”Oletkohan sä raskaana?” Näin kysäisi työystäväni Hertta naureskellen tasan vuosi sitten helteisenä heinäkuun ensimmäisenä päivänä, kun en taaskaan olisi tahtonut vielä lähteä syömään. Parin viikon ajan minun ei ollut tehnyt oikein mitään ruokaa mieli, kaikki ällötti. Mutta kuumuudesta se vain johtuu järkeilin ja nauroin kysymykselle.
Silti kysymys jäi pyörimään mieleeni. Hitto, se selittäisi asioita. Muutamia viikkoja sitten olin tuskaillut miehelleni, miten rintalihakseni olivat bodypumpin jäljiltä viidettä päivää kipeänä ja hellänä. Rintoja kivisti niin, että vatsallaan nukkumisesta ei tullut mitään. Ruokaa ei tehnyt mieli. Väsytti, vaikka aurinko paistoi. Juhannuksena pikkusiskoni ja -veljeni olivat kylässä, mutta kun muut grillasivat sisäpihalla, minä makasin koomassa olohuoneen sohvalla ja odotin olon perusteella vuosisadan oksennustautia saapuvaksi.
Mutta enhän minä voisi olla raskaana. No en ainakaan pitkällä. Menkatkin olivat pari viikkoa sitten. Joku minut sai kuitenkin kävelemään töistä kotiin apteekin kautta ja ostamaan raskaustestin. Olimme lähdössä seuraavana päivänä tyttöjen kanssa Hangon regattaan, ja suunnitelmana oli nauttia ensimmäiset skumppalasilliset junavaunuun perustelulla aamupalapiknikillä. Pitää varmistaa, etten vain ole raskaana, ajattelin.
Nyt jälkikäteen ajateltuna tiesin testin tuloksen jo ennen kuin Hertta sai minut edes ajattelemaan mahdollista raskautta.
Kotona lorotan tikulle ja asetan sen lavuaarin reunalle. Testin molempiin ikkunoihin alkaa välittömästi muodostua viivat. Vedän hädissäni testin ohjelapun tikun päälle. Sormista häviää tunto. Mutta enhän minä voi olla raskaana, kuukautiskierron mukaan nyt on vasta ovulaatio! Kello raksuttaa, kolme minuuttia täynnä. Kurkkaan varovasti paperin alle. Kaksi viivaa. Selkeää ja terävää viivaa. Ei helvetti, nyt olen ymmärtänyt testin ohjeet väärin. Ohjekirja rapisee, kädet tärisevät ja hengitys kulkee huohottaen. Mutta ei, ohjelappusenkin mukaan paksuna ollaan.
Tässä täytyy olla virhe. Sehän se syy on, raskastestit voivat olla rikki, väärässä ja näyttää ihan mitä sattuu! Olenhan minä ihan hölmö, että teen testiä edes tässä vaiheessa kuukautiskiertoa! Vaikka jotenkin kummallisesti olisinkin raskaana, ei sen pitäisi vielä näkyä testissä.
En edes soita lapissa vaeltamassa ja kalastamassa olevalle Lähiöjepelle, vaan lähden salille, sillä olen päättänyt aloittaa viikonlopun kunnon hikirääkillä. Sitä eivät epäkunnossa olevat raskaustestit pilaa. Kahvakuulatunnilla oksettaa ja näkö alkaa sumentua. Vaikka olin ajatellut jääväni vielä coreen, tajuan kerätä hikiset kamani kesken tunnin ja lähteä kotiin – apteekin kautta.
Tutkin apteekin raskaustestivalikoimaa hikinen jumppatoppi päälläni ja pyydän henkilökunnalta apua. Mikähän näistä tikuista mahtaisi kertoa raskaudesta, vaikka se olisikin vasta hyvin aluillaan, kysyn kuiskaten. Kesäduunarinoloinen tyttö ei tiedä, joten päättää hyllyjen yli huutaen toistaa kysymykseni työkaverilleen. Kaikki asiakkaat kääntyvät tuijottamaan mielenkiinnolla minua. Ei jumankauta, tekisi mieli ryömiä ripulilääkehyllyn alle piiloon.
