Kanarian-matkamme on hyvä testi ihmiselle, joka on aina menossa ja tekemässä. Hotellimme sijaitsee pikkiriikkisessä kylässä, jossa ei ole yhtään mitään erityistä nähtävää tai tehtävää. Olemme käyneet keskustassa, eli 100 metrin päässä sijaitsevassa pienen pienessä kauppakeskuksessa, jossa on muutama ravintola, yksi turistikrääsäkauppa, ruokakauppa ja kaunis kukkiva kaktus. Rantabulevardia riittää käveltäväksi parisataa metriä, ja suurin osa siitä on meidän hotellimme edustaa.

Ihan koko reissusakillamme on ollut vähän vaikeuksia totutella ajatukseen, että emme tee mitään muuta. Pinnakin on kiristynyt. Itse huomaan pyristeleväni sen ajatuksen kanssa, että pitäisi tehdä jotain muuta, nähdä ja kokea. Vaikka ei edes pidä. Teen matkan yhteistyössä Tjäreborgin kanssa, ja tarkoituksenani on juurikin aistia fiiliksiä täältä hotellilta.

En tiedä, olisimmeko valinneet ilman reissuun liittyviä duunikuvioita juuri tämän hotellin. Luultavasti kartassa näkyvä pieni kylä ja ihan vain muutamat ravintolat olisivat saaneet hakemaan majapaikkaa jostain muualta Gran Canarialta, meiningin keskeltä. Ja juuri siksi on ollut mahtava kokea lomasimulaattori, johon emme välttämättä muuten olisi päätyneet.

Tämä on pakettimatkaksi naamioitu läsnäolo-retriitti, johon osallistutaan yhdessä perheen kanssa. Teemme yhdessä muiden perheretriittiläisten kanssa kaiken: syömme päivän jokaisen aterian, meditoimme (löhöämme aurinkotuoleissa), verryttelemme (pompimme uima-altaissa) ja harjoittelemme keskittymistä hetkeen (leikimme lasten kanssa leikkihuoneessa ja koitamme olla vilkuilematta puhelinta). Viikon aikana muiden retriittiläisten naamat alkavat käydä tutuksi, moikkailemme pienellä pään nykäisyllä ja hymyllä kohdatessa.

Olen huomannut, miten vaikeata on olla tekemättä mitään. Olen niin tottunut siihen, että joka hetki teen ainakin kolmea asiaa yhtä aikaa ja mielessäni mietin, mitä teen ja tehdään seuraavaksi ja miten siihen pitää valmistautua. Minä teen ja teen ja teen, ja nyt yhtäkkiä sukeltelen lasten kanssa altaalla aamupäivisin ja juon roseeta luonaan kanssa.

Ja silti olen väsynyt. Päivät kuluvat huomaamatta, vaikka emme tee mitään, ja lasten nukkuessa nakutan parvekkeelle perustamassani etätoimistossa töitä – tätä blogiakin. Yöunet ovat jääneet ihan liian lyhyiksi, ja siivotusta kalenterista huolimatta to do -lista kasvaa, enkä vain voi tai edes halua tehdä sille mitään juuri nyt.

Olen kaivannut miestä jakamaan reissurutiineja kanssamme; aurinkorasvaamaan rimpuilevia lapsia, pyyhkimään pyllyä, rellestämään lasten kanssa hiekkarannalla ja nauramaan yhdessä kanssani sille, että lapsiperhe-elämä kitinöineen seuraa kyllä palmujen allekin. Tällaiset reissut ilman miestä opettavat aina arvostamaan meidän tiimiä. Kun kaikki toimii niin hyvin, ei sitä välillä edes tajua ja osaa arvostaa, kunnes se perheen toinen aikuinen puuttuu kuvioista. Jotkut sanovat, että lapsiperhe-eloa on jopa helpompi pyörittää toisen ollessa poissa, kun ei tarvitse edes odottaa toisen tekevän jotain. Mutta kiitos upean kumppanin, minä toimin lasten vanhempana paremmin meinä.

