Kaupallinen yhteistyö: VR

Kolme päivää ja kaksi yötä Pietarissa sekä kolme erilaista banja-kokemusta eli sukellusta venäläiseen saunakulttuuriin. Teimme ystäväni Elinan kanssa alkuviikosta saunareppujen kanssa ulkomaanmatkan Venäjälle. Reissukaverini on asunut Venäjällä muutaman vuoden ajan, mutta itselleni itäisen rajan ylittäminen oli ensimmäinen kerta elämässäni.

Ja nyt voi vain kysyä, miksi en ole matkannut Venäjälle koskaan aikaisemmin! Me matkasimme Pietariin ja takaisin yhteistyökumppanini VR:n Allegro-junalla, jolla Helsingin päärautatieasemalta pääsee kolmessa ja puolessa tunnissa Pietariin. Junan kyytiin voi nousta myös Tikkurilassa, Lahdessa, Kouvolassa ja ihan rajan tuntumassa Vainikkalassa.

Se ei meinaa oikein vieläkään mennä jakeluuni, että matka kotoamme vaikkapa Pohjanmaalle vie kauemmin kuin ulkomaanmatka miljoonakaupungin hyörinään ja eksoottisen erilaisen sekä jännittävän kulttuurin keskelle. Kun lippuja on hankkimassa ajoissa, tiketit Pietariin irtoavat edullisimmillaan 29 eurolla suuntaansa.

Palaan meidän banjaseikkailuihimme Pietarissa myöhemmin (Instagramin kohokodista löytyy jo koko reissun videopäiväkirja nimellä Pietari), mutta nyt keskitytään junamatkaan. Itselleni kun Venäjän-matkaa miettiessä kaikki siihen liittyvä säätäminen viisumeineen on tuntunut aikaisemmin jotenkin hankalalta.

Mutta oikeasti: se oli niin naurettavan helppoa, että ihan ilahduin kun Venäjän rajaviranomainen junassa sentään vähän murahteli ja toi sopivan jännitysvälähdyksen muuten tasaisen tavanomaisesti rullaavaan matkaan. Jopa reissukaverini – kokenut Venäjän-matkaaja, mutta aikaisemmin vain lentäen kulkenut – ei vielä menomatkalla voinut uskoa, että rajamuodollisuuksia myöten kaikki tosiaan sujuu niin vaivattomasti. Hän arveli, että Pietarin päässä joudutaan johonkin vielä jonottamaan ja tentattavaksi, mutta ei, ei jouduttu.

Ihan yhtä mutkattomasti Pietariin vievään Allegroon ei kuitenkaan voi hypätä kuin Pohjanmaalle vievään InterCityyn. Venäjälle matkustaessa kun tarvitsee viisumin, joka kannattaa hakea viikkoa-paria ennen matkaa. Pikaviisumin saa nopeammin, mutta se tietenkin maksaa myös enemmän. Me hankimme viisumit matkatoimisto Ven-Fin Tourin kautta, jonka Elina on aikoinaan löytänyt Venäjällä asuvien ja matkaavien ystäviensä suositusten kautta.

Viisumia varten tarvitsee passin, joka on voimassa vähintään puoli vuotta reissun jälkeenkin sekä alle puoli vuotta sitten otetun passikuvan viisumia varten. Lisäksi tarvitaan vakuutusyhtiöstä todistus, että matkavakuutus on voimassa – tämä hoitui itselläni ihan vain soittamalla vakuutusyhtiöön. Matkatoimistossa kaikki meni superhelposti. Täytimme viisumihakemukset henkilökunnan avustuksella, jätimme passit sekä muut prujut sinne ja kävin hakemassa passit viisumeineen viikon kuluttua. Kaksi viisumia palvelumaksuineen kustansi 156 euroa.

 E-viisumi ei vielä käy Allegro-junissa, sillä Venäjän viranomaisilla ei ole teknisiä valmiuksia tarkistaa elektronisia viisumeita liikkuvassa junassa. Mutta sekin mahdollisuus on tulossa viiveen jälkeen, arviolta viimeistään vuonna 2021.

