Mutta entä minun vappuperinteeni? Olivathan mun vanhemmat puhuneet siitä jo monta vuotta. Että ensi vuonna ei kyllä mennä vapputorille myymään, kun ei siinä hommassa enää nykyään ole järkeä noin niin kuin rahallisesti. Meinasin kuitenkin saada slaagin, kun tänä vuonna he ihan oikeasti olivat sitä mieltä, että jospa vappuna ihan vain juodaan simaa, syödään munkkeja ja otetaan lungisti (aka tehdään muita töitä). Ettehän te nyt noin vain voi lopettaa. Miten minä sitten vappuani vietän?

Mun vappuperinne on ollut lapsuudesta lähtien Vaasan vapputori. Vanhempani ovat myyneet siellä kolmenkymmenen vuoden ajan vapun ikisuosikkeja ja kulloisenkin aikakauden hittejä. Ja perheyrityksen tapaan minä olen tietenkin kulkenut mukana nappulasta lähtien. Olen nukkunut päiväunia toriteltan pahvilaatikoiden seassa ja myynyt pehmistä ennen kuin kunnolla edes ulotuin kurkkaamaan jäätelövaunun myyntiluukusta. Olen matkannut Vaasaan vapuksi silloinkin kun olen asunut muissa kaupungeissa ja valinnut ilmapallojen myymisen opiskelijavappujen ja sittemmin perhepiknikkien sijaan. Muut ovat kilistelleet skumppaa ja minä olen vääntänyt hattaraa kulmakarvoja myöten vaaleanpunaisessa sokerivanussa. Koska perinne.

Nyt sitten piti hetki aikaa kelata, että ihanko tosissaan tässä pitäisi mennä piknikille Ullanlinnanmäelle, pällistelemään Mantan lakitusta ja mitä näitä yleisempiä helsinkiläisiä perinteitä nyt on. Varmasti kivaa sekin, mutta mikä vappu se sellainen on? Äitini ja isini sitä sitten ehdottivat; mitä jos he hoitaisivat käytännön asiat, jos minä ja perheeni hoitaisimme sitten myyntihommat vappuna. Mitäpä vanhemmat eivät tyttärensä eteen tekisi! Kuten nyt vaikka järjestäisi laastarivappua ennen lopullista eroa vuosikymmenien perinteestä.

Niinpä köröttelimme tänään aamusella Vaasaan. Jos joskus ilmapallonippuja on ollut kolmekymmentäviisi ja kojuja kolme, nyt laastarivappuna mentiin yhdellä ilmapallonipulla ja yhdellä tukipistekojulla. Kolmannen polven vapputorimyyjät kaupittelivat isänsä kanssa vappuhuiskia tukipistekojulta ja minä myin naama näkkärillä ilmapallonippua. Voi onni!

Sen lisäksi, että vapputorilla myyminen on perinne, onhan se touhu nyt myös ihan valtavan hauskaa. Kun nykyään taon kukkarooni täytettä pääsääntöisesti luovuudella, ajattelutyöllä ja koneen naputtamisella, on tuollainen perusperinteinen myyntityö ihanaa vaihtelua. Tuntuu hyvältä seistä siinä ihmisten keskellä silmät aurinkoa siristäen ja olla auttamassa lapsia vapun tärkeimmän päätöksen kanssa: minkälainen pallo valita.

Kun illalla huulet olivat puhumisesta ja merituulesta ahavoituneet, tajusin miten paljon välillä kaipaankaan tuollaista työtä. Ettei koko ajan tarvitsisi luoda jotain ja että kun työpäivä päättyy, aivot eivät jatkaisi juoksemistaan. Kummallinen on ihmismieli, kun se aina vähän haaveilee muusta, vaikka tyytyväinen olisikin. Eikä siinä, en minä työtäni tahtoisi juuri nyt vaihtaa – vaikka en sitä myöskään ikuisesti ole tekemässä – mutta välillä tekee hyvää harrastaa muunlaista duunipuhdetta.

Oli myös merkityksellistä saada näyttää omille lapsille taas yhden vapun verran, minkälainen on minun vappuperinteeni. Esikoinen huuteli markkinamyyjän elkein myyntilauseita, kuopus nukkui kojussa päiväunensa ja molemmat olivat iltaan mennessä nenänpäitä myöten hattarasta tahmeita ja likaisia. Päivä meni nelistään niin mutkattomasti, että vähän jopa leikittelin ajatuksella perheyrityksestä. Että olisi me neljä ja unelmien putiikki, jonka takahuoneessa lapset tekisivät läksynsä ja jonka edustalle kaveritkin tulisivat notkumaan. Kuten silloin omassa lapsuudessani. Mistäs sitä tietää. Töissä parasta on se, että niitä voi yhdistellä ja suuntaa voi vaihtaa monta kertaa.