Minä olen käynyt juoksulenkeillä säännöllisesti nyt yli vuoden ajan. Uskalsin kertoa tutuillekin juoksuharrastuksestani varovaisissa sivulauseissa vasta kuukausien aktiivisen juoksemisen jälkeen. Pelkäsin kertomisen rikkovan taian, joka sai minut lähtemään juoksemaan kerta toisensa jälkeen, sillä aikaisemmin jokavuotinen kesäjuoksuinnostukseni on laantunut viimeistään lokakuun sateisiin ja pimeyteen.

Yhä edelleen tuntuu kummalliselta mieltää itsensä juoksijaksi. Esimerkiksi näitä postauksen kuvia ensimmäistä kertaa katsoessa tuli mieleen se hetki pari vuotta sitten, kun olin kaasoni Marikan kanssa sovittamassa hääpukua. Olin silloin aivan häkeltynyt nähdessäni Marikan ottamia kuvia minusta hääpuku päällä. Jestas sentään, näytän ihan morsiamelta!

Ja nyt sitten samanlainen hämmästys: minähän näytän ihan juoksijalta! En miltään himoultramaratoonarilta, jolla on tiukka harjoitteluohjelma, tavoite ja uusimmat releet. Mutta näytän kuvissa sellaiselta sporttipirkolta, joka tykkää pinkoa pitkin Hertsikan metsiköitä puolisolta lainatut salibandyshortsit jalassaan ainoana tavoitteenaan helliä kehoaan ja mieltään.

Vaikka en siis vielä itsekään oikein usko, niin vain kävi, että ensimmäistä kertaa koskaan juoksin läpi syksyn tihkusateiden, talven loskan sekä sysipimeyden ja näin juoksupoluilla, miten keväällä luonto heräsi henkiin.

Miten minusta, joka olen aina enemmänkin vihannut juoksua kuin tykännyt juoksusta, tuli – hyvänen aika, kai nyt uskallan jo sanoa – juoksuharrastaja? En ihan tarkalleen ole vieläkään sitä taikaa hahmottanut, mutta tässä minun kokemukseni siitä, miten juoksun saa osaksi elämäänsä.

Sattumien kautta lenkkipolulle

Kaikki alkoi jo oikeastaan puolitoista vuotta sitten keväällä, kun minulle tehdyn leikkauksen jälkeen salikäynnit olivat muutaman viikon ajan pannassa, mutta kävely oli ok. Niinpä aloin tehdä takapihan metsään pieniä leppoisia kävelylenkkejä, jotka siitä sitten yltyivät kesäjuoksuinnoksi, kuten minulla kesäisin on tapana ollut. Mutta tapojeni vastaisesti harrastus jatkui syksyn tullessakin.

Syynä siihen oli viime vuoden elokuussa ollut kreisi kirjankirjoitusurakka. Aikaa kelloon sidottuihin salijumppiin ei ollut, eikä oikein siirtymiinkään, vaikka sali sijaitsee kodin lähellä. Oli kuitenkin pakko liikkua, jotta pitkistä kirjoituspäivistä jäykäksi vetävä kroppa pysyisi kunnossa. Niinpä lähdin metsään juoksemaan. Samalla tuli tuuletettua päätä luonnossa.

Juoksu on parhaimmillaan aikatauluista vapaata itsekseen olemista

Syyt juoksuharrastuksen vaivihkaiseen aloitukseen olivat siis samat kuin niin usein juoksuharrastusta kehuttaessa sanotaan: se ei ole aikatauluihin sidottua, vaan juoksemaan pääsee koska vain.

Koska meiltä metsän poluille pääsee pujahtamaan heti takapihalta, tarvittaessa ehdin tunnissa vaihtaa juoksureleet, käydä ihan kunnon hikilenkillä, venytellä pikaisesti ja käydä vielä suihkussakin. Siis samassa ajassa, jonka saatan välillä huomaamattani käyttää vaikka jumahtamalla selailemaan somea.

