Pyrähdimme eilen puolison kanssa päivätreffeille etelään. Toisin sanoen varastimme vapaapäiväläisen kanssa työpäiväni lopusta neljä tuntia ja matkustimme metrolla viisi kilometriä Itä-Helsingistä Etelä-Helsinkiin.

Hoksasimme tämän työpäivistä näpistetyn treffiajan mahdollisuuden alkuvuodesta. Lupasin silloin antavani työajastani parisuhteelle treffien verran joka kuukausi, mutta sitten tuli tämä omituinen kevät. Ei siis vieläkään koittanut aika, että treffit olisivat niin normi, etteikö niiden herättämistä ajatuksista tahtoisi myös kirjoittaa.

Olen nimittäin varma, että puukenkäni eivät juuri koskettaneet maata eilisen iltapäivän aikana. Vain pikkurilliin ilmestynyt rakko kertoo, että leijumisen sijaan kävelin käsikynkkää mielitiettyni kanssa kaikki ne kilometrit ympäri eteläistä Helsinkiä. Tuntuu kuin vatsassa olisi ollut kuplivia ja kutittelevia heliumpalloja, jotka nostivat ilmaan.

Olla nyt ihan kahdestaan tiukasti nelikkona vietetyn poikkeusajan jälkeen! Ja kulkea ikuisen marraskuun jälkeen katuja, jotka kylpivät alkavan kesän vienossa riehakkuudessa!

Kävimme ensin Naminan hieronnassa lunastamassa viimeisenä voimassaolopäivänä vanhemmiltani joululahjaksi saamamme lahjakortit. Löysin Naminan aikoinaan yhteistyön kautta, ja sen jälkeen olen antanut ja pyytänyt lahjat hierontoina siellä. Se on kuin sukeltaisi itämaisesti maustettuun vispipuuroon; pehmeätä, kotoisaa, kirpeää, lempeää ja herkullista, jonka nauttimisen jälkeen kehoon jää hyvä olo.  

Naminan onnesta pökerryttäminä kävelimme hakemaan ensin sushit ja sitten pullon kylmää kuohuvaa. Retkieväiden kanssa hyppelimme Ullanlinnan katujen läpi, ja olo oli kuin kaupunkilomalla jossain kauempana etelässä. Herttoniemen tuttujen katujen jälkeen isoikkunaiset kivitalot, ratikoiden kolina ja kaduille pursuilevien pienten kivijalkaliikkeiden tunnelma kiskaisivat kauas kuluneista kuukausista. Kenkiin kiinnittyi muutama heliumpallo lisää.

Levitimme pienen piknikvilttimme – häissämme pöytäliinana toimineen pellavaliinan – Meripuistoon, vaaleanpunaisena kukkivan tuomen alle.

Meri välkkyi auringossa niin turkoosiin taittavana, että piti ensin hieraista silmiään muistaakseen, ettei nyt niin kauaksi etelään olla kuitenkaan matkattu. Horisontissa lipui purjeveneitä, ja sydämessä läikähti vanha tuttu kaipuu merelle. Vanhankaupunginlahden eittämättä myöskin kauniisiin maisemiin tottuneelle, silmänkantamattomiin levittäytyvä avomeri tuntui kummallisen vapauttavalta ja kotoisalta. Lokit kaartelivat meren yllä kirkuen, ja itsenikin teki mieli kiljahdella ilosta niiden mukana. Miten ihanaa on saada olla elossa, saada olla minä, me!

Jälkkäriksi haimme jätskikiskasta kesän ensimmäiset pallojäätelöt, mustikkaa ja mantelisuklaata. En edes ole suurensuuri jäätelönsyöjä (sipsit ovat minun herkuttelujuttuni), mutta ihan kuin aistit olisivat luonnon rinnalla avautuneet lepovaiheen jälkeen täyteen kukoistukseen. Jäätelö, kesä ja kaikkea tätä vielä useampi kuukausi edessä!

Sitten vain olimme. Muistelin aikoja, kun tämä oli se tapa viettää kesää. Oleilu ilman sen kummempaa. Vielä opiskeluaikoina vietin kaikki vapaahetket Turun Samppalinnan maauimalassa tai Samppalinnanpuistossa pötkötellen. Luin (mieluiten pää toisen vatsalla leväten), otin nokkaunia (koska edellinen ilta oli venähtänyt) ja jos mukana oli poikkis ja / tai ystäviä, juteltiin niitä näitä tai ehkä pelattiin mukana ollutta petankkia. Ei ollut tarkoitus saada valmiiksi mitään, ei edes sitä yhtä päivää siinä.

