Lahiomutsi Vihkisormus Sormus Vihkiminen Haat Perintosormus Vanha Sormus Kihlat Kihlasormus-0738

Minä en ajatellut olevani timanttikoruihmisiä. Ja silti vasemmassa nimettömässäni on ollut häiden jälkeen timanttinen vihkisormus, joka on minulle merkityksellisyydessään paljon enemmän kuin liiton merkiksi annettu sormus. Miten siinä niin kävi?

Minulla sen kummemmin kuin puolisollanikaan ei ollut vihkisormuksen suhteen mitään valmista visiota. Oli vain pari ajatusta ja toivetta.

Mielessä oli keltakultainen sormus, sillä lämminsävyinen kulta on jalometalleista eniten minua, ja lisäksi kihlasormukseni on keltakultainen. Pidän myös keltakullan klassisuudesta vihkisormuksissa. Jossain vaiheessa mietin, että sormus voisi hyvinkin olla sellainen pelkistetty ja perinteinen sileä keltakultainen rinkula, kuten isovanhemmillani ja vanhojen mustavalkokuvien perusteella heidänkin vanhemmillaan.

Ainut varma asia oli vain se, että uusista materiaaleista valmistettua sormusta emme hankkisi. Maailma on pullollaan kauniita koruja ilman käyttäjää, ja rakastan ajatusta siitä, että esineillä on ollut elämä ja tarina jo ennen minua. Jos ei mielekästä vanhaa korua löytyisi sukulaisten tai ystävien pöytälaatikoiden pohjilta tai antiikkiliikkeistä, sitten se teetettäisiin sulattamalla vanhoja koruja uudeksi.

Niin ja niitä timanttejakaan en ajatellut sormukseeni, en edes kierrätettynä.

Pari kuukautta ennen häitä soitin ensimmäisenä äidilleni ja isilleni kysyen, josko heiltä löytyisi jotain vanhaa sormusta tai muuta korua, josta voisi jalostamalla tehdä vihkisormuksen. Eipä sellaista oikein ollut, minkä arvasinkin. Isäni koruista muistan lähinnä kuluneeseen nahkaremmiin pujotetun simpukan, jota hän on pitänyt kaulassa. Kummankaan en muista käyttäneen kuin aniharvoin edes kihla- tai vihkisormuksia.

Meni pari päivää, enkä ehtinyt miettiä sormusasioita sen enempää. Sitten sain viestin. Siinä oli kuva äitini vihkisormuksesta, keltakultaisesta sormuksesta seitsemällä timantilla. Vanhempani kertoivat pohtineensa, että kun tätä sormusta ei edes oikein käytetä, minä esikoisena saisin halutessani sen vihkisormuksekseni.

Voi hyvänen aika. Sillä hetkellä minusta tuli timanttikoruihminen. Isini ja äitini ovat vaihtaneet timantein koristellun vihkisormuksen avioliiton merkiksi juhannushäissään 20.6.1981 Isonkyrön vanhassa kirkossa. Vajaata kahta vuotta sen päivän jälkeen synnyin minä. Ja nyt, 37 vuotta noiden juhannushäiden jälkeen, sormusta vaihdettiin helsinkiläisissä marrashäissä avioliiton symboliksi, sormusten alkuperäisten vaihtajien ollessa läsnä vihkiseremoniassa.

Ennen sormuksen uutta elämänvaihetta, kävin pienennyttämässä sen korusepällä. Samalla taas suurensin vuosien saatossa pieneksi jäänyttä kihlasormustani. Homman hoiti Folklore, jonka valitsin siskon suosituksesta. Folkloren korumuotoilija Tanja Ahjopalo tekee uniikkeja koruja käyttäen asiakkaan toiveesta myös 100 prosenttisesti kierrätettyjä jalometalleja ja -kiviä. Nyt työn alle pääsivät vanhat sormukset, ja näiden sormuksieni kanssa Tanja käytti vihkisormuksen pienennyksestä jääneen kultapalan kihlasormuksen suurentamiseen. Menipä näppärästi!