Juosta voi myös ihan missä vain. Kesän aikana olen esimerkiksi juossut rajavyöhykkeen tuntumassa Itä-Suomessa ja pitkin pellonlaitaa Pohjanmaalla. Lenkkikamat pitää toki pakata reissuihin mukaan, mutta eivätpä ne paljoa tilaa vie.

Juostessa ehtii myös huomaamattakin miettiä asioita. Välillä on juoksulenkkejä, kun pää ihan raksuttaa kuin sillä ensimmäistä kertaa koko päivänä olisi tilaa kunnolla mietiskellä. Toisaalta olen aina pitänyt ihan hurjasti myös ohjatuista jumpista, joissa saa laitettua pään off-tilaan: sen kun vain tekee mitä ohjaaja käskee. Mutta juuri nyt, tässä elämäntilanteessa huomaan pitäväni kahdenkeskisistä hetkistä pääni kanssa.

En olekaan mikään porukkajuoksija, vaan pidän myös juoksuharrastuksen yksinäisyydestä. Olenkin ihan suoraan sanonut juoksukaveriksi tarjoutuneille ystäville, että vaikka olet ihana ja rakas, mieluummin juoksen yksin. Haluan määrätä oman tahtini sekä juoksuaikatauluni ja olla hetken omissa ajatuksissani.

Alkutaso ennen juoksemisen aloittamista

En ollut juoksua aloittaessani mitenkään tavattoman huonossa kunnossa. Pidän liikkumisesta, ja juoksua aloittaessani harrastin salin lisäksi epäsäännöllisen säännöllisesti joogaa, retkeilyä, hiihtämistä, luistelua ja uimista. Lisäksi arjessani tulen kävelleeksi ja pyöräilleeksi ihan mukavasti. Juoksukin oli tuttu laji ennestään, toki ihan amatöörimeiningillä.

Mutta en minä kovin hyvässäkään kunnossa ollut. Takana oli vuosia urheilua elämäntilanteessa, jossa keho olisi kaivannut ennen kaikkea unta. Sitä seurasi – moneen muuhun asiaan ympättynä – uupuminen.

Uupumisen takia jätin muutamia vuosia sitten aktiivisen liikunnan pois elämästäni toviksi kokonaan, mikä oli siinä tilanteessa ainoa järkevä teko. Samalla tuli kuitenkin huomattua, että vaikka salista luopuminen teki kipeää, vielä nihkeämpää oli saada liikunta osaksi arkea sitten myöhemmin uudestaan.

Maksoin salikorttia, mutta kävin salilla harvakseltaan. Vaikka arkiliikunta on kaiken perusta, huomasin, ettei se etenkään näin lähempänä neljääkymppiä enää riitä. Olin kyllä voimakas ja ennen kaikkea sinnikäs, että myös kankea ja raihnainen. Silti yhtäkkiä tuntui mahdottomalta mahduttaa arkeensa sellaista alleviivattua liikuntaa. Kunnes päädyin lenkkipolulle.

Juoksu rullaamaan: 1 biisi juoksua, 1 biisi kävelyä, repeat

En edes muista, mistä sen keksin, mutta minulla oli heti ensimmäisellä juoksulenkillä mukana musiikki. Se on sinällään poikkeuksellista, sillä sitä aikaisemmin olin ajatellut, että tahdon metsälenkillä nauttia luonnonäänistä. Ja niin tavallaan tahtoisin yhä, mutta musiikki antoi tekemiselle rytmin.

Tajusin, että Spotifysta löytää valmiita juoksusoittolistoja. Niiden yksinkertainen nerous on siinä, että ne sämplätään yhteen, eli väliin ei tule tyhjää, vaan biisit rullaavat eteenpäin. Juoksulistoja on luotu erilaisiin tempoihin, jolloin tahti pysyy suunnilleen samana koko listan ajan ja omaan juoksutahtiin pystyy valitsemaan sopivan listan. Musiikista tuli siis ohjaajani, joka määräsi juoksemiseni rytmin, eikä minun tarvinnut ajatella – kunhan vain tamppasin maata musiikin tempossa.

