Haat First Look Wedding 7

Kuinkahan monessa asiassa voi kääntää kelkkansa omien häidensä suhteen? Omalla kohdallani olen jo tipahtanut laskuista. Ajattelimme puolison kanssa yksissä tuumin, että ei meistä mitään first look -kuvia otettaisi. Tai emme edes ajatelleet sitä, niin selvää se oli.

Mietin silmiäni hyväntahtoisesti pyöritellen first look -kuvausten olevan söpöä jenkkihapatusta. Tilanteelle ei ole edes olemassa suomenkielistä nimitystä, josta ymmärrettäisiin, että kyseessä on se ensimmäinen katse hääparin välillä, kun he näkevät toisensa ensimmäistä kertaa juhlatamineissa ennen vihkimistä. Suomessa tuo hetki on tavannut kai olla monesti vasta vihkitilaisuudessa.

Ajatus tuntui hassulta vielä siinäkin vaiheessa, kun kuvaajamme Jaakko sitä etukäteispalaverissa suositteli harkitsemaan. Hän kertoi kokemuksesta, että siihen tilanteeseen keskittyy uskomattoman paljon tunnetta, sähköä ja rakkautta, ja että mahdollisuutta sen kokemiseen kannattaa harkita.

Koska en ollut tässä vaiheessa löytänyt vielä hääpukuani, päätimme miettiä asiaa. Siitäkin huolimatta, että en oikein nähnyt, mitä niin kovin ihmeellistä voisi olla kohtaamisessa, kun 20 vuotta yhdessä ollut pariskunta tapaa toisensa tällingissä. Ollaanhan me tässä ehditty toisiamme nähdä jos ja minkälaisina.

Lopulta hellyimme ajatukselle, ja piilottelin hääpukuani ja pidin salaisuutena suunnitelmani metsäisestä ja eleettömästä hääseppeleestä. Näimme toisemme hääpäivän aamuna ja seuraavan kerran vasta juhlapaikan pihassa muutama tunti ennen vihkitilaisuuden alkua.

Ja hittolainen, jo vain tilanne sai häihin ennestään melko rationaalisesti suhtautuneen morsiamen olon aivan kuplivaksi kaikesta kutkuttavasta jännityksestä, onnesta ja vatsassa villinä tanssivista perhosista. Edelleen tilannetta muistellessa ja kuvia katsellessa se sama totaalisen höpsähtäneen onnellinen tunne lehahtaa muistona ylle.

Puoliso kertoi, että ei ole ikinä elämässään jännittänyt niin paljon kuin odottaessaan kiviportaiden yläpäässä selin minuun. Ja että siihen hetkeen todellakin tiivistyi kaikki se tunne, mitä kuvaajamme oli skeptikoille hienovaraisesti maalaillut. Niin mieletön määrä sokeria ja hunajaa, että ihan pökerryttää häihin jälkikäteen hurahtanuttakin.

On melkein harmi, että voin vilauttaa teille vain valikoituja kuvia. Olen onnellinen, että sydämen lisäksi nuo hetket ovat tallentuneet valokuviin. Toisen liikutus, jännitys ja silmistä heijastuva välittäminen. Ja oma valtoimenaan ja pidättelemättömänä kujertanut nauruni, joka ei laantunut vielä viikonkaan kuluttua häähumusta.

Kuvat: Jaakko Sorvisto, www.jaakkosorvisto.com

Lahiomutsi Akaslompolo Yllas Lappi Talvi Hiihtoloma-3657 kopio

Meidän perheemme on selkeästi siirtynyt niiden joukkoon; lapsiperheiden, joissa on vähän isompia lapsia. Me kun vietimme ihan ehdan hiihtoloman Lapissa! Se jos joku kuulostaa sellaiselta touhulta, jota tekevät perheet, joissa muksut hiihtävät itse ja vetävät tuntureita alas laskettelusuksilla hurjapäisempinä kuin vanhempansa. Ja vaikka totta puhuen en ikinä olisi uskonut sellaista tulevaksi vielä tämän reissun aikana, muksut pääsivät yllättämään.

Matkasimme siis omassa junahytissämme nukkuen Helsingistä Kolariin, josta jatkoimme reilun puolen tunnin ajan bussilla Äkäslompoloon. Ja sitten vajaata viikkoa myöhemmin matkasimme samaa reittiä takaisin, sillä sain yhdistää reissuun yhteistyön VR:n kanssa. Palaan meidän yöjunaseikkailuun tarkemmin omassa postauksessaan vielä tämän viikon aikana. Mutta miten siistiä, että tällainen autoton helsinkiläisperhe voi lähteä lomalle Lappiin ihan ilman vuokra-autoa!