Sormukset ovat ehkä puolta numeroa liian pienet – omasta toiveestani – sillä inhoan sitä tunnetta, kun sormukset tuntuvat tipahtavan sormista. Nyt voin huoletta käydä uimassa vaikka marraskuisessa Itämeressä sormuksien kanssa, mikä tuli testattua hääjuhlan jälkeisellä saunabrunssilla. Itse vihkitilanteessa hivenen liian pienen sormuksen pujottaminen ei ollut mikään eteerisen kaunis tapahtuma, vaan sain itse runnoa sormuksen nauraen sormeeni. Käpäläni kun olivat vihkitilanteessa ihan punaisen paisuneet ulkokuvausten jäljiltä; marraskuinen ulkoilma sai sormet palelemaan, ja sitten lämpimiin sisätiloihin tullessa jäiset sormet turposivat kuin soijanakit grillissä. Mutta kyllä se sormus nimettömääni sitten sujahti, juhlavieraiden kannustamana.

Samalla kun sormukset muokattiin toiveideni mukaiseen kokoon ja puhdistettiin, vihkisormukseen tehtiin uudet kaiverrukset. Äitini ja isini kaiverrukset oli otettava pois, sillä ne oli kirjoitettu leveästi koko sormuksen mitalta. Halusin kuitenkin sormuksen historian mukaan myös kaiverruksiin. Nyt sormuksessa onkin äitini ja isini etunimien ensimmäiset kirjaimet sekä vihkipäivä, minkä perään on sitten kaiverrettu minun ja puolisoni etunimien ensimmäiset kirjaimet sekä vihkipäivä. On ihanaa, jos voin joskus antaa sormuksen taas sukupolvelta seuraavalle, jos niikseen tulee.

Saimme siis puolisoni kanssa vihkisormukseeni vielä isomman ja upeamman tarinan, kuin olisimme ikinä voineet kuvitella. Ja edelleen vähän naurattaa, miten vanhempani ovat valinneet timanttisormuksen, sillä äitini on ehkä vielä vähemmän timanttikorutyyppiä kuin minä. Mutta sen verran arki mielessä sormus on valittu, että sen timantit ovat upotettuja. Että voi rassata traktorit, tampata matot ja vetää villavanttuut käsiin ilman, että jää timanteista jumiin.

Sormuksen tarinan, historian ja sen jo entuudestaan tallentaman rakkaustarinan lisäksi pidän sen klassisesta lookista, timantteineen kaikkineen. Se sopii täydellisesti kihlasormukseni kanssa, eikä ihme. Vanhemmillani kun on ihan prikulleen samanlaiset kihlaormukset.

Kävi nimittäin tuossa 17 vuotta sitten niin, että kävelimme puolisoni kanssa Vaasan Hovisepille kihlaostoksille – tajuamattamme ihan samaan paikkaan kuin vanhempani olivat kihlat mielessä kävelleet reilua pariakymmentä vuotta aikaisemmin. Näemmä ainakaan noihin aikoihin sormusvalikoimaa ei turhaan lähdetty uudistamaan, vaikka vuosikymmenet kuluivat. Tajuamattamme valitsimme ihan samanlaiset kihlasormukset kuin vanhempani – ohuet keltakultaiset rinkulat kuviokaiverruksella.

Absurdeinta on se, että saatiin lisäksi puolison kanssa kihlojen valinnasta muistoksi mustavalkoinen polaroidkuva, joka on otettu sen saman tummapuisen pöydän ääressä, jossa vanhempani istuvat omassa kultasepän tallentamassa kihlaostoskuvassaan 70-luvulla.

Ympyrä, tai paremminkin rinkula sulkeutuu.

Lahiomutsi Nuoruuskuvia-0728

Kaupallinen yhteistyö: Vamosnuoret / Diakonissalaitos ja Asennemedia

Tämän postauksen kuvissa olen minä nuorena, noin 14-vuotiaana. Sukelsin noihin vuosiin uudestaan hiljan, kun tutkin vanhoja päiväkirjojani häissämme pitämääni puhetta varten. Vihkojen sivuille oli kirjoitettu suloisia pohdintoja ihastumisista (myös se yksi, jonka kohteesta 20 vuotta myöhemmin tuli aviomieheni), mutta painavalla käsialalla kirjoitetut ajatukset saivat myös hätkähtämään. Niiden pohjavire oli vihosta toiseen synkkä ja puistattavan negatiivinen. En ollut tunnistaa itseäni.

