Vauvaelämän myötä voin huoletta lisätä ansioluettelooni kohdan erinomaiset logistiikkataidot. Kun välillä pelkästään pyykkien ripustaminen vaatii aikataulutusta, tarkkaa etukäteisjärjestelyä ja Saksan moottoriteillä vallitsevaa tilannenopeutta, kotikerrostalon ulkopuolelle lähteminen pikaisella aikataululla onkin jo logistiikan jatkokurssin vaativa paikka.
Kun alkeiskurssin on suorittanut talvivauvan kanssa toppatakkiaikaan, käytännönharjoitteluun on vaadittu monta hikistä selkämystä, rappukäytävään tippunutta lapasta ja yksi hitaudesta rääkykonsertolla palkitseva vauva. Mutta nyt olemme Lähiöjepen kanssa läpäisseet loppukokeen: matkustimme pari viikkoa sitten junalla lomailemaan pohjanmaalle.
Lähiöjeppe majoittui kissojen kanssa eläinvaunuun, minä Minimen kanssa vaunuun, jossa samaan riviin parkeerataan vauvanvaunut ja pyörätuolit. Perhelipulla sain napattua samaan hintaan vierekkäiset paikat sekä itselleni että Minimelle, vaikka tyyppi matkustikin tuhisten mutsin sylissä.
Riemua riitti siis suuntaansa neljän tunnin, yhden metromatkan, yhden junavaihdon, kahden kissan ja kahden kantokopan, yhden vauvan, kolmen kassin, yhden vaunupatteriston ja yhden automatkan verran ennen kuin olimme perillä.
Mutta niin kuin paskimmankin juoksulenkin jälkeen tulee yleensä todettua, homma kyllä kannatti. Alan ymmärtää miksi etenkin ennen äitiys- ja vanhempainvapaita jengi ihan mielellään asui koko elämänsä anoppinsa tai äitinsä – tai jössen sentään, vaikka sekä anopin että äidin kanssa samoissa nurkissa. Jos samassa pihapiirissä vielä majaili mummoa, ukkia, enoa, tätiä ja setää, avantopyykille pääsi kätevästi lähes milloin vain. Ja nytkin aina tarvittaessa löytyi vapaa syli, jossa Minimen oli hyvä pötkötellä. Miten siistiä, että pystyi rauhassa ja antaumuksella keskittyä pesemään hampaista sen takimmaisenkin järsijän! Luksusta elämään!
Pääsimme myös ensimmäistä kertaa Lähiöjepen kanssa molemmat yhtä aikaa aka yhdessä viettämään sitä vauvapalstojen iki-ihastuttajaa, omaa-aikaa. Miten tuon ajan käytimme? Lähdimmekö syömään ällöromanttisesti kynttilänvalossa? Päätimmekö ostaa ison kasan popcornia ja katsoa leffateatterissa sen uusimman ja puhutuimman rainan? Vai varasimmeko hotellihuoneen? Ehei, me kulkaa lähdimme kuunvalossa hiihtämään järven jäälle – ja otimme vielä seuraksi appiukkoni!
Lenkin päätteeksi sentään kömmimme Lähiöjepen kanssa kahdestaan savun tummentamille lauteille savusaunaan ja kuljimme takaisin mökille lumikinosten keskelle tallatulla polulla revontulien loimuttaessa valoaan taivaalla. Sitä ei ihan joka lähiömutsi pääsekään kokemaan.
Juuri tänään mietin, kuinka kiva olisikaan muuttaa hetkeksi äidin nurkkiin Pienimmän kanssa 😀 Tai äiti vois tulla meille! Ei niinkään auttamaan silloin tällöin, vaan puhtaasti kotiorjaksi!
ps. sauna olis kiva
Olen uusi lukija ja samaistuin moneen kohtaan! Olen itsekin kirjoittanut tuosta kun on monia käsiä ympärillä- miten luksusta se on. Me asutaan myös lähiössä ja juuret Pohjanmaalla. Mutta, moisia revontulia en ole vielä koskaan nähnyt, makeet!
Eiks sitä niin sanota et lapsen kasvatukseen tarvitaan koko kylä? Jos miuta joskus lapsella siunataan ni muutan kyllä johki hippikommuuniin kasvattamaan sitä! o.O
No äläpä! Vaikka r a k a s t a n Helsingin kesiä, ajattelin kyllä pakata pienet ja suuret hellemekot ja viettää Minimen ja Lähiöjepen kanssa suuren osan kesästä oman mutsin nurkissa. Olen myös kovasti yrittänyt suostutella äitiä kaksiomme vakikalustukseksi, mutta vielä ei ole kauppoja syntynyt. Ja totta, sauna olis kiva, onneksi landelta löytyy se(kin) riemu.
Tervetuloa kyytiin, juuriltaan pohjanmaalainen lähiömutsikollega! Minimestäkin on kiva tuijotella maailman menoa välillä jonkun muun harteilta kuin äidin. Ja tuntuvat nuo lakeuksien sukulaisetkin tykkäävän, kun saavat paljasjalkaiselle stadilaiselle näyttää elämisen mallia. Win-Win -tilanne siis!
