Siellä se nyt on kuunneltavana, ensimmäinen jakso minun ja Satun podcast-sarjasta Unelmaduunarit! Ensimmäisen jakson vieraamme saapui suoraan Lontoosta, kun saimme Rähinän studioon kanssamme työstä puhumaan näyttelijä-kirjoittaja Antti Holman, joka nousi viimeistään Putous-sarjasta koko Suomen kansan koomikoksi.

Antin jaksossa me aloitamme siitä, mistä jokainen unelmaduunari joutuu aloittamaan: miten tunnistaa oma unelmansa. Anttikin nimittäin tietää, että vaikeinta on saada puristettua itsestään ulos se, mitä tahtoo. Sitten kun tietää mitä haluaa, sitä halua kohden voi mennä.

Lisäksi puhumme luovuudesta ja sen löytymisestä, menestyksestä, näyttelijätyöstä ja luovalla alalla rahallisesti pärjäämisestä. Kuulemme myös sen, miten ahdistunut ja rohtunut teatterikorkeakouluopiskelija löysi itsestään näyttelijän, joka saa ihmiset nauramaan. Itseäni kutkuttaa ajatuksena myös se, että Antti kertoo, että ilman Facebookia hän tuskin olisi päässyt tähän, missä nyt on.

Minulle jäi mieleen myös se, miten Antti kertoi menestyksen salaisuudeksi itsevarmuuden. Että taitojakin pitää olla ja duunia paiskoa ihan hitosti, mutta lopulta ratkaisee oma usko tekemiseensä ja itsevarmuus. Mä kun väitän, että itsevarmuutta voi tietyn tason jälkeen myös huijata.

Minulle on yllättävän moni ihminen sanonut, että ihailee itsevarmuuttani. Olen saanut kuulla, että on mahtavaa, miten nöyristelemättä osaan myydä osaamistani ja olla ylpeä tekemisistäni. Etenkin luovalla alalla olevat ovat kiitelleet, että teen näkyvämmäksi sitä, että luovatkin duunit ovat työtä – niin kivoja ja unelmahommia kuin ne monelle ovatkin. Vaikka olen opetellut ottamaan kehuja vastaan, tuntuu se aina vähän nololta ja nurinkuriselta. Ai mää vai?

Vaikka koenkin olevani aika hyvä siinä mitä teen, tulee myös niitä päiviä, kun kaikki on paskaa. Kaikki suoltamani on paskaa. Jokainen ajatus on paskaa. Se, onko päiväni timanttia vai paskaa, tuskin näkyy edes ulospäin. Mutta itselle sillä on merkitystä. Joskus tärkeässä palaverissa hätkähdän, että minä tosiaan olen siinä, ihmiset kuuntelevat minua ja kerron asioita ihan kuin muka tietäisin niistä jotain. Hyvänen aika, välillä luennoin ihmisille, jotka ovat tulleet kuuntelemaan vain minua. Ja apua, kirjoitin Satun kanssa kirjankin siitä, miten tehdä unelmistaan työ, vaikka välillä olen täysin loppu omien unelmahommieni kanssa.

On päiviä, kun pelkään, että jään kiinni siitä, että oikeasti olen ihan kujalla. Ihmettelen, miten minä yhtäkkiä olen tällaisessa aikuisten maailmassa. Kirjoittamassa vaikeaselkoisten tutkimusten pohjalta helppolukuisia tekstejä, neuvottelemassa kampanjoiden hinnoista yritysten pomojen kanssa (jotka yhtäkkiä ovat aika samanikäisiä kanssani), nakuttamassa raportteja ja peräämässä yritykseni maksamattomia laskuja. Ja että kaiken päälle olen vielä äiti – se vasta jaksaakin hämmästyttää päivästä toiseen. Miten minä aikuisen elämään eksynyt pikku nulikka olen voinut saada kaiken tämän vastuun?

Mutta jotenkin tämä kaikki pyristely ei kai sitten näy ulospäin. Ja yllättävän helposti osaan saada omat ajatukseni huijattua takaisin raiteilleen. Että olen hyvä. Tarpeeksi hyvä. Ja jos en ole, harjoittelen lisää. Jos en itse luota omaan osaamiseeni, miten siihen voisi luottaa kukaan mukaan? Itsevarmuuden lisääntymiseen vaikuttaa tietenkin jokainen onnistunut päivä. Itsevarmuus ja koetut päivät sekä ikä vain kulkevat aika tiukassa käsikynkässä omassa elämässäni.