Itselleni Lappi on melko tuntematonta aluetta, mutta puolisoni tuntee sieltä monet kulmat lapsuutensa hiihtoreissuilta ja aikuisiän kalastus- ja vaellusretkiltään. Juuri puolisoni oli se, joka minut ensimmäistä kertaa joskus viitisentoista vuotta sitten vei Oulua pohjoisempaan.

Tuolloin oli alkukesä, ja ajoimme ilman tarkempia suunnitelmia käsivarren Lappiin. Yövyimme siellä ja täällä rämässä teltassamme, jonka harjakatto ei pysynyt kunnolla pystyssä ja jonka auringon hapertama kangas ei pitänyt edes itikoita ulkopuolella. Lopulta päädyimme aina Norjaan ja jäämerelle asti. Jo ennen Jäämeren sinistä välkähtelyä oli luonnon kauneus vienyt monta kertaa jalat alta. Onko tällaista olemassakaan!

Sama tunne valtasi nyt Äkäslompolossa. Puut olivat kuorrutettuina tykkylumella ja hanki kimalteli timanttisena kuin Disneyn elokuvissa. Viikkoa ennen etelän hiihtolomien alkua maisemat olivat vielä autioita, ja hiljaisuus oli pehmeää ja turvallista. Ajankulu hidastui ja kelloista hävisivät ensin sekuntiviisarit, sitten minuuttiviisarit.

Kaiken yllä lepäsi koko ajan syvä sininen. Aurinkoisina päivinä se sai taivaan näyttämään niin naurettavan siniseltä, että oli kuin joku olisi editoinut maiseman taivasta vähän liikaa ja tunkenut päällekkäin niin monta filtteriä, että kaikki näyttää epätodelliselta. Maagisinta oli hämärtyvän illan sinisyys, joka levisi hiljalleen koko maiseman ylle, kunnes lopulta taittui mustaan.

Perhereissun lisäksi tämä oli yllättäen myös rakkausmatka. Kun kaupunkilomilla minä olen matkanjohtaja, jolla on selvät suunnitelmat ja paras suuntavaisto, luonnossa ja etenkin Lapissa puoliso on kotonaan. On ihanaa vaihtaa osittain tiedostamattomiakin rooleja, ja antautua toisen vietäväksi luottaen siihen, että hän tietää keskellä erämaatakin, missä olemme ja miten toimia. Ei siinä, ettenkö jotain itsekin osaisi ja tietäisi, mutta puolisolle Äkäslompolonkin maastot olivat entuudestaan tuttuja monien kesien ajalta, kun me muut olimme siellä ensimmäistä kertaa.

Tavanomaisten asetusten vaihtaminen saa aikaan tavallista villimpää rakkauden lehahtelua vatsanpohjassa. Näemmä kaipaan välillä viisikymmentäluvulta tuoksahtavaa tunnetta siitä, että voin olla heikko ja luottaa toisen käsivarsien kestävän. Tiedän, että jos minulta loppuisivat voimat kesken, hän nostaisi reppuselkään ja kantaisi kotiin sekä minut että muksut. Tai sitten ekstralepattelun sai aikaan se kuuluisa Lapin taika, mistäs näistä tietää.  

Me vuokrasimme mökin Kuertunturin juurelta, kolmen hiihtokilometrin ja kahden patikointikilometrin päässä kylän keskustasta. Pari kertaa matkatavaroiden kanssa nappasimme alle taksin, mutta noin muuten kuljimme suksilla ja pulkalla. Kauppaostokset kulkivat ahkiossa. Mökki valikoitui lopulta pienen yksityiskohdan ansiosta; mökin esittelykuvissa seinällä näkyi Teemu Järven printti juoksevasta jäniksestä.

Ja jänis johdatti oikeaan. Mökissä oli juuri oikeanlainen yhdistelmä 80-luvun elämää kestävää mäntypuutunnelmaa, kelopuiden ikiaikaista rauhaa ja tunturimaisemien hämäryyttä, joka sai tarvitsemaan kynttilänvaloa ja takkapuiden loimua auringon noustuakin. Ihastuin myös mökin pienieleisiin sisustuselementteihin: Teemu Järvet, savesta tehdyt kuukkelit, lampaantaljat, Pentikin vanhat astiat ja revontulen väreissä loistavat raanut kaikki sulassa ja kauniissa sovussa. Ja tuo mökin avotakka, miten paljon onnenhyrinää voi kauniisti muurattu tulisija saada aikaan.