Totta! Onneksi ystävistä ja perheestä muodostuu jo pienen kylän verran porukkaa, joten Minimen kasvatus on hyvällä pohjalla. Komuunissa olisi kyllä ideaa, lapselle riittäisi käsiä, seuraa, ajatuksia ja huoneita, joissa leikkiä piilosta.
Kiinnostava takki sinulla. Onko muksu jotenkin takin alla liinalla kiinni? Voisitko kuvailla viritystä tarkemmin? Nimim. Vinkkejä otetaan vastaan
Taalla missa me asutaan neidin ja ukkelin kanssa on ihan normia etta anoppi tms. muuttaa synnytyksen jalkeen asumaan perheen luo useammaksi kuukaudeksi, olen vuosia kauhistellut tata jarjestelya. Pienen kaarön kanssa eka paivina tuli kuitenkin aika orpo olo kun ukkelinkin piti lahtea jo muutaman viikon jalkeen töihin ja anoppi riensi apuun. Olihan se ihanaa kun oli ruoka pöydassa, kamppa siisti ja apua viela vauvankin kanssa mutta viikon jalkeen olin kurkkuani myöten taynna anopin saatamista ja tuputtamista. Mita tasta opin? No ainakin sen etta kun on kasvanut siella pohjolan yksilökulttuurissa on aika vaikeaa sopeutua yhteisöllisyyteen, multa se ei ainakaan luonnollisesti tassa asiassa onnistunut. Lyhyet sukuvierailut ovat kylla aina poikaa, saa ottaa torkkuja ja tosiaan on se ruoka nenulin edessa.
On teillä ollut ihana loma. Mä muistan miten mukavaa oli kun vauvat sai välillä antaa toisten syliin ja ehti itse jopa pitää esikoistaan. Matkustaminen vain tuolla meidän kokoonpanolla alkoi olla taiteenlaji. Ja arkeakin jaksaa taas pidemmälle, kun on välillä ollut muissa maisemissa.
Amatöörit! Kokeile koiranäyttelymatkaa ulkomaille 7 koiran à 70 kg, kolmen lapsen, yksi alle 1/2-vuotias, kiukuttelevan aviomiehen ja yhden koiran kasvattajan kanssa. Sinä kuskina tietysti.
Nautin sun blogista,ennekaikkea siksi, että aika kultaa muistot, ja nyt voi jo huokaista helpotusksesta ja pyytää ajokortillista jälkikasvua viemään MUT joka paikkaan!
Ai mutta prkl, noihan on jo ihan lisääntymisikäisiä…Eli vauvarumbaa lähiaikoina ehkä tännekin odoteltavissa?
HannaHoo
Itse asiassa näissä kuvissa Minime roikkuu minussa kiinni ihan käsipelillä, eli hämäävistä kuvakulmista huolimatta pidän häntä vain sylissä. Mutta tuo anopilta raskausajaksi saatu ja sitä kautta muutenkin lempitakiksi päätynyt 90-luvun teddykummajainen toimii erinomaisesti myös liinan kanssa. Minime mahtuu alle, eikä ole tarvinnut ostaa monen sadan euron takkeja, jotka on suunniteltu nimenomaan liinailuun.
:DD Mä en kyllä toivoisi, että laitokselta kotiutuessa himassa odottaisi anoppi tai äiti. Mieluummin olin perheen kanssa hetken ihan kolmistaan. Mutta sitten kun alkuhuuma vaihtui alkushokiksi, joku olisi voinut tulla väntämään pöperöt pöytään ja pesemään vessanpytyn. Mutta vaikka kuinka haaveilen osapäiväisestä mummipalvelusta, tiedän, että jossain vaiheessa alkaisi kaikkia ottaa homma kupoliin. Että ihan tyytyväinen olen tähän pohjolan yksilökulttuuriin, vaikkakin olisi ihana, jos helposti nakitettavat isovanhemmat asuisivat 400 kilometriä lähempänä.
Niin oli! Mä olen miettinyt, että jos meillä olisi toinen vanhempi lapsi, jäisi tyyppi kyllä välillä ihan heitteille. Nyt kissatkin joutuvat välillä, no hitto melkein aina, tyydyttämään hellyyden kipeytensä vain muutamaan ohimennen annettuun hajamieliseen rapsutukseen.
Näemmä alaluokilla ollaan vasta näissä hommissa! Jos tähän soppaan tulisi yksikin kissa, lapsi tai muu karvainen otus lisää, junamatkustaminen muuttuisi jo lähes mahdottomaksi. Silloin olisi ehkä pakko pakata koko kööri laina-autoon toisessa päässä ja purkaa toisessa päässä.
Ei juma, en muuten olekaan tullut miettineeksi, että joskus mä vain pyytää Minimetä kuskiksi! Mutta sitä en halua miettiä, että silloin tyyppi on o sen ikäinen, että voi touhuta musta mummin.