Uuden kotimme remonttikuukaudesta on nyt kulunut viikko, ja sinä aikana kodista on kannettu ulos pari täyttä pakettiautollista purkutavaraa. Tässä kuitenkin kuvia ihan alkutilanteesta sinä päivänä, kun saimme uuden kotimme avaimet ensimmäistä kertaa käteemme.

Kun kolmisen vuotta sitten aloimme katsella lähialueen asuntotarjontaa sillä silmällä, teimme luettelon asioista, joita kodilta toivomme. Ensimmäinen oli se, että emme tahdo kotia uudesta rakennuksesta. Pidän siitä, että kodissa on kerroksellisuutta, elettyjen vuosien tarinaa ja vähän rosoakin. Ajatuksissamme oli 50-luvun koti, sillä sen aikakauden kodeissa yhdistyy kodikkuus ja monesti myös kaupunkiasumiseen hyvä ja muokattavissa oleva pohja. Ykkösasia oli myös se, että koti olisi valoisa.

Kodissa toivoimme keittiön olevan yhteydessä olohuoneeseen tai sen mahdollistaminen seinän purkamisella. Pikkulapsiajat entisessä kodissamme olisivat luultavasti olleet helpommat, jos keittiötä ei olisi eristetty omaan nurkkaansa käytävän päähän. Lasten kasvaessakin keittiössä hääräävän on mukava olla osana olohuoneen tapahtumia – ja toisinpäin.

Toinen viime vuosien aikana kaipaamani asia on pieni vessa ja siitä erillinen kylpyhuone, ja voisin ennustaa yhden vessakylppärin aiheuttaman kaaoksen sekä ruuhkan vain pahenevan lasten kasvaessa. Kolmas pikkulapsiajan herättämä toive oli valoisampi ja isompi eteinen, ihan vain koska ne sadat vaateosat, joita tarvitaan kahden lapsen saamiseen ulos Helsingin talveen. Hissikin oli jossain vaiheessa listoilla, mutta sen merkitys väheni heti kuopuksen oppiessa kävelemään.

Toivoimme myös parveketta, joka olisi suoraan yhteydessä keittiöön, jotta sieltä olisi helppo hakea yrttejä soppaan ja jotta sinne olisi vaivaton kattaa aamukahvit. Ajatuksenamme oli myös olohuoneen läheisyydessä oleva lastenhuone, sillä jos se olisi vaikkapa yläkerrassa, lelut kulkeutuisivat joka tapauksessa olohuoneeseen, siivoaminen olisi hankalampaa ja lastenhuone jäisi vajaakäytölle.

Mietimme pitkään, etsimmekö kolmiota vai neliötä. Mehän olemme nelistään mahtuneet ihan hyvin kaksioonkin, ja pohdimme, tahdommeko ensin muuttaa kolmioon (ja yhdellä puuttuvalla huoneella matkustaa enemmän maailmalla) ja sen jälkeen neliöön. Päädyimme kuitenkin siihen, että pyrkisimme löytämään heti kodin loppuelämäksi. Kun kotiin kuitenkin kiintyy, eikä se muuttaminenkaan mitään herkkua ole.

Kolmea vuotta, useaa asuntonäyttöä ja kahta asuntotarjousta myöhemmin meillä on uusi koti. Tuleva kotimme on rakennettu 50-luvulla, ja me olemme sen kolmannet asukkaat. Se tuntuu hyvältä; tässä kodissa on viihdytty. Kerrostaloneliömme koostuu kahdesta pienemmästä huoneesta, yhdestä isommasta huoneesta, olohuone-ruokailutilasta, keittiöstä, eteisaulasta, vaatehuoneesta, kylpyhuoneesta ja vessasta. Neliöitä on 83, mikä tarkoittaa 27 neliötä lisää entiseen kotiimme verrattuna.

Toivelistastamme toteutuivat kaikki kohdat, mitä nyt pienen pienelle parvekkeelle ei ole kulkua ihan suoraan keittiöstä. Lapset saavat yhteiseksi huoneekseen olohuoneen vieressä olevan isoimman huoneen. Toiseen pienistä huoneista tulee minun ja miehen makuuhuone, toiseen minun työhuoneeni. Miettikää nyt! Vain minun ja miehen makuuhuone! Ikioma työhuone ikiomalla ovella! Tuntuu ihan utopistiselta. Sitten joskus lasten kasvaessa teinit saavat omat huoneensa vierekkäin olevista pikkuhuoneista ja me miehen kanssa muutamme vanhaan lastenhuoneeseen.

Remonttikuukausi ja asuminen vanhassa kodissa vuokralla on ollut mitä mainion päätös. Onneksi vanhan kotimme ostajat keksivät sitä ehdottaa! Saamme remontoitua ilman raksapölyssä asumista, ja lisäksi ehdimme ottaa ikään kuin pehmeän laskun muuttoon. Vaikka uudessa kodissamme on tällä hetkellä kaaos, joka kerta siellä käydessäni ne huoneet tuntuvat enemmän ja enemmän kodilta. Surku vanhasta rakkaasta kodista luopumisesta on vaihtumassa pieni pala kerrallaan kuplivaan odotukseen. Voisin vain tuijotella auringon kulkemista uuden kodin lattioilla, hipelöidä vanhoja lankavetimiä ja miettiä niitä kaikkia onnenhetkiä, -päiviä ja toivottavasti -vuosia, joita koti tuleekaan vielä näkemään.

Jaa