Yhä edelleen kuuntelen lenkeillä samaa juoksulenkkilistaa, jonka löysin heti alkuun Spotifysta. Indie Kicks 150-155 BPM (iskua minuutissa) soveltuu musiikkimakuuni sekä myös juoksurytmiini. Olen koittanut välillä myös muita listoja, mutta ne eivät toimi samalla tavalla. Olen kuin Pavlovin koira, joka on niin ehdollistunut tuolle tutulle soittolistalle, että jalat lähtevät heti vispaamaan, kun kuulen tutun kappaleen.

Tutun soittolistan hyvä puoli on myös se, että se antaa tilaa ajatuksille. Biisit kulkevat tahtia ja fiilistä antavana mattona taustalla, ja samalla ajatukseni pystyvät hyristä ihan omiaan.

Ihan alkuun otin juoksulistoista myös tahdin juoksun ja kävelyn vaihtelulle. Ei nimittäin olisi tullut kuulonkaan, että olisin jaksanut juosta edes 15 minuuttia putkeen. Tai olisin luultavasti jaksanut, mutta se ei olisi ollut järkevää tai mielekästä. Niinpä ainakin parin kuukauden ajan juoksin yhden biisin ajan, kävelin seuraavan biisin ajan ja taas seuraavan juoksin.

Oli jännä huomata, miten nopeasti, ihan muutamissa viikoissa, huomasin häkeltyneenä, että juoksubiisin loppuessa en ollutkaan ihan läkähdyksissä toivoen, että tulisipa jo kävelybiisi.  Niinpä oman tuntemuksen mukaan aloin harventaa kävelybiisien määrää.

Olisiko ollut joskus keväällä, aktiivista juoksutreeniä ollessa takana puolisen vuotta, kun testimielessä juoksin 7 kilometriä ilman pysähdyksiä. Se ei tuottanut ongelmia, mutta yhä edelleen mieluiten kävelen muutaman minuutin-kahden pätkän lenkistäni.

Pari kertaa viikossa seitsemän kilometrin pinkominen

Lenkkini ovat aika samanpituisia, vaikka vaihtelen reittejä säätilojen, fiiliksen ja metsän pimeyden mukaan. Joskus ääriharvoin juoksen 10 kilometriä, mutta yleensä juoksulenkkini pituus on noin 7 kilometriä. Se on tuntunut sopivalta. Siinä ehtii saada kunnon hien ja tyhjentää mielen, mutta silti koko lenkkisetin suihkuineen saa tarvittaessa mahtumaan tuntiin. Siis nykyään.

Alkuun nimittäin käytin samanpituisen lenkin porhaltamiseen tunnin. Sitten se yhtäkkiä, ehkä parin kuukauden jälkeen, meni 50 minuutissa. Nyt juoksentelen 7 kilometrin lenkin noin 35–40 minuutissa.

Alkuun seurasin aikoja, kulutuksia ja sykkeitä myös urheilukellolla. Tykkään kaikenlaisesta itseni ja elintapojeni träkkäyksestä, joten se oli mielenkiintoista ja myös inspiroivaa. Kello kuitenkin simahti lopullisesti joskus keväällä, enkä ole saanut hankituksi vielä uutta.

Juoksen yleensä melko myöhään iltaisin, sillä se sopii keholleni parhaiten. Mitään vakkaripäiviä ei ole, sillä puoliso on iltoja vapaalla vaihtelevasti. Toisaalta nykyään isompien lasten kanssa on jo mahdollisuus lähteä lenkille, vaikka olisin ainut aikuinen kotona – naapureista löytyy yleensä aina joku, jolle lapset voivat käydä sanomassa, jos jokin hätä tulisi. Luksus!