Me lähdimme Elinan kanssa matkaan päivän ensimmäisellä Allegro-junalla, joka lähtee Helsingistä kello 6.20. Aikaisen lähdön takia en tahtonut väkertää mukaan edes eväitä, vaan valitsimme menomatkaksi liput ykkösluokasta. Siellä kun lippujen hintaan kuuluu kahvimasiinan vapaan käytön lisäksi teetä, vettä, päivän sanomalehdet sekä istumapaikalle tarjoiltu melko monipuolinen aamiainen (myös vegevaihtoehto on, mutta ainakaan nyt marraskuun menussa täysin vegaanista ei).

Hintaeroa ykkös- ja kakkosluokan lipuilla on noin 20 euroa, joten pienellä aamupalalla, yhdellä kahvikupilla ja ilman sanomalehteä käyntiin lähtevien kannattanee ottaa lippu kakkosluokasta ja syödä aamupala junan ravintolavaunussa. Palveluita lukuun ottamatta kun junavaunut olivat molemmissa luokissa melko samanlaiset ja aivan yhtä siistit sekä viihtyisät (postauksen loppupään kuvat paluumatkalta, toisen luokan vaunuista).

Rajamuodollisuudet hoidetaan junassa rennosti omalla paikallaan istuen. Ensimmäisenä konduktööri tarkisti matkaliput ja antoi samalla täytettäväksi maahantulokortit. Vainikkalan kohdilla Suomen rajaviranomaiset tsekkasivat passit sekä viisumit ja tulliviranomaiset ylimalkaisesti kyselivät, mitä matkatavaranyssyköissämme on. Pian rajan ylityksen jälkeen Venäjän rajaviranomaiset tulivat perästä ja tsekkaavat saman asiat ja maahantulokorit. Tässä kohtaa tosiaan sain sentään viranomaiselta murahduksen kysellessäni englanniksi jotain selvästi epäolennaista – pikkuista jännitystä sentään saatiin!

Sitten vain leimasimen klonksahdus, ja EU-passini muuten tyhjillä sivuilla komeili Venäjän viranomaisten leima. Jos murahtelijaviranomainen ei edelleen olisi ollut samassa vaunussa, olisin luultavasti kikattanut vähän – kreisiä, ihan oikeasti ollaan Ulkomaanmatkalla isolla U:lla!

Pian rajan ylityksen jälkeen saavuimme Viipuriin. Vasta katsellessani junaikkunasta aamu-usvaa ja sen seasta hädin tuskin erottuvaa merenlahtea sekä tarinoista tuttua, mutta muuten vierasta kaupunkia, tajusin, että myös Viipuriin on mahdollista matkustaa näin helposti junalla. Eikä matka-aika ole junalla kuin 2,5 tuntia! Ajatella, kuinka monta kertaa olen käynyt Tallinnassa tai Tukholmassa, mutta ikinä mieleeni ei ole tullut mahdollisuus matkustaa Viipuriin. Lomahaave tulevalle kesälle alkoi hahmottua mielessä.

Tuntia myöhemmin olimmekin sitten jo Pietarissa. Ja tosiaankin keskellä kaupunkia, sillä Suomen juna-asema Pietarissa (Finljandski) on ihan keskustan tuntumassa. Se on silkkaa ajansäästöä ja mukavuutta (luontoystävällisemmän matkustustavan lisäksi), kun ei saavu lentokentälle tai satamaan jonnekin kaupungin laitamille, jossa vielä joutuu jonotella ja sitten jollain vielä matkustaa keskustaan. Nyt meidän ei tarvinnut enää jonotella mihinkään muodollisuuksiin, vaan saimme junasta suoraan jatkaa matkaamme kohti Pietari-seikkailuita.

Paluumatkalla matkatavaramme läpivalaistiin ja passit tsekattiin Pietarin päässä juna-asemalla, mutta muuten rajamuodollisuudet tapahtuivat taas lungisti junassa ja omalla paikalla istuen. Välissä kävimme sapuskoimassa Allegron ravintolavaunussa, jonka listalla on muun muassa vegeborssikeittoa. Se tosin oli loppu, joten menin kotimaanjunista tutulla parsapiirakalla.