Mietin, saatoinko olla nuoruusvuosinani masentunut, vai olivatko ne päiväkirjoihin vuodatetut ajatukset vain mustan tahmeaa teiniangstia ja nuoruuteen kuuluvaa kuohuntaa. Muistan kyllä sen, että oli viikkoja – ehkä kuukausiakin – kun joka aamu mietin vain, että olisipa jo ilta, että pääsisi taas nukkumaan. Että ei tarvitsisi olla niin väsynyt, jos ei olisikaan. Eihän sellainen ole tervettä.

Päiväkirjojen sivuilta vyöryi myös esiin selvästi se, miten kokonaisvaltaisen koitteleva teini-ikä oli. Miten pienet asiat, sanalliset töytäisyt ja kokemusten henkiset viillot, saivat elämänilon sijoiltaan. Siellä näkyivät tärkeät ja toisinaan kitkerät ystävyyssuhteet, koulukäytävien räiskyen aaltoilevat tunnelmat ja vanhempien rasittavuus ja samalla rakastavuus. En rämpinyt teinivuosia läpi mitenkään helposti, vaan moni pieni tienhaara elämässä olisi voinut viedä täysin erilaiseen suuntaan.

Minä kuitenkin onnistuin valitsemaan oikeat polut ja jättäytymään pahimmista hölmöilyistä pois. Eikä se ole oman erinomaisuuteni ansiota, ehei. Siihen on vaikuttanut moni ulkopuolinen tekijä ja henkilö. Olen saanut syntyä Suomeen ja perheeseen, jossa minua on kannustettu eteenpäin, minuun on uskottu ja jossa koulutusta on arvostettu. Koen avainasiana olleen sen, että minusta on huolehdittu, ja se on saanut minut huolehtimaan itse itsestäni.

Olen saanut kohdata myös koulu- ja työmaailmassa ihmisiä, jotka ovat lempeästi ymmärtäneet ja antaneet mahdollisuuden, uskoneet minuun. Tärkeää on ollut myös se, että olen terve ja mieleltäni yllättävän vahva, vaikka tiedän nykyään jo nöyryyttä luovasta kokemuksesta, että elämä on vahvanakin haavoittuvainen ja että positiivisuus ei auta, kun mieli alkaa hiljalleen paineen alla ritistä rikki. Lisäksi rinnallani on ollut 15-vuotiaasta asti puoliso, joka tukee, rakastaa ja perheellistyttyämme jakaa vanhemmuuden vastuut tasa-arvoisesti. Siinä on niin valtavasti onnenkantamoisia, että vain harvaa sellaisilla siunataan.

Nuorelle minulle kävi tien pienistä töyssyistä huolimatta hyvin, mutta tälläkin hetkellä moni muu nuori kamppailee yksinäisyyden, rahahuolien, mielenterveysongelmien ja päihteiden kanssa. Kymmeniä tuhansia nuoria on jäänyt koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle täällä kotimaassa. Monesti ongelmat kasaantuvat ja periytyvät, ja jos yksin jäävä nuori ei saa apua, hän suuressa vaarassa jäädä syrjään. Yhteistyökumppanini Diakonissalaitoksen mukaan jopa 160 000 Suomessa elävää nuorta on vaarassa jäädä syrjään. Se on enemmän kuin Jyväskylässä on yhteensä asukkaita. Näin on käynyt jo Vaasan asukaslukua vastaavalle määrälle nuoria, kun 70 000 nuorta on jäänyt syrjään.

Minä sain ilokseni lähteä mukaan Diakonissalaitoksen Syy elää -kampanjaan. Sillä kerätään varaa Diakonissalaitoksen Vamos-toimintaan, joka on nuorten itsensä kertoman osuvan kuvauksen mukaisesti kuin nuorten aikuisten eskari. Sinne tullaan, kun nuoren peruselämänhallinta on hukassa ja elämässä ei ole päivärytmiä. Silloin yksilöohjauksessa saatetaan lähteä matkaan ihan siitä, että opiskellaan yhdessä asioita alusta lähtien, kuten esimerkiksi, miten herätään aamulla.

Sen jälkeen harjoitellaan ehkä kotoa ulos lähtemistä, mikä voi olla monelle nuorelle niin ahdistavaa, että sen takia ei tule käytyä ruokakaupassa, koulussa tai mentyä tarvittavaan terapiaan. Nuori voi tarvita apua myös esimerkiksi terveyshuoliin, mielenterveysongelmiin, velkajärjestelyihin, päihderiippuvuuteen tai asunnonetsintään.

