Tänään kaksi meistä palasi arkeen. Minä koitan saada työpöydän alkuviikon aikana siihen kuntoon, että torstaina koulujen alkaessa loput kaksikin meistä ovat valmiina täyspäiväiseen arkeen.

Vatsan ja sydämen välissä ikävä pyörii ja myllertää. Se sattuu, vaikka samalla hellin tunnetta. Menneiden viikkojen ikävään sekoittuu kiitollisuus. Kaikki ne herätyskellottomat aamut, mustikkasmoothieviikset ja ikilikaisiksi ilakoidut paljaat varpaat. Kahden todellisuuden välissä oleva utopia, joka antoi luvan hetkeksi irrottaa huolesta ja tietämättömyyden pelosta.

Olipa se lyhyt, totesi kuopus tänään töihin palanneen puolison lomasta. Vaikka todellisuudessa se oli loman molemmin puolin järjestettyine vapaapäiväputkineen pidempi kuin koskaan aikaisemmin, jos ei perhevapaakesiä lasketa. Itsellänikään ei ole sentin senttiä laskutettavaa yli kuukauden ajalta, mikä ei ollut täysin tarkoitus, mutta näin nyt tänä vuonna.

Pyyhin paperikalenterini kesäkuukausilta lyijykynämerkinnöin tehtyjä loma- ja työsuunnitelmia pois, saaden tilalle päiviä, jolloin viikonpäivät sekoittuivat ja menettivät merkityksensä. Se oli ihanaa, ja silti kesän alla tuntui kytevän koko ajan odotus. Että jos sittenkin voisi olla ihan normaalisti. Vaikka en edes tiedä, mitä se sitten olisi ollut.

Tänään alkoi myös kuopuksen eskari. Tai oikeastaan se alkaa vasta koulujen kanssa samaan aikaan torstaina. Se todettiin eilen illalla pikkumökkiviikonlopun jälkeen, kaivaessamme sähköpostista esiin vanhoja tiedotteita (ja puolison työvuorolistoja, jotta hän osaisi ilmestyä oikeaan aikaan työpaikalleen). Liekö vanhan kokemuksen rutiinia vai kesän pehmittämää päätä.

Kuravaate- ja kumpparitilanteen olimme sentään päivittäneet aikaisemmin, ja illalla keräsimme varavaatekassin ja nimikoimme kengät ja upouuden lippalakin, eskarilippikseksi hankitun. Nukkumaanmenokin valahti vain puolituntia arjen normaalista, joten kyllä tämä tästä.

Valmistautumisen kehnoudesta huolimatta eskarin aloituksesta on toki puhuttu paljon viime aikoina, kiihtyvän innokkaaseen sävyyn. Ja koska pystyimme, me molemmat vanhemmat lähdimme saattamaan tuoretta eskarilaista koululle.

Sisällekin kouluun saimme mennä, kukaan ei oikein tiennyt, mitkä ohjeistukset sen suhteen nyt ovat voimassa. Opettaja oli uusi, muuten kaikki tuttua – seinälläkin vielä siskon kuva.

Nyt pitäisi itsenikin saada kiinni arjesta, mikä on hankalaa, kun sen ääriviivoja ei ihan hahmota. Kaikki on odottavassa välitilassa ja suunnitelmista on tullut jossittelua. Kuopus kysyi, mennäänhän talvella taas Lappiin, mutta eihän sellaista voi tietää tai suunnitella. Ei tiedetä töistä, ei koulusta, ei varmasti ensi viikosta.

Onneksi tiedän sen, että arkeni, meidän arkemme on hyvä. Kunhan vain saamme pitää sen.

Mistä tunnistaa kaupungissa asuvan hullun puutarhamuijan? Siitä, että sen muijan parveke on se, jonka vihreys näyttää pian riistäytyvän käsistä ja valtaavan kerrostalon muutkin parvekkeet.

Tänä kesänä otimme myös parvekkeen viljelykäyttöön, useamman vuoden tauon jälkeen. Entisen kotimme isolla lasitetulla parvekkeella viljelimme joka vuosi kaikkea tomaateista pensasmustikoihin, mutta nykyiseen kotiin muuton jälkeen se jäi. Tuntui, ettei tämä pikkuruinen parveke riittäisi hyötyviljelyyn. Niinpä siellä on ollut viime kesät vain parit kukat ja ruukussaan talvehtiva raparperi.

Haaveissa salaatit ja yrtit omalta parvekkeelta

Talvella aloin kuitenkin haaveilla, että parvekkeella kasvaisi kesäisin salaattia ja yrttiä – sellaisia keittiön joka päiväisiä vihreitä, joita olisi kiva nopeasti napata parvekkeelta heti kun tarvitsisi ja mieli tekee. Ajatus lähti sitten niin sanotusti versomaan.