Tärkeää on myös se saatu palaute – että ihmiset ympärillä antavat positiivista palautetta tekemisestäni. Kertovat diggailevansa. Siksi muistutan itseänikin välillä siitä, miten pieni sana voi olla tärkeä toiselle ihmiselle. Se sana ja ohikiitävä hetki voi olla se, jonka minä unohdan parissa päivässä, mutta johon se toinen ihminen palaa huonoina päivinä hakiessaan energiaa ja itseluottamusta.

Sillä voitteko uskoa. Vaikka Unelmaduunarit-podcastissa vieraanamme ollut Antti Holma on monilahjakkuus ja supersuosittu, hänkin on paininut omien kelojensa kanssa. Hän on miettinyt esimerkiksi, että ei ole näyttelijänä tarpeeksi mies, että hän ei todellakaan ole hauska ja että hänellä on liian iso pää. Voi hyvänen aika. Kaikenlaista sitä ihminen voi pienessä tai isossa päässään pyöritellä.

Mutta nyt, siirrytään tekstistä puheeseen. Unelmaduunarit podcastin ensimmäisen jakson voit kuunnella täällä tai napauttamalla tuota yläpuolella olevaa kuvaa. Se löytyy myös muun muassa iTunesista ja puhelimen omassa podcast-sovelluksessa. Oltaisiin Satun kanssa onnellisia, jos saataisiin kuulla podin teissä herättämiä ajatuksia. Niitä on kätevin jättää Unelmaduunarit-podcastin omien Facebook-sivujen kautta. Päivitämme sivuille myös kootusti kaikki podcastiin liittyvät päivitykset ja jutut. Nyt, keskity hetkeen (tai kuuntele podi ihan rennosti tehdessäsi muuta samalla: meikatessasi, metrossa istuessasi, autoillessasi, kaupassa käydessäsi tai pyykkiä viikatessasi).

Täällä postaus siitä, miten ja miksi kuunnella podcasteja.

Täällä postaus siitä, mikä Unelmaduunarit-podcast on.

Saavuimme eilen Gran Canarialle lasten ja äitini kanssa. Ai että tykkään kirjoittajana siitä ensimmäisen päivän uteliaasta ja hapuilevasta tunnelmasta. Siitä, miten saan tunnustella kielellä sanoja ja miettiä, maistuuko juuri niissä sanoissa ja tunnelmissa se, mitä ympärillämme on. Väsymys tosin söi ensimmäisenä päivänä aisteilta terävimmän kärjen, ja vannoin taas kerran, että vielä joskus tulee se päivä, kun nukun kunnon tai edes kohtalaiset yöunet ennen reissua.

Me olemme matkassa Tjäreborgin kutsumana, sillä tuotan sisältöä heidän nettisivuilleen sekä someen. Varsinaiset yhteistyöpostaukset tänne blogiin ovat tulossa myöhemmin. Paluu pakettimatkoihin kahden vuosikymmenen jälkeen on ollut rento, huoleton ja nostalginenkin. On ollut ihanaa heittäytyä kellumaan siihen sanattomaan lupaukseen, että meidän ei tarvitse oikeastaan muistaa muuta kuin ottaa passit mukaan.

Nostalgiaa reissuun toi heti alkuun kai sekin, että juomatarjoilun maksullisuudesta huolimatta samalla lennolla oli mukana nytkin se sakki, joka oli viiksiään myöten lärvit jo ennen Las Palmasin lentokentälle laskeutumista. Mutta noin muuten perheiden suosimaan kohteeseen matkustaessa oli huojentavaa huomata, miten lento oli rennompi näin mutsin näkökulmasta. Vaikka ei meillä mitään horrori-kokemuksia lasten kanssa matkaamisestta ole noin muutenkaan. Mutta silti; kun joka puolella ympärillä oli lapsiperheitä, ei omien lastenkaan satunnaiset kitinät aiheuttaneet kylmää hikeä. Oli tunne, että me ollaan tässä kaikki samassa veneessä, tai siis lentokoneessa.