Äänekkään raskaustestiesitelmöinnin jälkeen luikin lopulta mahdollisimman nopeasti ulos Apteekista Clear blue -testi mukanani. Kotona lorottelen taas tikulle, vaikka aamuvirtsastahan testi etenkin tässä vaiheessa kuukautiskiertoa pitäisi tehdä. Kierrän asuntoa ympäri sillä aikaa, kun minuutit kuluvat. Niiden aikana gravid, raskaana -teksti ilmestyy näyttöön.
Mutta ei ei ei. Rikki on tämäkin kusitikku. Tekstin alapuolelle ilmestyy +3, joka kertoo hedelmöittymisajankohdasta. +3 tarkoittaa kolme viikkoa tai yli, sen pidemmälle taulukkoa ei riitäkään. Kuukautiset olivat ja menivät kaksi viikkoa sitten, joten tikun matikkatunnit ovat nyt jääneet väliin. Päätän soittaa Lähiöjepen kätilönä toimivalle siskolle, jotta saisin varmistuksen siihen, että raskaustestit voivat näyttää ihan omiaan.
Kerron Satulle päivänkulusta kuin olisin ollut kuorimassa perunoita ja pesemässä lattioita. Toistelen, että testithän voivat näyttää väärin, pakkohan näiden on väärässä olla, kun menkatkaan eivät vielä ole edes myöhässä. Puheluni taitaa olla sekava, sillä vasta tovin kuluttua toisesta päästä kysytään, että olenko siis tehnyt testit jo. Kyllä olen. Ja joo, molemmat näyttävät positiivista. ”Kyllä sä sitten olet kuule raskaana!” puhelimesta hihkaistaan. Testit voivat näyttää negatiivista, vaikka olisikin raskaana, mutta positiivinen on aina positiivinen.
Otan testeistä kuvan ja lähetän sen pienen kirjoituksen kera tulevalle isälle Tornionjoelle. Illan puhumme puhelimessa ja hihkumme. Nauran, miten olin juuri kertonut haluavani jonkun projektin tasapaksua elämää piristämään. Itse olin lähinnä tarkoittanut vaikka seinien tapetoimista, mutta elämä päätti heittää eteen vähän pidemmän ja haasteellisemman prokkiksen.
Kesä menee ohi hujahtaen. Voin huonosti aamusta iltaan ja yöstä aamuun. Pari kertaa oksennan ja muutaman kerran tungen sormet kurkkuun helpottaakseni pahoinvointia, mutta muuten olo on lähes koko ajan kuin oksennustaudissa juuri ennen kuin oloa helpottava laatta lentää. Paitsi, että minä en oksenna vaan möyrin kuvotuksessa koko ajan. Olen kesän alussa aloittanut uudessa ihanassa duunissa, mutta työpäivät ovat oloni takia kamalia. Kun ystävät suuntaavat iltaisin nauttimaan helteistä puistoihin ja terasseille, minä raahustan kotiin ja makaan sälekaihtimet suljettuina makuuhuoneessa.
Silti olen onnellinen. Olen vauvaprojektista innoissani ja lainaan kirjaston tyhjäksi vauvaoppaista. Luen niitä hikisissä lakanoissa, ja tutkimme Lähiöjepen kanssa kuvista, minkälainen kidneypapu kohtuni salamatkustaja on. Matkustan, mökkeilen ja käyn juhlissa sekä festareilla. Olen innoissani, kun tajuan, että raskaanakin voi nauttia elämästä.
Ultrassa kesän loputtua vauva päättää yllättää toisen kerran. Minityyppi onkin asustellut kohdussani pidempään. Yhtä kuukautiskiertoa pidempään. Se selittää aikaisin alkaneet raskausoireet ja selvästi positiivisen testin pari viikkoa ennen kuin menkkojen olisi edes pitänyt alkaa. Saan kuulla, että ei ole poikkeuksellista, että kuukautiset tulevat, vaikka onkin raskaana. Mihin tässä voi luottaa, jos ei siihen, että menkat ovat yhtä kuin ei paksuna?