Lähden juoksemaan noin kaksi kertaa viikossa. Välillä kolme, mutta se on kyllä harvinaista.  Välillä on tullut viikon taukojakin, kun esimerkiksi talvella olin World Visionin kenttämatkalla Keniassa tai kun keväällä lockdownin aikaan normaalisti niin rauhallisilla lenkkipoluilla tuntui kuin olisi päätynyt Hullareille.

Mutta kun juoksurutiini oli syntynyt, lyhyet tauot eivät haitanneet. Niiden jälkeen enemmänkin ihan kihisi odotuksesta, että taas pääsisi vähän pinkomaan metsään.

Miten kestää juoksemisen tylsyyttä?

Vaikka olenkin löytänyt juoksemin riemun, ei käy kieltäminen, etteikö vanha tuttu ajatukseni juoksemisen tylsyydestä välillä putkahtaisi mieleeni. Mutta olen huomannut muutaman asian pitävän tylsyyden poissa:

Yksi: Lenkit kivassa ja vaihtelevassa maastossa. Pohjanmaalla tuli talvella juostua lenkkejä pitkin asfalttiteitä, joissa maisemat eivät juuri vaihdu. Juoksusta tuli heti tavattoman pitkäpiimäistä puurtamista. Tämä on myös syy, miksi en milloinkaan voisi juosta juoksumatolla, en jaksaisi sitä tylsyyttä kuin maksimissaan 10 minuuttia.

Itse tykkään juosta metsässä, jossa maisemat ja vuodenajat vaihtelevat. Pitää olla mutkaa ja mäkeä. Hertsikassa on ihana juosta, kun täällä saman lenkin aikana voi juosta viljapellon laittaa, puikkelehtia kuusimetsän uumenissa, kiivetä korkealle kalliolle ja nauttia merenrantanäkymistä.

Kaksi: Musiikki antamaan tahtia. Kuten sanottu, tämä antaa askeleilleni tahdin. Välillä olen koittanut kuunnella myös äänikirjoja ja podcasteja, mutta juoksuaskeleet puuroutuvat ja hidastuvat samoin tein. Luonnonääniäkin tahdon lenkeilläni havainnoida; siksikin kävelen osan matkasta, ilman kuulokkeita.

Kolme: Juoksun saaminen arkiseksi rutiiniksi. Juu, tämä ei ole mikään inspiroivin neuvo, mutta näin se menee. Kun juoksemisen saa osaksi arjen rutiinia, sen tulee tehdyksi siinä kuin hampaiden pesun. Että sitä juurikaan edes mieti, mutta tekemättä jättäminen tuntuisi kummalliselta ja epämiellyttävältä.

Neljä: Omasta ajasta nauttiminen. Tykkään juosta iltaisin. Minulle liikunta ei ole mikään heti elimistöön vaikuttava piristysruiske, vaan enemmänkin on kuin takaraivoon osuva tainnutusmojautus pesäpallomailasta. Käyn siis mielelläni juoksemassa iltasella. Se on ihana oma hetki hektisten päivien jälkeen. Ja ei yhtään haittaa sekään, että välillä saan karata lapsiperheen iltatoimikaaosta ovesta ulos ja metsään.

Tavoitteena hyvä olo

Minulla ei ole juoksuni suhteen mitään muita tavoitteita kuin se, että josko tämä hyvä fiilis ja olo jatkuisi. En halua lisää kilsoja, nopeutta tai googlaile juoksukilpailuja. Nyt en edes seuraa sykkeitäni tai muuta dataa, kun urheilukello on rikki.

Oikeastaan pelkään, että jos laittaisin jotain tavoitteita, tästä tulisi liian vakavaa ja innostus ja etenkin ilo häviäisi. Olen varovaisen kiinnostunut vaikka puolimaratonista ja juoksutekniikan tsekkaus sekä hiominen juoksukoulussa olisi varmasti hyvä juttu. Mutta samaan aikaan tunnen, että kuulun juoksemaan yksikseni metsään, en isoissa laumoissa ja kello kaulassa.