Onneksi minulla ja lapsilla on mukana äitini. Siellä ne nytkin nukkuvat päiväunia yhdessä kaikki kolme, äitini ja lapseni, kun tätä kirjoitan. Oli lohduttavaa, kun äitini hämmästyneenä huokaisi lasteni ilakointia ja mekastamista katsellessaan, että ei kyllä muista meidän (omien lastensa) olleen noin mahdottomia. Oli ihanaa kuulla jonkun toteavan sen ääneen; että onhan tämä meidän meno ja lasten loputon seinille sätivä energia sekä rätisevät persoonat välillä aikamoista. Etenkin kun se toteamus tulee meidän lomatunnelmia seuraillessa ja sellaisen naisen suusta, joka on sentään elänyt arkea neljän lapsen mutsina. On ihan ok olla välillä ihan hengästynyt tähän meidän lapsiperhe-eloon, jopa Kanarian auringon alla.

Tämä erilainen reissu on saanut tajuamaan, että juuri tällaista arjesta irrottavaa reissua kaipaan, mutta ilman laukussa kulkevaa toimistoa. Tarvitsen pientä ja epätodellisen kepeää lomakuplaa jossain, missä aurinko on lämmin, viini kylmää ja kiire ei mahdu hotellin ovista sisään. Tiedän, että on hyväosaisen paskiaisen ulinaa miettiä tällaisia asioita täällä, lempeiden aaltojen kuohuessa tuossa ihan vieressä. Tämä matka tänne on upein työreissu hetkeen, mistä olen tavattoman onnellinen. Tällaista kun saisi tehdä työkseen lisää. Olen myös hemmetin onnekas, että suurin osa töistäni kulkee mukana, minne menenkin, läppärin uumenissa.

Mutta nyt on tullut aika myöntää itselleen se, että vaikka saa tehdä työkseen kivoja asioita, kaipaan kipeästi ihan todellista lomaa. En edes kehtaa sanoa, koska sellaista olen viimeksi pitänyt, sillä se vain osoittaisi typeryyteni.

Olen kirjoittanut Unelmahommissa-kirjassakin siitä, että työn ja vapaa-ajan yhdistäminen on täysin ok, niin kauan kuin se tuntuu hyvältä ja tasapaino säilyy. Ja hitto, miten onnekas olen, että saan tehdä työkseni asioita, joista olisin valmis vapaa-ajalla jopa maksamaan. Lisäksi olen voinut valita lempeämmän tien ruuhkavuositunnelin sijaan ottamalla perheenikin mukaan työelämääni. Voin monin paikoin olla töissä ja lasten kanssa samaan aikaan.

Nyt kuitenkin tuntuu, että se tasapaino on vinossa, pahasti. Kuten hiljan kirjoitinkin, hiljaisista ohituskaistoista huolimatta ruuhkavuosirysähdys on päässyt iskemään ilmat pihalle. Ei kiire tietenkään kerrasta vetänyt yläkoukkua, vaan uupumus on alkanut kerääntyä hiljalleen. Kun on kerran dropannut jaksamisensa kanssa todella syvälle, kroppa herää näemmä huolehtimaan jaksamisesta herkemmin. Laittaa sydämen jättämään lyöntejä välistä, että varmasti tajuan tällä kertaa hiljentää ajoissa. Tai ehkä sen droppaamisen jälkeen osaan vain herkemmin kuunnella kehoni lähettämiä viestejä. Ja nyt se huutaa ihan oikeata lomaa.

Siksi tämän reissumme tärkein oivallus on se, että tahdon jotain juuri tällaista yhdessä perheen kanssa tulevana keväänä. Ehkä pakettimatka, ehkä äkkilähtönä ja ihan saletisti jonnekin takuulämpimään ja huolettomaan kohteeseen. Jos tahdomme, voimme toki tehdä jotain erityistä, mutta mikään pakko ei ole. Ei edes sellainen pään sisäinen pakko.