Kotimatka junassa meni taas niin hujauksessa, että olo oli ihan pölmistynyt, kun juna saapui Helsinkiin. Kassissa oli saman päivän banjareissun jäljiltä märkä pyyhe sekä banjahattu ja yhtäkkiä olinkin taas siinä, kotikaupungin juna-asemalla, yhtä seikkailua rikkaampana.

Sunnuntaina liput liehuivat saloissa ensimmäistä kertaa isänpäivän kunniaksi. Vihmoi vettä, ja vaikka aurinko oli noussut, näytti siltä kuin joku olisi unohtanut sytyttää ulos valot. Ensimmäistä kertaa aikoihin tuntui sen verkkaisen juhlapäivän ajan, että tämä helsinkiläinen versio kaamoksesta on juuri nyt hyvä.

Pimeys pienentää maailman, tiivistää kaiken mielekkään eloon tarvittavan kotilähiöön. Se muuttaa kodin olomuotoa; tekee siitä hiljaisemman ja pehmeämmän, mikä tietenkin lapsiperheessä eläessä on vain mielen luomaa illuusiota. Mutta jos kesällä koti on ponnahduslauta maailmaan ja välietappi seikkailujen välissä, kaamoksessa se on turvapaikka, jonne saapuessa tuntuu kuin joku ottaisi lämpimään halaukseen. Tekee mieli sulkea kaikki ikkunat ulkomaailmaan; ne katovaloja heijastavat ja ne sinivaloa heijastavat.

Sellaisessa kaamoksen pehmentämässä tunnelmassa tuntuu hyvältä viettää perhejuhlaa. Ei tarvitse säntäillä minnekään, ei ulkopuolisten tai omien odotusten mukaan.

Oli onni, että perheemme päivänsankari sai järjesteltyä päivän työvuoronsa vapaaksi. En tiedä, kenelle se oli tärkeintä: hänelle itselleen, lapsille vai minulle. Koko perheelle lienee oikea vastaus. Vaikka maailma on täynnä töitä, joita on pakko tehdä kaikkina vuorokauden aikoina ja joka viikonpäivä, onhan siinä aina vähän mollisointua mukana, kun lapset viettävät isänpäivää ilman isiä vain siksi, että isi on töissä.

Nyt kuitenkin saimme hissutella koko päivän yhdessä. Sytytin aamupalapöytään kynttilöitä, ja vaikka kello oli jo lähempänä kymmentä, olisi ihan yhtä hyvin voinut olla aikainen aamu tai iltamyöhä.

Olin laittanut edellisiltana uuniin ohrapuuron, joka yön aikana oli hautunut valmiiksi. Puuron kylkeen laitoimme viime kesän viimeiset raparperihillot ja mansikkahillopurkin pohjat. Uppomunat kuuluvat perheidemme juhlaan, ja kasasin saaristolaisleivän päälle niitä, suppilovahveroita ja yrteillä maustettua vegeranskankermaa. Juhlan kunniaksi ostin myös brietä, joka sopi hyvin yhteen makeiden persimonien kanssa. Pilkoin tarjolle vielä omenoita ja porkkanoita.

Päivänsankari oli toivonut juhlapäivän ohjelmaksi retkeä, mutta koska sää oli mitä oli ja välillä ei vain jaksa säätää ylimääräistä, teimme sadepäivän luontoreissun Luonnontieteelliseen museoon. Retken ajaksi perheemme laajeni parilla naapuriperheellä, mikä sai lämmön pyyhkäisemään sydänalaa. Että on meidän nelihenkinen perhe ja sitten erinäiset isommat sakit, laajennetut perhemuodot, joihin saamme kuulua ja joiden kanssa voimme viettää perhejuhlia.

Museopäivän jälkeen tein päivälliseksi härkäpapusuikale-qusadillat tulisella paprikakastikkeella, joiden ohjeet nappasin ja muuntelin saamastani Viikonloppu lautasella -reseptikirjasta. Qusadillojen kaveriksi paahdoin uunissa juurisellereitä, tomaatteja ja fetaa.

Lapsilla oli kiire syödä (menossa oli muun muassa slimen tekoa talon muiden mukuloiden kanssa kerhohuoneella), joten me jäimme päivänsankarin kanssa kahdestaan pöytään notkumaan.

Ulkona pimeys tiivistyi, mutta me sytytimme lisää kynttilöitä marraskuuhun.