Heräsin viime yönä siihen, kun pieni jalka potkaisi minua naamaan. Ja siihen, kun pieni hikisen nahkea ihminen koitti ryömiä ensin päälleni sen jälkeen edes kainaloon. Heräsin myös useita kertoja pyörimiseen, tönäisyihin ja hipaisuihin.

Nyt jumalauta loppuu se häsläys, minä haluan nukkua! Omaan sänkyyn siitä, minä tarvitsen unta!

Ei hellyyttä, ei rakkautta, ei ymmärrystä. Pelkkä alkukantainen ja ärjyvä raivo siitä, että en saa nukkua.

En tiedä, mitä viime vuosina on tapahtunut, mutta olen alkanut kutsua prosessia karhumutsin unikouluksi.

Tiedätte varmasti nuo luontodokumentteihin tallennetut karhut ja muut eläinnaaraat, jotka ensin kestävät jälkikasvunsa sekoilua viilipyttyinä, tarjoavat niille ravinnon kehoistaan muuttuen itse harottavakarvaisiksi luihuiksi ja antavat sitten mukuloidensa kokeilla elämässä tarvittavia taitoja – puremista, raapimista ja retuutusta – itseensä. Järjetön härdelli ympärillä yötä päivää, ja naaras pyörii kaiken keskellä ihan zeninä.

Sitten jossain vaiheessa tulee stoppi. Emo ei enää siedäkään pentujensa sekopäistä häsläystä, vaan alkaa murahdella ja ärjyä. Se painelee kylmän viileästi edellä ja pennut uikuttaen perässä. Jos poikaset yrittävät saada hellyyttä, emo karjuu, näyttää hampaitaan ja huitaisee käpälällään. Painukaa nyt muualle siitä, rasittavat karvapallopälliäiset!

Tapa vieroittaa on koodattu nisäkäsnaaraisiin. Sillä tavalla pennut töytäistään kohti itsenäistä elämää, pois emon (ja tulevan poikueen) jaloista.

(Itse olen miettinyt, että karhuemolla on myös varmasti ihan hemmetin paha univaje ja se haaveilee omasta ajasta, kun voisi ensin syödä vähän käyneitä puolukoita ja sitten painella suoraan talviunille.)

Olen myös varma, että minä – kuten muutkin nisäkäsnaaraat – toimin näissä vieroitushommissa jonkun alkukantaisen koodiston mukaan. Ainakin keskellä yötä, unen ja valveen välimaastossa, eläimellisenä.

Muistan vauva-ajat, kun nukkuminen vauva kiinni ihossa tuntui ainoalta oikealta tavalta olla. Jopa ajatus samassa huoneessa olevasta pinnasängystä ja vauvasta siellä tuntui fyysisesti pahalta. Nukuin paremmin – tai siis niin hyvin kuin mahdollista oli – kun vauva oli ihan lähelläni. Halusin tuntea pentuni tuoksun, hengityksen ja lämmön lähelläni nukkuessani. Vasta sitten olin levollinen.

Kun lapset siirtyivät nukkumaan omaan huoneeseensa, tuntui kuin palanen minusta olisi kiskottu eri tilaan. Tuntui kuristavan kamalalta, että en ole siinä, pesässä vahtimassa heidän untaan, varmistamassa, ettei mitään pahaa tapahdu. Jos ja kun lapset hiipivät yöllä väliin, otin heidät uniluolaamme turvaan ja kiedoin käpäläni heidän ympärilleen.

Pari vuotta sitten tilanne alkoi muuttua. Viereen öisin hiipivä jälkikasvu alkoi saada hellyyden sijaan aikaan alkukantaista ärjyntää. Aloin heräillä jokaiseen hipaisuun ja levottomaan kääntyilyyn. Noina öinä olin kuin talviunilta herätetty karhu ja aamuisin katkonaisten yöunien jälkeen kuin perseeseen ammuttu karhu.

Mitä paremmin olen alkanut nukkua, sitä vähemmän kestän huonoa unta ja yhä silloin tällöin viereen kömpiviä poikasia.

En tiedä, miten karhuemot käyttäytyvät, kun vieroituksessa oleva poikanen on kipeä. Koska silloin omassa alkukantaisessa koodistossani joku muuttuu: vaikka valvominen kipeän lapsen kanssa öisin tuntuu ihan yhtä kidutukselta kuin huonot unet muutenkin nykyään, raivo pysyy sisuskaluissa. Luonnollista; kun karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme, päivin ja öin.

Yksi epäselvyys teoriassani on: teltassa keskellä metsää me kaikki neljä nukumme kylki kyljessä ja silti makeasti.  Ehkä luonnossa nukkuessa lauma tuo edelleen turvaa?

Mutta kotiluolamme unipesässä ei ole enää tilaa öiselle sähläykselle. Pennut saisivat pysyä omissa unipesissään, jotta karhumutsi voi vetää uniaan keskeytyksettä vaikka äksänä ja karvaista napaansa rapsutellen. Koko pesue voi paremmin, kun karhumutsi ei ärjy öisin, vaan saa unensa.

