinumassa. Lapsi tykkää siitä. Toki tehdään muutakin, eikä siellä mitenkään päivittäin käydä. Paljon istutaan rannassa ja eipä tässä paljoa toisaalta muuta tehdäkään kuin rattailla ajellaan.
Oon käynyt myös perhekahviloissa. Olen kokenut että siellä käy eniten ihmiset varmaan hakemassa vertaistukea, mutta joissakin perhekahviloissa syntyy selkeästi sisäpiirit ja uusille ei jutella lähes ollenkaan. Silti meininki on ollut ok. Itse olen kaivannut kuitenkin aivan tajuttomasti sitä, että perhekahviloissa toiminta olisi aktiivisempaa ja aktivoitua (olen yksinhuoltaja ja omat ystäväni ja sukulaiseni eivät todellakaan jatkaneet yhteydenpitoa ja tukeneet samassa määrin lapsen saatuani, vaan jäin yksin). Mielestäni tietynlaiset keskustelupiirit tai keskusteluaiheet toisivat tosi paljon sellaista meininkiä, että ihmiset eivät lokeroituisi ja lukkituituisi ja jäisi vaan tohisemaan lasten kumisaappaiden koosta, vaan syntyisi aitoa keskustelua vaikeammistakin asioista. Hiljaakin saisi olla eikä keskustelun tarvitsisi mitään kamalan raskasta olla, vaan keveitäkin aiheita voisi olla.
Ymmärrän perhekahvila- ja leikkipuistopelon. Kumminkin näen, että jos keskittyy vaan leikkipuistoon mennessä siihen että kiva kun lapsi pääsee vähän touhuamaan, niin varmasti ei tapahdu ihmeempiä. Voihan sitä kohteliaisuusrajoissa tervehtiä, jos oma lapsi vaikka tekee tuttavuutta jonkun muun kanssa..