Järkytyn, kun alan selailla kalenteria ajalta, jolloin olen tietämättäni ollut raskaana. Olen bilettänyt ja huolella. Vauva syntyy pubiruusuna, jolla on tequilashotin näköiset epämuodostumat! Olin aina ajatellut pitäväni muutaman kuukauden puhdistuskuurin ennekuin edes yritämme raskautta, mutta nyt olin tanssinut hiprakassa pöydillä ja pusikkopissaillut puistossa pitkäksi ja kosteaksi venyneiden tärskyjen jälkeen. Mitä enemmän googlaan, sitä kauheammalta epätietoisuus ja syyllisyys tuntuu.
Kesän kuluessa ryhdymme googlailemaan myös omaa asuntoa. Onhan sitä pitänyt jo monta vuotta, mutta kun nykyisessä vuokrakodissa on ollut ihana asua. Vuokrakodista pitäisi kuitenkin muuttaa vuoden sisällä pois vuokranantajan muuttaessa siihen takaisin. Pienen vauvan kanssa muuttaminen ei houkuta, joten päätämme hoitaa asian pois alta jo raskausaikana. Vauva pakotti aikuistumaan asumisasioissa vähän suunniteltua aikaisemmin.
Ravasimme näytöissä, mutta kivaa ja budjettiin istuvaa kotia ei löytynyt. Olimme jo melkein tekemässä tarjousta yksiöstä, kunnes järki sanoi, että moinen ei taida ennustaa sopuisaa ja onnellista elämää vuorotyössä käyvälle isälle, osittain kotona duunia tekevälle äidille ja vauvalle. Niinpä teimme sen, mihin etenkään minä en olisi ikinä uskonut suostuvani. Laajensimme asunnonmetsästysreviiriä kantakaupungin ulkopuolelle.
Hesarissa olleen ilmoituksen perusteella päädymme Herttoniemeen, jossa olin käynyt aikaisemmin vain Marimekon tehtaanmyymälässä. Muistan kuinka silloin bussia metroasemalla odotellessa katselin ympärilleni ja mietin, että ikinä en näin ankeaan paikkaan muuttaisi. Nyt kuitenkin pyöräilemme metron huudeilta kauemmaksi ja toteamme, että eihän täällä niin kamalaa olekaan. Oikeastaan aika kivaa ja nättiä. No ja etenkin halvempaa.
Vatsa kasvaa ja lokakuussa me lähiöidymme. Silloin se rysähtää päälle. Istun keskellä muuttolaatikoita, enkä tiedä, mistä lähtisin kaaosta selvittämään. Koti näyttää rumalta ja ulkona lähestyvä talvi tekee maisemasta lähiön. Hiljaisuudessa voi kuulla metron suhinan ja yksinäisen variksen kraakkumisen. Milloin helvetti mun elämästä tällaista tuli? En minä halua tänne, tahdon takaisin kotiin! Vauvavatsa ahdistaa ja pelottaa. Enhän minä ole valmis äidiksi, en pysty välillä katsomaan itsenikään perään. Entä jos se on vammainen, eihän mun pää ja jaksaminen kestäisi edes koliikkia! Voi vauva-raukka, miten se tällaisen kamalan mutsin itselleen valitsi.
![](http://lahiomutsi.fi/wp-content/uploads/2017/08/82a37-la25cc2588hio25cc2588mutsi_muutto.jpg?w=300)
Kotiutuminen lähiöön on tuskaista. Se edustaa minulle vanhan elämäni loppua ja uuden alkua. Enkä minä ole vielä alkuunkaan valmis päästämään irti vanhasta ihanasta elämästäni. Enkä ottamaan vastaan uutta. Työmatkani kulkee vanhojen kotihuudien ohitse. Joudun nieleksimään bussissa kyyneleitä, niin paljon kaipaan vanhaa kotiamme. Vanhaa huoletonta, vauhdikasta ja spontaania elämäämme. Pikkuhiljaa, tavaroiden löytäessä oman paikkansa ja kodin alkaessa näyttää kodilta, tilanne rauhoittuu. Silti ahdistus kytee piilossa vatsalaukun takana.