Myöhemmin mukaan tulevat vertaistuki ryhmätapaamisissa, joita on 4 kertaa viikossa. Lopulta nuoren ollessa paremmassa kunnossa, rinnalle otetaan myös uraohjaus, jossa nuorta tuetaan ja autetaan hankkimaan opiskelu- tai työpaikka. Tärkeää on se, että jokainen nuori saa tuekseen oman Vamos-henkilön, joka on aina koulutettu alan ammattilainen, mutta samalla rinnalla kulkija; ihminen.

Vamoksen henkilö on se, joka vetää nuorelle yhteen asioita ja virastoja, kuten Kelan, työvoimatoimiston ja psykiatrian poliklinikan, joissa muuten nuori joutuu monesti asioimaan aina uuden ihmisen kanssa ja selittämään tilanteensa joka kerta alusta. Vamoksen toiminnan piirissä ovat 16–29-vuotiaat nuoret, ja toiminta on nuorille vapaaehtoista, eikä se vaikuta esimerkiksi tukiin. Tällöin vuorovaikutussuhde ja luottamus ovat heti erilaisia kuin viranomaistoiminnassa.

Minä pääsin taannoin Pupulandian Jennin kanssa tutustumaan erään Vamoksen ryhmän aamupäivään. Toimipisteitä on Suomessa kahdeksan, ja Helsingin Vamoksen piste sijaitsee Sörnäisissä, Kurvin ylle kohoavan toimistorakennuksen ylimmissä kerroksissa. Siellä käy päivittäin noin 100 nuorta, ja vuosien saatossa Vamoksen toiminta eri paikkakunnilla on auttanut jo lähes 10 000 nuorta.

Taisin tajuamattani odottaa jonkinlaista virastoa, sillä heti ovella vastaan lämpimänä tuleva kahvintuoksu, pulppuava puheensorina ja värikkäät sisustustekstiilit yllättivät. Ovella kengät otettiin pois, tietenkin; Vamokseen tullaan kuin kotiin, ei kuten virastoon. Jalkaan sai halutessaan vetää naulakon viereisestä korista villasukat.

Aamupäivän aikana tuli taas se olo, joka on vaivannut yhä kiivaammin viime aikoina. Että minun pitäisi tehdä jotain enemmän, jotain konkreettisempaa. Vitjat, miten tärkeää duunia Vamoksessa tehdään ja miten upeita nuoria siellä käykään hakemassa uutta parempaa starttia itsenäiseen ja merkitykselliseen elämään.

Saimme aamupäivän päätteeksi jutella kolmen Vamoksessa käyvän nuoren kanssa. Vanhin heistä on 27-vuotias ja nuorin 17-vuotias, mutta taustatarinoissa jokaisella oli hyvin samankaltaisia piirteitä: mielenterveysongelmia, kiusaamista, masennusta, oppimisvaikeuksia ja kesken jääneitä kouluja. Haaveetkin olivat yhtenäisiä: että olisi suunta ja tulevaisuus, jota odottaa.

24-vuotias nuori kertoi, miten toivoisi, että olisi tajunnut ja uskaltanut hakea apua jo aikaisemmin. Hänen ongelmavyyhtinsä alkoi purkautua, kun hänellä kaksi vuotta sitten todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se täytti tyhjiön ja antoi vastauksen omaan käytökseen ja esimerkiksi siihen, miksi koulut ovat jääneet kesken. Samalla tuli halu olla niin paljon enemmän kuin sairaus. Hän ymmärsi, että jos pakenee jokaista oloaan kotiin, ei siitä tule mitään. Neljän seinän sisällä ei opi elämään.

Hän onkin käynyt Vamoksessa tämän vuoden syksystä lähtien. Vamos on tuonut elämään rytmin ja elämäniloa. Vamoksessa kukaan ei analysoi häntä sairauden takia, eikä tarvitse olla yksin. Nuoren toiveena on, että kaiken kokemansa jälkeen hän voisi saada edes mahdollisuuden tehdä töitä. Mieluiten hän tahtoisi tehdä töitä mielenterveyden parissa, että voisi helpottaa niiden oloa, jotka kokevat nyt samaa kuin hän itse nuorempana.