Yleensä matkoilla oma stressipiikkini nousee siinä vaiheessa, kun kaikesta valmistelusta huolimatta kohdemaan lentokentällä tulee melkein aina jotain säätämistä oikean kulkuvälineen tai vaihtoehtoisesti sopivan taksimatkahinnan neuvottelun kanssa. Nyt me vain köpöttelimme jonossa muiden perässä bussiin, jossa suomalainen opas otti meidät vastaan ja kertoi hymyillen käytännön asioita. Siitä, että hanavettä ei kannata juoda ja että Espanjan rahavaluutta on euro. Hupaisaa ja jotenkin niin söpöä!

Köröttelimme bussin kyydissä Gran Canarian lounaisosaan, pieneen ja rauhalliseen Playa del Curaan. Suomen kurasta Espanjan Curaan, kuten nokkelana mutsina olen tässä matkaseurueelleni vitsiä murjaissut. Rakennukset nousevat vuoren rinteitä pystysuoraan kuin postikorteissa. Ranta on pieni ja vesi on pitkälle matalaa. Vaikka mainingit ovat leppoisia, aaltojen pauhe kuuluu hotellihuoneeseemme sisään kuin saisi kuunnella non-stoppina Spotifyn rentouttavinta nature sounds -listaa.

Espanjan lämpö on lempeää. Näin syyskuussa se on päivisin vielä lähempänä 30 asetetta, mikä yllätti aikaisemmin vain talviaikaan Kanarialla lomailleen. En sääennustuksista huolimatta uskonut, että mukaan ei tarvitse pakata pitkähihaisia ja takkeja, mutta totta se taitaa olla, illallakin on vielä lämmin. Ai että tykkään siitä tunnelmasta Kanarian illoissa: ympärille kietoutuvasta pehmeästä sekä samettisen mustasta pimeydestä ja etelän öiden äänistä.

Olen miettinyt, eikö mennyt kesä siksi tuntunut niin kesältä, koska vietimme talven Balilla. Varmasti tässäkin on osa totuutta, ja kesää ei joutunut odottamaan henkitoreissaan kaikki jaksamis- ja aurinkovarastot kulutettuina. Mutta nyt vasta tajusin, että kesästä jäi puuttumaan se jokin pieni ja tärkeä häivähdys, sillä en kokenut koko kesänä kertaakaan tällaista kroppaa ja mieltä hyväilevää lämpöä kuin täällä. En muista päivääkään tai edes ohi menevää hetkeä viime kesältä, kun ilma olisi väreillyt keltaisena lämmöstä ja auringosta.

Meidän hotellimme on ihan rannassa sijaitseva Ocean Beach Club. Sen lisäksi tulemme piipahtamaan Sunwing Arguineguin Seafront -hotellissa. Kerron hotelleistamme lisää myöhemmin ihan omissa postauksissaan, mutta olennaista on se, että hotellit ovat perhehotelleja. Se saa aikaan taas sen saman kollektiivisen kaikki hyvin fiiliksen kuin lapsiperheiden täyttämässä lentokoneessakin.

Tänne hakeutuvat samassa elämäntilanteessa olevat ihmiset, jotka ymmärtävät, että uima-altaalla roiskuu ja illallispöydässä riemu yltyy ilokiljahteluksi asti, kun jäätelöä saa ottaa niin paljon kuin jaksaa. Ja jos mietitte samaa kuin minä; kyllä, kyllä silti yleistunnelma on ehdottomasti lähes voittopuolisesti rento ja rauhallinen (lapsiperhe-eloon tottumattomalla fiilis voisi olla tietenkin eri).  Ja nyt kun minä olen nukkunut hyvät yöunet, hotellialueen hermoromahdusvaara laski juuri minimiin.

Tänään ajattelimme olla tekemättä mitään erityistä. Käymme luultavasti tutustumassa hotellin leikkihuoneeseen ja ohjattuihin leikkihetkiin. Jos salilla menee joku rauhallinen ohjattu jumppa, voisin osallistua siihen. Minä ja äitini ajateltiin lounaalla maistaa hotellin ravintolan hanasssa olevaa sangriaa. Ja jos jaksamme ja huvittaa, teemme pienen kävelyretken rantaa pitkin. Tärkeintä on vain olla meinä, yhdessä.