Rakastan sitä tunnetta, kun jalat rullaavat kuin itsestään ja maisemat ympärillä vaihtuvat. Rakastan sitä fiilistä lenkin jälkeen, kun keho surisee tallentunutta energiaa ja on samalla voipuneen raukea. Rakastan niitä hetkiä, kun tajuan lenkin jälkeen, että taas kannatti lähteä, vaikka ei olisikaan siltä aluksi tuntunut. Lemppariyhdistelmäni on juoksu, jonka päälle pääsen heti saunaan.

Olen onnellinen, että kroppani jaksaa toimia yhteistyössä, vaikka en ole siitä ehtinyt ja jaksanut aina pitää tarpeeksi hyvää huolta levon ja liikunnan tasapainolla. Olen 37-vuotias, ja ei ole mikään itsestäänselvyys, että esimerkiksi polvet ja nilkat kestävät juoksua. No jaa, nyt kun mietin, aikoinaan murtamani nilkka välillä myös jomottelee, mutta siihen on valitettavasti jo niin tottunut.

Mutta ainut juoksun myötä tullut ”uusi kipu” on ollut ollut satunnainen lonkankoukistajien jomotus, kuulemma yleinen vaiva juoksijoilla. Mutta tämäkin vaiva on pysynyt poissa, kun olen muistanut venytellä ja olen antanut itselleni aikaa joogata.

Tykkään ihan hurjasti kehostani, joka on vienyt minua metsään läpi räntäsateiden, helleputkien, kuukausien pimeyden ja vettä tulvivien metsäteiden. Tykkään ihan hurjasti tästä minusta.

Sen kun saisin pitää, siinä on tavoitetta riittävästi.

Myöhemmin tulossa vielä postaus talvijuoksemisesta, eli siitä, miten hitossa kukaan hullu tahtoo ja voi juosta säkkipimessä kun räntä piiskaa naamaa, kura lentää samaan aikaan kun osa lenkkipolusta on jäässä.

Lisäksi kirjoitan vielä juostessa käyttämistäni vaatteista ja välineistä, joiden kanssa pärjää metsäjuoksuilla läpi neljän vuodenajan. Tulossa on myös postaus muista liikuntalajeista, joilla ehtiessäni ja jaksaessani täydennän juoksuharrastusta.

Uskomattoman satoisa parveketomaattikesä 2020 alkaa olla nautiskeltuna. Parin viime viikon aikana ilmat ovat viilentyneet, mikä on näkynyt myös avonaisella parvekkeella punaiseksi kypsyvien tomaattien määrässä. Kellastuneet lehdetkin antoivat viitteitä siitä, että kesän kasvukausi on hiipumassa kohti loppuaan.

Viikonloppuna korjasinkin kaikki loput tomaatit pois, myös raakileet, ja siivosin parvekkeen. Katkoin tomaattien oksat, joista kertyi jätesäkillinen palstan kompostoriin vietävää. Mullat kärrättiin nekin laatikkopyörän kyydissä palstalle parantamaan savimaata.

Vaikka odotin jo innolla syysistutusten tekemistä, tomaattien oksien katkominen sai olon kummallisen haikeaksi. On ihmeellistä, että kaikki se kellastuva vihreä sai alkunsa huhtikuun alussa kylvämistämme siemenistä. Että kaikki se kuukausien yhteiselo ensin ujosti itävän ja lopulta villinä reheviöivän parvekkeen sekä sen tomaattien kanssa, ja nyt niks ja naks vain.

Ja entäs se tomaateista saamamme satomäärä! Parhaimpina viikkoina poimin joka päivä parvekkeelta pienen kulhollisen valmiita tomaatteja. Kuvasin tomaatteja IG-stooreihin ja olin varma, että moni seuraaja luuli minun huijaavan ja ostavan tomaatit kaupasta. En olisi itsekään uskonut, että pienen pieni lähiöparveke voi helliä niin jättimäisellä tomaattisadolla.