Keväällä kylvimme kotipihan viljelylaatikkoa, palstaa ja myös parveketta varten esikasvatukseen taimia. Parveketta ajatellen kylvin useamman ruukun basilikaa, jotka itivät hyvin. Kylvämistäni paprikoista iti kaksi. Kesän aurinkoisuuteen uskoen uskaltauduin kylvämään myös amppelitomaatteja, joista jokainen siemen iti. Sain ilokseni myös kaksi runkotomaatin tainta lahjaksi samalla kylällä asuvalta rouvalta, jolta sain myös hakea palstalle perennoja. Niitä sitten vaalimme useamman kuukauden kodin ikkunalaudoilla.

Villi värilajitelma kesäkukkia

Toukokuussa kävimme kuopuksen kanssa hakemassa paikallisesta puutarhakaupasta kesäkukat. Kuopus sai valita kukat, ainoa asettamani ehto oli, että ne olisivat kotimaisten puutarhoiden kasvattamia. Kärryyn valikoitui kaikenlaisia kukkia, kaiken kirjavissa väreissä.

Otin lisäksi vielä muratteja ja lankaköynnöksen, joilla saada vihreää istutusten joukkoon – vaikka sittemmin kävi selväksi, että vihreää kyllä piisaa.

Ruukkuihin sekaisin syötävää ja kukkivaa

Kun kodin ikkunalaudoilta ei meinannut enää nähdä ulos, aloin siirtää taimia pihan laatikkopuutarhaan, palstalle ja lopulta myös parvekkeelle. Istutin parvekalaatikoihin suloiseen sekamelskaan kukkia, amppelitomaatteja, basilikaa sekä naapurin laatikkoviljelmiltä saamaani minttua.

Osan amppelitomaateista ripustin amppeleissa parvekkeen kattoon, yhdelle annoin tuolipaikan ja istutin juurelle vielä basilikaa. Myös ikkunalauta ja pöytä täyttyivät kasveista. Yhteen parvekelaatikkoon kylvin rucolaa, ja pääsiäisohrat sujautin kukkaistutusten keskelle.

Yksi tuoli sentään jäi vapaaksi, ja todistettavasti olen sekä istunut läppärini kanssa töitä tehden sekä syönyt välipaloja parvekkeella kaiken keskellä.

Nyt parveke ryöppyää, pursuaa, valuu, tursuaa ja riippuu vihreää. Rakastan tuota näkyä ihan valtavasti! Entinen parveke muutamalla kukalla näyttää ihan lällyltä tähän verrattuna. Joka päivä vain käyskentelen vajaan neliömetrin alueella polleana onnesta, tarkastellen tilusten kuntoa.

Pienen parvekepuutarhan sato kypsyy

Parveke on antanut silmänilon lisäksi myös satoa. Ainoastaan paprikat ovat vielä ihan vaiheessa, kukkien vasta nyt. Siirrän ne ilmojen kylmetessä sisälle ja katsotaan, mitä tapahtuu. Ruukussa kasvava raparperi on myös voinut vähän huonosti jostain syystä, ja onneksi ehdinkin alkukesästä tehdä siitä pari raparperipiirakkaa. Mutta muuten:

Basilikat ovat kasvaneet sellaiseen tahtiin, että eron huomaa päivässä. Sanon nyt tämän ärsyttävän mantran, jota jokainen itse yrttejä kasvattanut hokee, mutta: mikään kaupasta ostettu (ja siitä ehkä maahan isketty) basilika ei maistu niin taivaalliselta! Sama juttu rucolan kanssa, huhuh ja morjens, miten hyvää se on!

Ja entäs mintut sitten. Naapurilta saatu minttu on kasvanut ja levinnyt niin hyvin, että yhdistettynä palstan ja kotipihan minttuviljelmiin saattaisin pian voida käyttää minttua säästelemättä. Vihersmoothieen, minttuhaudukkeeseen, dippikastikkeisiin, jälkkäreihin, melkein mihin vain! Enkä ole edes kertaakaan vielä tehnyt mojitoa.

Nyt myös tomaatit ovat alkaneet tuottaa satoa. Kesä on ollut niiden kannalta kyllä jännä, etenkin kun parvekkeella ei ole niitä laseja. Välillä on tuullut niin, että koko parveke on tuntunut lähtevän lentoon ja tomaattien oksat katkeilleet. Välillä on tullut vettä niin että ruukut ovat salaojituksista huolimatta tulvineet. Ja lisäksi on ollut niitä pätkiä, kun kastelu kaksi kertaa päivässä ei meinaa riittää, kun ruukut ovat kuitenkin verrattain pienet.

Mutta lämpöä ja aurinkoa on tainnut silti riittää, sillä satoa on alkanut kypsyä. Punaisia ja keltaisia nameja saa poimia pienen kourallisen päivässä. Ne on napsittu suoraan suuhun tai katettu omalle lautaselleen ruokapöydän kunniapaikalle.

Mutta kaikista eniten nautintoa tuo kuitenkin se tunne siitä, että itse kasvatettiin. Että tämä vehreys on meidän ja luonnon yhteistyössä tehty (ja naapurien lomakasteluavulla ylläpidetty). Ja että voi muina viljelijöinä nautiskella tiluksillaan iltapäiväteet, itse kasvatetuista mintuista haudutettuna totta kai.