En oikein muista koska ja miksi pahin vaihe alkoi. Ahdistus rysähtää rintaan ja vatsan päälle sillä samalla sekunnilla kun herään öisin ison vatsani kanssa tai aamuisin, kun herätyskello soi sinä hetkenä, kun vihdoin olen saanut unta. Aamut ennen töitä itken, välillä meno on jo hysteeristäkin. Työt saan tehdyksi juuri ja juuri, sillä koko raskauden kestänyt väsymys yhdistettynä epämääräiseen ahdistukseen vie kaikki voimat. Yhtenä aurinkoisena syysaamuna olen kiireellä lähdössä töihin, ahdistus tuntuu jo kurkussa asti ja lopulta se purkautuu täysin varoittamatta oksennuksena rappukäytävään. Kroppani käskee pysähtymään. Olen päivän poissa töistä ja vain nukun ja nukun.
Seuraavalla kerralla neuvolassa vastaan ”mitä kuuluu” -kysymykseen rehellisesti. Että ihan paskaa. Että pelkään, etten ikinä jaksa vauva-aikaa, kun tämä jo nyt on tällaista. Ikävöin vanhaa kotiamme, elämäämme, parisuhdettamme ja vartaloani. Sanon, että Herttoniemi ei tunnu kodilta, mutta täällä pitäisi lapsensa kasvattaa. Kerron, kuinka kaveripiirissä ei ole kuin vain muutama lapsiperhe ja kuinka pelkään loppujen lapsettomien ystävien häviävän elämästäni vauvan synnyttyä.
Terveydenhoitaja kuuntelee hiljaa ja monologini päätyttyä ehdottaa juttelutuokiota neuvolapsykologin kanssa. Naurahdan, enhän minä nyt hullu ole. Olen kotoisin maalta, ja siellä psykologien ja psykiatrien kanssa juttelevat vain sellaiset, joiden pää ja elämä on vähän vinksallaan, minun on vain paksuna. Terveydenhoitaja kehottaa kuitenkin miettimään sitä ja sanoo, että parempi hoitaa nämä asiat nyt alta pois, eikä sitten, kun vauva on jo maailmassa. Maalaisjuntti sisälläni ei kuitenkaan psykologin juttusille koskaan halunnut lähteä. Nyt käyttäisin mahdollisuuden ilmaiseen psykologiin heti, jos siihen tarvetta olisi.
Mutta mä kun olen aina miettinyt, että en ole masentuvaisuuteen taipuvainen ihminen. Nyt jälkikäteen asioita katsoen voisin kuitenkin väittää kärsineeni ainakin lievästä raskauden aikaisesta masennuksesta. Sen selättämisessä auttoi tapani jauhaa asioita avoimesti ihmisille, kuten blogistani voi haistaa. Yhtenä päivänä vain huomasin, että hitto, mikäs nyt on, kun ei lainkaan ahdista. Aloin jopa fiilistellä raskaana olemista, ostin oikein muutaman raskauskoltunkin kasvavaa pötsiä korostamaan.
Juuri kun aloin nauttia raskaana olemisesta, Minime päättikin yllättää kolmannen kerran ja syntyä reilua viittä viikkoa ennen laskettua aikaa. Tarina, kuinka rytinällä tulleesta elämänmuutoksesta selvittiin, on yhä kesken ja elää täällä blogissa.
Yhdessä ainoassa vuodessa elämä voi todella muuttua. Se on ihan päätöntä. Olen muuttanut lähiöön ja alkanut lopulta jopa ymmärtää lähiöelämän hienoudet, vaikka edelleen rahatilanteen salliessa muuttaisin takaisin kantakaupunkiin. Ja mikä hämmästyttävintä, meillä on terve puolivuotias vauva, jonka kanssa elämä on kaikkine
paskapäivineenkinlopulta paljon kivempaa ja ihanampaa, kuin ikinä uskalsin raskauspaniikissani kuvitella.
Lottovoitto syntyä Suomeen, koska täällä oikeasti saa apua kun sitä osaa pyytää. Itekin neuvolapsykologilla synnytyksen jälkeisen ahdistuksen takia rampanneena osaa arvostaa sitä, mitä äitien hyväksi täällä tehdään (ja tietysti samalla koko perheen).
Mä pelkäsin niin kamalasti sairastuvani synnytyksen jälkeiseen masennukseen, että en tajunnut potevani jotain samanlaista jo raskausaikana. Mulla kävi onneksi niin, että tuli depisteltyä tarpeeksi jo vatsa pystyssä, joten nyt vauvan kanssa ei ole enää ”tarvinnut”.