Nyt en muistanut viimeisintä kertaa, kun olisin ollut ilman mitään tarkoitusperää vain ollut. Olemisen tilalle on tullut puuhastelu. Tai ehkä puuhastelun määrä on pysynyt vakiona – se kun on niin ominta minua – mutta olemisen tilalle on ilmestynyt lapsiperhe-elämä. Oli miten oli, vaikka ajanmuoto on muuttunut, välillä pitäisi ihan rehdisti olla tekemättä mitään:

Tuijotella toisen kainalossa makoillen taivaalla lipuvia pilviä ja miettiä mitä minulle ja meille kuuluu. Samalla kun se ankkuroi harhailevaa mieltä, se puhaltaa purjeisiin poutapäivien lempeän vilvoittavaa tuulta. On ihanaa saada olla tällä matkalla, tällä miehistöllä.

Toinen vuosi palstaviljelijänä on vienyt syvemmälle viljelymaailmaan – tai enemmänkin syvemmälle viljelymaan elämään. Viime vuonna aika meni innostuneessa häseeräämisessä, mutta nyt on ehtinyt vähän miettiä, millä tavalla maataan tahtoo pitää ja viljellä.

Siksi olen alkanut hiljalleen opetella kateviljelyn alkeita. Se on toki tuttu jo ihan lapsuudessa, jossa mansikkapenkit peitettiin mustalla katekankaalla. Meidänkin pikkuisen palstamansikkamaamme penkit on tehty lapsuuteni opeilla. Nyt minua on kuitenkin alkanut kiinnostaa luonnonmukainen kateviljely, jossa penkkien katteena käytetään luonnon omia katemateriaaleja, jotka ajan kuluessa maatuvat ja maatuessaan tuottavat maaperälle ja sen eliöille ravinteita.

Kateviljely ottaa mallia luonnosta

Luonnonmukaisessa kateviljelyssä otetaan mallia luonnosta, jossa kukaan ei käy haravoimassa lehtiä tai repimässä viime kesän heinikkoja irti, vaan kaikki kasvanut aines jää niille sijoilleen. Viime vuotiset kasvustot, neulaset ja tippuneet lehdet peittävät maanpintaa ja lopulta hajoavat osaksi maaperää. Kateviljelyssä paljas kasvualusta siis peitetään samalla ajatuksella.

Sen edut ymmärtää ihan urbaanin marttailijan kaupunkilaisjärjellä. Kate suojaa maata rankkasateelta, tuulelta ja auringonpaahteelta. Näin maasta ei myöskään haihdu niin nopeasti kosteus, mikä tarkoittaa viljelijälle vähemmän kastelua. Samalla kate estää myös rikkaruohojen kasvua, mikä vähentää kitkemisen tarvetta.

Kateviljelyn edut

Pääasialliset syyni kateviljelykiinnostuksen takana ovat vähentynyt tarve kastella sekä kitkeä rikkaruohoja. Mutta niiden lisäksi kateviljely myös säilyttää kasvualustan lämmön, mikä auttaa koleissa kesäöissä ja saattaa myös pidentää kasvukautta. Maanpinnassa kasvavat kasvikset, kuten kurpitsat ja mansikat, eivät myöskään multaannu tai maan kosteudessa homehdu yhtä helposti.

Mahtava etu on myös se, että kateviljelyssä maaperän pikkuöttiäiset saavat hyvin ravinteita, joiden avulla ne jaksavat tehdä tuoretta humusta viljelijän ja kasvien iloksi. Näin myös lannoitetarve vähenee.

Luonnonmukaista katetta ilmaiseksi

Maatuva katteena voi käyttää monenlaista luonnosta löytyvää materiaalia: esimerkiksi ruohosilppua, lehtisilppua, merilevää, järviruokoa ja heinää. Kun viljelmät alkavat tuottaa satoa, kasvupenkkien katteena voi käyttää omien kasvien naatteja tai esimerkiksi raparperin lehtiä. Tätä jälkimmäistä tapaa kutsutaan myös pintakompostoinniksi.