Lasittamattomalla parvekkeella viihtyvä tomaattilajike

Moni onkin kysellyt, mitä lajiketta tomaattimme olivat. Onneksi tulin aloittaneeksi keväällä viljelypäiväkirjan, sillä en todellakaan muistaisi lajiketta, jos en olisi sitä ylös kirjannut. Tomaatit olivat Romello F1 -amppelitomaatteja.

Nelson Gardenin siemenpussillisessa on 4-5 tomaatinsiementä, ja meillä kaikki viisi itivät ja kukoistivat koko kesän. Lannoitin niitä kerran viikossa, tai kun muistin, Substral Think Eco -tomaattiravinteella.

Romello F1 -amppelitomaattien sanotaan kasvavan reilusti ja tuottavan runsaan sadon pieniä makeita tomaatteja. Ja tämän voin kokemuksemme perusteella allekirjoittaa. Huithaipelille puutarhurille on myös kiva, että lehtihankoihin kasvavia ”varkaita” ei nypitä pois.

Siemenpussin mukaan tämä tomaattilajike viihtyy suojaisassa paikassa, mutta meidän avonaisella parvekkeellakin se tuntui tykkäävän elostaan, vaikka välillä tuuli niin että amppelit tomaatteineen olivat vaakatasossa.  Näitä kylvetään ihan varmasti ensi vuonnakin.

Lisäksi meillä oli parvekkeellamme kaksi runkotomaattia, jotka saimme taimina eräältä herttoniemeläiseltä rouvalta, jonka pihasta saimme keväällä käydä hakemassa palstalle myös perennoja. Miten ihania ihmisiä täällä omalla kylällä onkaan!

Tarkemmin en näistä saamistani tomaattilajikkeista tiedä, mutta eniten iloa ne toivat kiipeilemällä parvekkeen seinustalla kaikessa vihreydessään. Toinen tomaateista tosin tuntui kärsivän vuoroin kuivuudesta ja vuoroin kaatosateiden hukutusyrityksistä, mutta toisesta saatiin muutamat pienet keltaiset tomaatit.

Tomaatin raakileiden kypsytys sisällä

Nyt ilmojen viilentyessä tomaateista jäi kypsymättä melkoinen määrä vihreitä raakileita. Korillinen niitä painoi lähes kolme kiloa. Tomaattien raakileet onneksi voi kypsyttää valmiiksi myös sisätiloissa. Tomaatit kun eivät esimerkiksi banaanien tavoin tarvitse emokasvia kypsyäkseen, eivätkä valoakaan. Tomaatit kuitenkin kannattaa irrottaa terttuineen, sillä näin tomaatit säilyvät pidempään.

Tomaatinraakileiden kypsyttämiseen on olemassa monenlaista niksiä ja tapaa, ja minä olen aikaisemmin pienempien satojen kanssa ihan vain antanut niiden olla avonaisessa astiassa keittiönpöydällä.

Nyt ladoin tomaatit kuitenkin kuivuriimme (en toki laittanut sitä päälle), sillä ensinnäkin sinne kaikki tomaatit mahtuivat väljästi.  Mutta tärkeintä oli, että kuivurikaapin saa suljettua. Näin tomaattien erittämät ja kypsyttämistä edistävät etyleenit pääsevät paremmin vaikuttamaan, mutta ilma kuitenkin kiertää.

Jos tomaatteja olisi ollut vähemmän, lautasen tai muun astian päälle asetettu sanomalehtikin olisi toiminut hyvin. Missä tahansa tomaattinsa jälkikypsyttää, kannattaa mukaan sujauttaa vielä muutama banaani tai omena, sillä nekin erittävät tomaattien kypsymistä edistävää etyleeniä.

Parissa päivässä kourallinen raakileista oli kypsynyt syötäväksi. Kypsyviä tomaatteja kannattaakin pitää silmällä päivittäin ja napata sieltä valmiit syötäväksi. Jääkaapissa tomaatit eivät tykkää olla ja niiden maku kärsii.

Lue myös: Parvekeviljely – puutarha pienellä parvekkeella