Onneksi sä olet tajunnut neuvolapsykologille pääsyä pyytää ja sinne mennä. Toivottavasti siitä on ollut apua!
Uuh, I so know. Ainut että mulla ahdistus jatkui yhä siihen asti kun aikaa keisarinleikkaukseen oli 5 minuuttia jäljellä. Mutta, juurikin neuvolapsykologin ja kaiken muun avulla:loppu hyvin, kaikki erittäin hyvin:) Paremmin kuin koskaan ennen:) Kyllä mullakin oli nyt jälkeenpäin ajatellen raskausajan masennusta ja ahdistusta. Olen myös äärimmäisen kiitollinen siitä, että kävin asiat läpi ennen lapsen syntymää.
Äitiys on ihana asia. Hyvin me vedetään!
Jatta
Olen etsinyt hyvää äitiysblogia jotta saisin hyvää luettavaa kun tämä mammailu välillä pitkästyttää 🙂 Ihanan rehellinen kirjoitustyyli sinulla, alan ehdottomasti lukea tätä blogia!
suuri kiitos tästä blogistasi. itselläni on nyt 5 ja puoliviikkoinen tyttö, joka on tietenkin maailman ihanin, mutta on tämä äitiys totisesti välillä raskasta. tekstisi ovat antaneet mulle voimaa ja vertaistukea jo useaan otteeseen. 🙂
Sinulla on aivan uskomattoman upea tapa kirjoittaa. Vaikka nytkin kirjoitit vakavista asioista, sai teksti useaan otteeseen hymyn huulilleni 🙂
Kiitos aivan ihanasta blogista! Olen paksuna ja vuodenvaihteessa toivon maailmaan tervettä pientä palleroa. Kun ahdistus painaa otan läppärin kauniiseen käteen, luen mietteitäsi ja huokaisen helpotuksesta; ehkä mäkin selviän tästä vaikka välillä hirvittää ja pelottaa 🙂
t. Pikkuvaimo preerialla
Täällä Helsingissä et ainakaan jäänyt mistään paitsi neuvolapsykologin suhteen… Tiedän lisäkseni ainakin kolme sen pakeilla käynyttä ja kukaan ei mennyt toistamiseen – luulevat varmaan hoidon olevan tehokasta kun pulmat ratkeaa jo ensimmäisellä käynnillä, vaikka totuus on jotain ihan muuta. No, ehkä joku sieltä avun saa mutta itseäni vain ketutti kahta kauheemmin kun sieltä lähdin ja sama kokemus muutamalla kaverilla.
Oikein ihana kertomus. 🙂
Hei ihanaa kun jaoit tämän näin rehellisin sanoin ja kuvin <3
Olet kyllä uskomattoman vahva ihminen, upea äiti!
Ihana postaus. Mulla tuli tippa silmään:)
Sulla on mahtava blogi!
-Ansku
Ihanasti kirjoitettu! Itse kävin kerran neuvolapsykologin vastaanotolla raskaanaa ollessani ja vaikka se olikin vain kerta, koin saaneeni apua.
Tykkään tosi paljon blogistasi, olet todella hyvä kirjoittaja!
Oma addiktiäidin blogini on aiheeltaan raskaampi, mutta meidän tytöt on hyvin samanikäiset ja siksikin seuraan elämäänne säännöllisesti.
Kiitos, kun kirjoitat!
Koskettava kirjoitus jälleen, kiitos.
t. Keltanokka
ps. Tiedoksi, että mainitsin sinut blogissani – ihan hyvässä valossa tietenkin. 🙂 http://blogit.vauva.fi/keltanokanhautomo/2012/07/01/nelja-katta-ja-kaksi-paata/
Hei Lähiömutsi, olipa hyvä kirjoitus!
Itselläni oli välillä samansuuntaisia ajatuksia raskausaikana, ei ehkä noin raskaita, mutta allekirjoitan kuitenkin ja luulisin pystyväni samaistumaan.
Seuraan kivaa blogiasi säännöllisesti, kirjoitathan siis usein, kiitos 🙂
(Jos joskus aikaa jää, tervetuloa vilkaisemaan omaa blogiani.)