Mökki on ainakin nelikymmenvuotias sen keittiön autenttisesta ja yhä täysin toimivasta kasaritunnelmasta päätellen. Muutenkin mökissä näkyi tuttuja palasia lapsuudesta, jotka ovat koodautuneet kodikkaiksi ja turvallisiksi muistoiksi johonkin aivojen perälle. En edes muistanut, että meillä oli lapsuudessa juuri sellainen saippuateline suihkussa kuin mökissä oli, kunnes ensimmäisenä iltana löylyjen ja hangessa kieriskelyn jälkeen itseäni suihkussa saippuoin.

Mökki ja sen vastaavat kaverit löytyvät niinkin omaperäisellä nimellä kuin Ylläs näkyy, sillä yllätys yllätys, mökin ikkunoista näkyy vastapäinen tunturi, eli Ylläs. Meillä vuokralla ollut mökki on nimeltään Ylläs Näkyy 4, ja sitä vuokraa Destination Lapland. Lähiömutsin Instagramin kohokohdista löytyy Äkäslompolo-videot, joissa on myös tarkempi esittely mökistämme, mutta sanottakoon vielä, että tunnelman lisäksi mökissä olivat kohdillaan perusasiat: astianpesukone, pyykinpesukone, lämmin varasto hiihtokamoille ja hiihtolomalla ehdoton kuivauskaappi hiestä ja lumesta märille ulkoilukamoille. Lapsiperheenä annamme kiitosta myös siitä, että saunassa oli penkki ihan alhaalla, joten pystyimme löylytellä pitkään koko perheenä.

Hiihtolomamme oli nimensä mukaisesti hiihtoloma, ja hiihdimme viikon aikana noin 40 kilometriä. Suurimman osan noista kilometreistä molempien meidän vanhempien perässä kulki ahkio, joka oli lastattu yhdellä muksulla, vällyillä ja eväillä. Palaan meidän hiihtoretkiimme ja -reitteihimme sekä ahkiovinkkeihimme myöhemmin, niin paljon niitä kyseltiin Lähiömutsin Instagramissa viikon aikana, kun videoin sinne retkiämme.

Mutta se on sanottava jo nyt, että lapsien kyky opetella uutta on ihan mieletön. Helsingissä hiihtokausi on niin onnettoman lyhyt, jos sitäkään, että ei olla hankittu lapsille omia suksia lainkaan. Niinpä toinen lapsi oli nyt vasta toista kertaa suksilla ja toinen ensimmäistä kertaa. Ensimmäisenä päivänä sukset jalassa laturaivo sai ihan uusi merkityksiä, kun sukset eivät totelleet lainkaan ja sauvat olivat mennä solmuun. Mutta into hiihtää ja tahto oppia oli kiukkua suurempi, ja vain muutamaa päivää myöhemmin toinen lapsi hiihti retkemme aikana jo kuutisen kilometriä ja toinenkin reilut pari kilometriä.

Vielä enemmän hämmästyin, kun yhtenä päivänä otettiin Skibussi alle ja lähdettiin ihan Äkäslompolon vieressä olevalle Ylläs-tunturille viettämään päivää. Otimme ensin tuntumaa tunturiin laskemalla sitä pulkilla niin että hihitys purkautui jostain syvältä vatsasta kujertaen ja minulta lähti rilleistä toinen linssi irti. Onneksi rillit sai fiksattua – kuten toisen reissuseurueemme jäsenen nenänkin, joka otti lähikontaktia pulkan kanssa siihen malliin, että naama on vieläkin mustelmilla ja ruhjeilla.

Naama laastaroituna olikin sitten tyylikästä lähteä ensimmäistä kertaa mäkeen, kun palkattiin mukuloille hiihto-opettajat Ylläs Ski Schoolista lasketteluperusteita varten. Toinen muksuista on ollut kerran rinteessä Rukalla ja toiselle kerta oli ensimmäinen, enkä ikimaailmassa olisi uskonut, että lopulta harjoittelumäen jälkeen koko neljän hengen hiihtokoulusakki paineli menemään lastenmäessä.

Näitä tulee nyt niin nopeaan tahtiin, että ei sitä meinaa käsittää: meidän molemmat muksut ovat sen ikäisiä, että he painelevat menemään suksilla pitkin tunturin kylkeä ja käyttävät yksin sompahissiä. Siellä me puolison kanssa seisottiin leuat auki loksahtaneina tätä näkyä katsellen ja hiljalleen virne alkoi löytyä hämmästyksen alta molempien suupieliin.

Ei vitsit, mehän voitaisiin hyvinkin lähteä yhdessä koko perhe helppoihin rinteisiin suhailemaan! Koko perhe, yhdessä. Kreisiä! Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi onnea sulateltavaksi, että vihdoin päästiin taas hiihtoretkille yhdessä puolison kanssa – ja että kahden sijaan meitä olikin retkillä mukana nyt neljä.