Olen tehnyt rankan tuomion: suurin osa markkinoilla liikkuvista lasten leluista on ihan hemmetillisen rumia. Lelufirmat tuntuvat kuvittelevan, että siinä vaiheessa kun kotiin muuttaa mittarimato, vanhempien tyylitaju muuttaa samalla oven avauksella pois.
Niin kauan kun Minime antaa mutsin päättää, mitkä lelut ovat kuul, meidän ovesta ei pääse sisään yhtään yhtään Nalle Puh -kuosia,  kirkuvan rumaa väriyhdistelmää tai rajuissa leikeissä rikkoutuvaa muovivimpainta. Koska kaksioon ei mahdu yhtään ylimääräistä krääsää, aikomuksena on vetää muualta vakoiltua ja hyväksi todettua linjaa, jossa parhaiksi leluiksi käytössä osoittautuvat esineet, joita ei alun perin ole edes leluiksi tarkoitettu. Keittiönkaapit muuttuvat pienellä mielikuvituksella lelukaupan laareiksi.
Vaikka Minimen mielestä tällä hetkellä kivoin leikki on tissin teurastus (syömäpuuhat aloitetaan liikkeillä, jotka tuntuvat saaneen mallinsa petoeläimiltä, jotka tappavat saaliinsa ravistelemalla niiltä niskat poikki), olen hankkinut muutamia leluja. Hommassa on saanut käyttää aarteenmetsästäjän vaistojaan.
Hankalimmaksi tapaukseksi osoittautui jumppakaari. Jumaliste, miten rumia hökötyksiä tarjolla onkaan! Kaivelin kirpputorit ja nettikaupat läpi, mutta kaikki löytämäni viritykset näyttivät lähinnä ansoilta, joihin oli ripustettu pari muulin oksentamaa pehmolelua ja vedenpuhdistuslaitokselta ongittua muovivimpainta. Miksi niitä tehdään halvan näköisestä muovista, eikä tyylikkäästä  ja kestävästä puusta? Muistin kuitenkin nähneeni yhden potentiaalisen version retkelläni ruotsalaiseen huonekalumaahan. Miten ne naapurit aina osaavatkin!
Kotiutin siis Ikean Leka-jumppakaaren käytettynä Huutonetistä. Siinä ei mikään vilku, soi tai värise, mutta mulla on kova luotto siihen, että Minimestä ei tule keskenkasvuista sen takia, että sen jumppalaitoksessa ei ole laulavaa pehmo-Nasua.
Muutama muukin puulelu on saanut avaimen kotiimme. Kesällä löysin Berliinin Mauerparkin kirppikseltä kaksi Haban puulelua muutamalla lantilla. Niissä käytettävät maalit ovat myrkyttömiä, joten lelujen toimivuutta Minime voi huoletta testata makunystyröillään.
Brion legendaarisen kulkushelistimen löysin Fidan lelukorin pohjalta eurolla. Pidän aarretutkan valmiina kirppareilla myös muille Brion klassikoille, kuten mäyräkoiralle ja klovnille. Uudemmista naamoista mua hykerryttää ajatus etenkin lystikkäästä pinopöllöstä, jossa on yhdistetty mahdottomuus: miellyttää sekä mutsin silmää että lapsen leikkimieltä.
Ehtoton klassikko on kuitenkin hymynaamahelistin, joka vuosikaudet löytyi jokaisesta äitiyspakkauksesta. Nykyään näin ei enää ole, eikä omaa hymyilevää naamaa saa ostettua kaupoista, sillä helistintä tehtiin vain äitiyspakkauksia varten. Jos mutsi on moisen kanssa vauvana innoissaan seurustellut, onhan sellainen saatava myös Minimelle. Huutonetin konsultoiminen auttoi tälläkin kertaa pulmassa.
Uutena hankin ällösöpöydessään jo mahtavuuden puolelle menevän Sophie-kirahvin. Ranskalainen klassikko on luonnonkumia ja se on saanut värityksen niskaansa elintarvikepohjaisilla maaleilla. Kemikaaliton kaveri siis, joten tänkin kanssa tuttavuutta voi huoletta tehdä suun välityksellä.
Muutamia ei suunnitelmiin kuuluvia ostoksiakin on tullut tehtyä. Repsahduksesta voi syyttää niitä pirun ruotsalaisia. Pehmoinen pallo ja norsuhelistin tarttuivat vahingossa matkaan Ikeasta. Siellä olisi ollut myös veikeä kettupehmo, joka toimi soittorasiana, kun sen hännästä vetäisi. Ajateltiin kuitenkin että näin kissaperheellisenä on ehkä parempi, että Minime ei opi odottamaan discoa aina kun vaan vetäisee hännästä.
Jaa