Hyvä, kun osasit ja ymmärsit mennä neuvolapsykologin pakeille. Mutta joo, jos tosta masistelusta on kärsittävä, mieluiten mäkin tein sen alta pois jo raskausaikana.
Kyllä, hyvin me vedetään!
Mahtista, tervetuloa mukaan lähiömeininkiin!
Upeeta kuulla, että mun lätinöistä on apua muillekin kuin itselleni. Tsemppiä!
Hih, kiva kuulla!
Jotenkin ne mutsit on tästä selvinneet jo vuosituhansien ajan, eiköhän mekin! Mukavaa odotusta preerialle!
Ai jaa, no voi räkä, onhan se nyt ihan pyllystä, jos asia noin on. Itse olen tätä ennen kuullut neuvolapsykologikeikoista vain hyvää, mutta ne stoorit ovatkin Helsingin ulkopuolelta.
Loppu hyvin, kaikki hyvin! Ainakin joka toinnen päivä.
Mä olisin ollut iloinen, jos mulle olis raskausaikana osunut tällainen silmään. Olisin ehkä tajunnut tilanteeni ja tehnyt jotain parantaakseni sen. Pelkäsin vaan niin kovin synnytyksen jälkeistä masennusta, että en tajunnut ollenkaan, että olemassa on myös raskauden aikaista masennusta.
Hih, kiitos!
Hyvä, että koit saaneesi apua neuvolapsykologilta. Kiitos kauniista sanoistasi ja iloa sekä aurinkoa sinne mökille (jossa viimeisimmän kirjoituksesi perusteella päättelen teidän edelleen olevan)!
Johan oli blogissasi hienot saatesanat ennen mun blogiin johtavaa linkkiä, hihih, kiitos!
Kiitos! Voi, kuinka toivoisin voivani kirjoittaa useammin, mutta välillä öisin on myös nukuttava, haha! Kävin kurkkaamassa tontillasi.
Hei! Löysin blogisi onnekkaasti jo nyt, kun olen tiennyt raskaudestani kaksi viikkoa. Pelottaa ja masentaa, vaikka kaikki taustatekijät elämässäni ovat mainiosti ja lapsesta on puhuttu, haaveiltu ja häntä tavalla tai toisella suunniteltu vuosia. Nyt kun tämä tulikin HETI ja vieläpä tilanteeseen, jossa olen ehtinyt olla unelmieni työssä vasta pari kuukautta, kaikki on alkanut hirvittää.
Olen koko elämäni ollut onnellinen, tasapainoinen ja saanut upeita asioita valmiiksi. Nyt, elämäni tärkeimmän asian kanssa olen täysin hukassa. Pelottaa, ettei lapsen syntymä olisikaan onnellista, tai ei minua varten.
Onneksi osaan puhua asiasta (miehelleni en saisi, koska hän on niin onnellinen ja iloinen tulevasta), mutta eräälle ystävälleni. Harkitsen myös ammattiapua, eli puhumattomuus ei ole ongelmani.
Miten tämä asia voikin järkyttää koko entisen elämäni.
Olen lukenut blogiasi jo vuosia, vaikka lapset ovat aina tuntuneet kaukaiselta asialta kohdallani. Nyt tilanne on toinen: lapsi ilmoitti tulostaan heti, kun sille vähänkään vilautettiin vihreää valoa ja tämä ensimmäinen viikko positiivisen testin tekemisen jälkeen on ihan helvettiä. Tunteet menevät vuoristorataa, pelottaa ja ahdistaa ja aamuisin on krapula, jota ei edellä bileilta eikä helpota tieto siitä, että huomenna on taas normaali olo, koska tietää, että huomenna on yhtä lailla krapulainen olo. Google toi minut tämän postauksen ääreen ja itse asiassa mietin tätä tekstiäsi jo kerran aiemminkin. Nyt luettuani sen jälleen kerran ja ajankohtaisempana kuin koskaan ennen sain valtavasti lohtua ja rohkaisua, että ehkä kaikki sujuu lopulta hyvin. Kiitos.
Tää oli ihan teksti! Kiitos 🙂 Tämä huojensi mun mieltä.