Nyt vain naulaan sen ajan kalenteriin, ja alan perata töitäni sitä mukaa, että loma onnistuu. Sinne reissulle en pakkaa mukaan tietokonetta. Sillä matkalla nukun, myös päiväunia. Sillä matkalla suljen puhelimen lentokentällä ja avaan uudestaan vasta kotimatkalla taksissa. Sillä matkalla laitan sähköpostiin lomaviestin, jossa kerron, että en aio reagoida loman aikana tulleisiin viesteihin, että jos on asia on validi vielä reissumme jälkeen, ota uudelleen yhteyttä. Sillä matkalla vain olen, ilman velvoitteita.

Ja sitä ennen laitan arkeni järjestykseen, että taas jaksan nähdä ja tuntea, miten ihanaa arkea saan elää.

Kaupallinen yhteistyö: Polarn O. Pyret

Kanarian auringon alla tuntuu hieman hassulta kirjoittaa villavaatteista, mutta kotiinpaluun jälkeen se odottaa: pohjolan villavaatekausi. Meillä tosin villavaatteet ovat käytössä vuodenajoista riippumatta, ja retkeillessä villavaatteet ovat ihan ehdottomat. Ja puhun nyt juurikin sellaisista villavaatteista, jotka puetaan suoraan iholle. Sain niiden upeudesta omakohtaisen muistutuksen yhdellä viime kesän telttaretkistä.

Oli keskikesä, mutta silti ilta tuntui metsässä viileän rapsakalta. Olin ennen nukkumaanmenoa vaihtanut ylleni ohuen villakerraston, kiskonut anopin kutomat villasukat jalkaan ja vetänyt päähän villapipon. Sen jälkeen olin pujahtanut makuupussin uumeniin. Metsäpäivän jäljiltä väsytti ihan törkeästi, mutta en saanut unta. Jalkoja paleli. Yritin painaa silmiä kiinni, sillä en olisi jaksanut liikahtaakaan, mutta vilu eteni jaloista ylöspäin. Ei auttanut. Oli pakko purkautua makuupussin uumenista selvittämään tilanne.

Kokeilin jääkalikoiksi muuttuneita jalkojani ja tajusin, että olin vahingossa jättänyt villasukan alle sekoitekuituiset urheilusukat. Kiskoin urheilusukat pois jaloista vilusta väristen ja vedin sen jälkeen villasukat takaisin paljaiden jalkojen päälle. Linnoittauduin takaisin makuupussiin ja tunsin, miten lämpö alkoi hiljalleen valua takaisin jäseniin. En katsonut kelloa, mutta arvelisin, että 10 minuutissa varpaat ja sitä myöten koko kroppa olivat taas lämpimänä. Vaikka olin kuullut, miten tärkeää on pukea villa juurikin suoraan iholle, vasta omakohtainen kokemus metsäretkellä sai uskomaan sen kunnolla.

Lapsilla on toki päiväkodissa ja noin muutenkin käytössään sisävaatteiden ja ulkovaatteiden väliin puettavat villavaatteet – tulevana talvena jotain minun itse neulomaanikin – ja sen lisäksi niin sanottuja saapasvillasukkia, joita anoppini onneksemme koko perheellemme neuloo. Mutta sen lisäksi koko perheellä on ulkoillessa ja etenkin retkillä käytössä ohuen ohuet merinovillakerrastot.