Tehokkain kate on tuore ruohosilppu. Sen lisäksi, että sitä on monissa paikoissa runsaasti saatavilla, se on myös erityisen nannaa kasveille. Ruohosilpun kanssa kannattaa kuitenkin olla tarkkana, ettei se ole peräisin nurmikolta, jota on ruiskutettu rikkaruohomyrkyillä.

Meillä palstalla kasvaa jonkin verran villiintynyttä nurmikon tapaista, jota pidämme lyhyenä oksasaksilla. Viime kesänä haravoimme silpun kompostoriin, mutta tänä kesänä silppu kipataan kasveille katteeksi. Ruohosilppu sisältää paljon typpeä, joten sitä ei kannata laittaa kasveille enää elokuun alun jälkeen. Runsas typpi kun antaa potkua kasvukauteen, mutta haittaa kasvien sadon valmistumista ja tuleentumista, eli talveen valmistautumista.

Luonto tarjoaa muitakin katemateriaaleja kaupunkiviljelijän iloksi. Meidän palstapaikkamme on merenrannassa, ja ranta kasvaa valtoimenaan järviruokoa. Olenkin hakenut sieltä sylillisiä pitkiä ruokoja, jotka olen sitten oksasilppurilla silpunnut pienemmäksi. Siitä tuli nättiä katetta, mutta yhtä paljon ravinteita ruoko ei anna maalle kuin vaikkapa ruoho.

Hain myös palstan vieressä villinä kasvaneelta heinikkoalueelta monen monta sangollista viime vuotisia ja auringossa kuivuneita heiniä. Se tuoksui ihan lapsuuskesiltä mummilassa, kun teimme navettaa varten heinätöitä! Heiniä olisi voinut laittaa myös penkkeihin katteeksi, mutta levitin niitä sen sijaan penkkien väleihin kävelyreiteille. Näin penkkienvälit eivät mutaannu niin helposti kastellessa. Ja tietenkään rikkaruohojakaan eivät pääse kasvamaan niin paljoa – ja ovathan polut myös nätimmät heinällä peitettyinä.

Viime vuonna naapurimme keräsi Kaunissaaren-telttaretkeltämme pari kassillista kuivunutta merilevää palstansa katteeksi. Se on tummana silppuna kaunista katetta ja varmasti lannoitteena myös tehokasta, sillä luomulannoitteissa yksi aineosa on monesti merilevä.

Katetta laitetaan paksu kerros

Kateviljelyssä katetta levitetään lähteistä riippuen 5–20 senttiä. Omat kokeiluni ovat siis vielä kaukana tästä, mutta jostain aloittelijankin on lähdettävä.  Mutta pääsääntö on se, että mitä paksumpi peitto, sitä paremmin kosteus, lämpö ja muhevuus pysyy maassa.

Pro-kateviljelijät levittävät katteen ennen kylvöjä tehden katteeseen reiän kylvökohtaan päästäkseen käsiksi multaan, mutta itse odotin kunnes esimerkiksi sipulit nousivat maasta ja levitin katetta kasvien ympärille vasta sitten.

Katetta lisätään kesän aikana sitä mukaa, kun se on ehtinyt muuttua osaksi maata tai kun rikkaruohoja alkaa puskea läpi.

Kateviljelijän syksy

Syksyllä on sitten edessä syystyöt, joissa kateviljelynkin suhteen on useampia tapoja. Me teimme viime vuonna niin, että käänsimme maan noin 10 sentin syvyydeltä ja levitimme sitten päälle kotikerrostalopihasta haravoidut lehdet sekä puutarhakompostin annin.

Ajatuksenamme on kuitenkin mennä yhä enemmän no-dig -koulukunnan suuntaan, jahka savimaa siihen hiljalleen alkaa taipua. No-dig -viljelymenetelmässä maata ei nimensä mukaisesti käännetä lainkaan, jolloin maaperän eliöstä ei häiriinny muokkaamisesta ja esimerkiksi kasveille tärkeä mykorritsa, eli sienijuuri, ei kärsi ja hajoa. Mutta se onkin sitten ihan oman postauksensa arvoinen juttu se.

Kirjoituksessa taustalähteinä käytetyt kirjat:

  • Satoisa Palstapuutarha, Taina Koivunen, Marttaliitto
  • Kaupunkiviljely, ProAgria Keskusten liitto