27-vuotiaan nuoren hankaluudet alkoivat jo lapsuudessa. Hän kertoi aina olleensa kovin ujo, ja lukiossa hänellä huomattiin keskivaikea lukihäiriö. Itse hän oli huomannut jo ala-asteella, että ei vain saanut opettajan antamilla ohjeilla kirjoitettua oikein mitään. Myös mahdollista autismia ja aspergerin oireyhtymää on tutkittu. Helsingin Meilahden neurologian poliklinikalla ehdotettiin viime keväänä, josko nuori tahtoisi Vamokseen ja kotona makaamisen sijaan jotain tekemistä päiviin.

Vamoksessa nuoren päiviin on tullut rutiinia, ja uravalmentajan avulla hän on hakenut kouluun. Hän tahtoisi työskennellä lasten kanssa, sillä on aina pitänyt lapsista – ja lapset hänestä. Lastenohjaajakoulutukseen pääsy tyssäsi kuitenkin soveltuvuuskokeeseen. Työn lisäksi hän toivoo tulevaisuudelta ystäviä ja kumppania, jonka kanssa laittaa omaa kotia ja perustaa perhe. Haaveissa on myös matkustaa ja nähdä maailmaa, ehkä asuakin ulkomailla. Terveyskin on tärkeä, samaten kuin se, että taloudellinen tilanne olisi vakaa. Ehkä jopa niin vakaa, että voisi harrastaa ratsastusta. Mutta sekin riittäisi, että saisi välillä ihan vain olla hevosten kanssa.

17-vuotiaan nuoren taustalla on mielenterveysongelmia, kuten niin monella syrjäytymisvaarassa olevalla nuorella. Hänellä on jo lapsena todettu vaikea pakko-oireinen häiriö. Yläasteella hän masentui ja jäi koulussa kiinni viiltelystä – onneksi, kuten hän itse sanoi – sillä sen jälkeen hän kävi koulukuraattorilla. Ammattikouluun siirtymisen jälkeen pakko-oireet kuitenkin vain pahenivat. Tehtävät oli pakko tehdä neljä kertaa, sanat oli luettava takaperin ja lopulta pakko-oireet uuvuttivat niin täysin, että todellisuus alkoi hämärtyä ja nuoren päässä alkoi pyöriä itsetuhoisia ajatuksia. Kun nuoren rakas koira kuoli viime talvena, loppukin tuntui romahtavan.

Nuoren äiti huomasi tilanteen ja vei lapsensa päivystykseen, jossa nuori sai lääkkeet ja niiden voimin vain nukkui pari ensimmäistä päivää. Nyt hän käy psykoterapiassa, mikä tuntuu auttavan. Koulu kuitenkin jäi kesken ja koko elämä oli ja yhä on sekaisin. Vamoksesta hän kuuli kavereiltaan, ja on käynyt siellä vasta vähän aikaa. Tulevaisuudelta hän toivoo sitä, että olisi terve ja iloinen, ja että hyvät kaverit pysyisivät ja olisi luovia harrastuksia, kuten kirjoittamista, maalaamista ja musiikkia. Sitten joskus myöhemmin haaveissa on kiva koti, oma lemmikki ja mahdollisuus kirjoittaa kirja ja ylipäätään vaikuttaa sekä tuoda hyvää maailmaan.

Kuten jokainen meistä, nämäkin nuoret todellakin ansaitsevat elää merkityksellistä elämää. Jokainen meistä ansaitsee syyn elää. Käännös parempaan voi olla pienestä kiinni. Jo yksikin tapaaminen turvallisen aikuisen kanssa voi muuttaa syrjään jääneen nuoren elämän suunnan. Siitä kertoo se, että viime vuonna Vamokessa palvelun päättäneistä nuorista 87 prosenttia koki elämänsä muuttuneen parempaan suuntaan, ja 79 prosenttia koki psyykkisen hyvinvointinsa parantuneen. Yli 50 prosenttia pääsi työ- tai opiskeluelämään Vamoksen aikana.

Siksi minäkin annan tänä jouluna joululahjoja, jotka tuovat läheisteni lisäksi iloa myös muille: lahjoittamalla Syy elää -kampanjaan, autan samalla nuoria ja Vamoksen toimintaa. Esimerkiksi 20 eurolla nuori saa ensimmäisen tapaamisen aikuisen kanssa. 50 eurolla viisi nuorta saa kokeilla itseluottamusta kasvattavaa harrastusta. Lahjoituksesta minä saan kortin, jonka voi tulostaa lahjansaajalle, jakaa somessa tai lähettää sähköpostilla.

Anna sinäkin nuorelle syy elää ja lahjoita rahaa täällä.