Lasten kerrastosetit ovat Polarn O. Pyretin, joiden pehmeän villan löysin aikoinaan näiden merinovillapipojen kautta. Ohuet pipot mahtuivat pyöräilykypärän alle, mutta pitävät silti korvat lämpiminä kirpeinä syyspäivinä pyöräillessä. Lasten villapaidat ovat nämä ja villahousut nämä. Esikoinen tahtoi omansa marjapuuron pinkkinä, kuopus tummansinisenä. Lisäksi lapsilla on ohuet merinovillaiset sukat, jotka ovat retkeilyn lisäksi mahtavat etenkin luistellessa ja ihan vain talviöinä nukkuessa, kun muksuilla on tapana potkia peitto pois päältä. Mekko ja sukkahousu -yhdistelmää rakastava esikoinen sai taas täksi talveksi myös merinovillaiset sukkahousut. Muut PO.P:n villavaatteet löydät täältä.

Merinovilla on siitä fiksu materiaali, että se tosiaan toimii ohuen ohuenakin ja suoraan iholle puettuna niin paljon paremmin pitämässä lämpöä kuin paksu kasa mitä tahansa muuta materiaalia. Retkillä ja loskaisina talvipäivinä ulkoillessa oppii arvostamaan myös sitä, että villa tuntuu lämpimältä myös märkänä, eikä märkä villa ylipäätään tunnu niin inhottavalta ja kylmän märältä kuin vaikka kastunut puuvilla. Villa myös siirtää kosteutta iholta, minkä takia se toimii hyvin myös talviurheillessa, kuten luistellessa ja hiihtäessä.

Merinovillan kuidut on pitkiä ja pehmeitä, minkä takia se ei kutita. Merinovillavaatteet voikin pukea suoraan iholle toisin kuin vaikka suomalaisen lampaan karkeasta villasta tehdyt vaatteet. Villa on tietenkin eettisesti asia, joka ainakin itseäni pohdituttaa vuodesta toiseen. Polarn O. Pyret vaatii kaikilta villatuottajiltaan mulesing free -sertifikaattia, joten sen puolesta PO.P:n villavaatteissa voi nukkua yönsä hyvin siellä metsässä.

Villavaatteissa on erinomaisen käyttömukavuuden lisäksi se hyvä puoli, että ne eivät täytä lapsiperheen jo muutenkin pursuilevaa likapyykkikoria. Villalle kun riittää useasti ihan vain tuulettaminen raikkaassa ulkoilmassa. Tahraiset villavaatteet kannattaa kuitenkin pestä heti, sillä villakuidulla on tapana imaista likatahra itseensä ikitahraksi, jos sen antaa muhia liian kauan vaatteessa.

Polarn O. Pyretin villavaatteet voi pestä joko käsin tai villapesuohjelmalla 30 asteessa. Älkää nyt tehkö kuten me, mutta kerrottakoon, että me pestään villavaatteet monesti muun saman värisen pyykin kanssa 40 asteessa. Villaa ei saisi kuivata suorassa auringonvalossa tai lämpöpatterilla, ja lisäksi villa vaatii tasokuivauksen. Kerrottakoon jälleen jotain, mitä en suosittele kokeilemaan kotona: meillä villa kuivataan ihan henkareilla kylppärin kuivaustelineessä roikkuen.

Etenkin uusi villavaate nyppyyntyy aluksi helposti, kunnes kangas niin sanotusti asettuu. Nyppyjä voi nyppiä irti ihan käsin, mutta mä käytän hellävaroin nyppyleikkuria. Se on muuten ihmelaite se, saa pesunukkaisetkin vaatteet näyttämään melkein kuin uusilta.

Ai että, toivottavasti päästään villavaatteinemme vielä kerran tälle vuodelle yöpymään metsään. Pari vuotta sitten pystytimme teltan puiden alle vielä syyskuun alussa, ja silloin meillä oli vauva. Piirun verran vaille 3-vuotiaan ja 5-vuotiaan kanssa voisi kuvitella venyttävänsä telttailukautta vielä pidemmälle. Oli se niin ihanaa; nauttia ruskassa kylpevän metsän kirpeästä raikkaudesta ja tähtitaivaan tuijottelusta villaan kääriytyneenä.