Lahiomutsi Vihersmoothie Smoothie Paras Resepti Ohje-0992

Olen smoothie-muija. Surrauttelen lähes joka aamu marjapohjaisen smoothien, jota aamupalalla ryystää koko perhe. Mansikkaa, mustikkaa, herukkaa, vadelmaa, puolukkaa, tyrniä, mitä milloinkin. Kannun pohjat kiskon sitten päivän aikana välipalana, välillä kiirelounaana (hyi kun teki pahaa kirjoittaa kiire näin kesäraukeuden keskeltä) ja joskus rippeitä jää iltapalallekin.

Mutta vihersmoothiet. Ne ovat sellaisia jääräpäisiä epäonnistujajuomia, että en ole päässyt niiden kanssa sinuiksi. Olen koittanut monen montaa reseptiä, jotka lupailevat lopputulemana olevan maailman parhaimman vihersmoohtien tai sen kaikista ihanimman vihersmoothien. Hirveää myrkynvihreää kuraa, eli liian terveellisen makuista tullut kaikista. Silti, vaikka itse aineosat olisivat yksinään syötynä hyviä kaikki.

Sitten Outi, muun muassa kakkuguruna ja kotikeittiömestarina tunnettu ystäväni, laittoi juhannuksena aamupalapöytään vihersmoothiet. Siniseen ja punaisiin smootheihin tottuneet mukulani katsoivat juomaa alkuun epäillen, mutta lopulta koko juhannusjengimme – neljä lasta ja kolme aikuista – joivat vihersmoothiemukinsa pohjaa myöten. Oli lähellä, että itse en vielä nuollut blenderikannuakin.

Niinpä rakkaat ihmiset, tässä se on, niin jukoliste hyvä vihersmoothie-resepti, että kaupoista loppuu pian pinaatti.

Ennen reseptiä pohjustetaan kuitenkin hieman. Tämän vihersmoothien taika-ainesosat ovat tuore minttu ja inkivääri. Outi kertoi, että niiden ristisiitos saa aikaan sen, että mikään ns. epäilyttävä maku ei maistu sieltä edes herkkämakunystyröisten mukuloiden suuhun. On kuulemma testattu lukemattomilla saman pihan muksuilla ja kavereiden naperoilla. Outi itse käyttää tähän reseptiin pinaatin tilalla ja rinnalla myös lehtikaalta ja heittelee mukaan jääkaapin tilanteesta riippuen kurkunpätkät ja muut vihreät jämät.

Smoothieen ei tule lainkaan mitään makeuttajaa, kuten hunajaa tai taateleita, mikä yllätti. Niin makoisaa juoma on! Pehmeä makeus tulee omenamehusta (ei tiiviste, vaan ehta omppumehu) ja etenkin banaanista. Outilla on tapana pelastaa kaupoista ne mustuneet banaanit, joita harva enää huolii, ja paloitella ne pakastimeen. Mitä mustempia banaaneja, sitä makeampaa smoothiesta tulee. Ja kun banaanit voi nakella blenderiin pakkasesta, ei myöskään jäitä tarvita.

Kun kyse on Outista, opin myös joka reseptin kohdalla jotain uutta. Nyt tämän: avokadossa on rasvaa, joten se toimii emulgaattorina, eli tekee smoothiesta kermaisen ja samalla pitää smoothien aineet sekoittuneena tasaisesti. Ilman avokadoa smoothie olisi mehumaisempaa, ja tovin kannussa seistyään smoothien neste laskeutuisi alas ja kiinteämmät aineosat nousisivat pinnalle. Ah, rakastan tällaisia nippelitietoja, jotka selvittävät arkisia asioita!

Ja sitten vielä sananen blenderistä. Jos käytössäsi on ihan peruskotikeittiöblenderi, tämä smoothie onnistuu kyllä, sillä reseptiin ei tule jäitä tai vaikka pähkinöitä. Mutta perusblenderin kannattaa antaa surista 2–3 minuuttia, jotta juomaan tulee kunnolla sileä ja miellyttävä koostumus. Ja kun lehtivihreä on ehtinyt rikkoontua kunnolla, kivana lisänä smoothieen tulee nätti syvän vihreä sävy.

Vikana vinkkinä etenkin lapsiperheille: törkkää valmiisiin smoothiemukeihin (kesto)pillit. Jännä, miten paljon paremmin kaikki maistuu pillin kautta ryystettynä!

Vihersmoothie (1,5 litraa)

  • 2 avokadoa
  • 120 g varsiselleriä
  • 70 g pinaattia
  • 40 g inkivääriä
  • ripaus suolaa
  • 1 l omenamehua
  • Puntti minttua (vain lehdet, ei kitkerää makua tuovia varsia)
  • 1 limen puristettu mehu
  • 200 g, eli noin 2 pakastettua banaania

Kuori ja hienonna inkivääri. Pilko varsiselleri pieniksi paloiksi. Muut aineosat menevät isompinakin palasina. Blendaa kaikkia aineksia blenderin tehosta riippuen noin 1–3 minuuttia, kunnes smoothiemassa on sileää ja ilmavaa.