Lahiomutsi Koti Eteinen Kukkakimppu-4949
Lahiomutsi Koti Eteinen Kukkakimppu-4949

En tiedä, olisinko keholleni kiukkuinen vai kiitollinen. Se on tallentanut huokosiinsa 35 vuoden ajalta viisautta, joka ei aina tavoita levotonta mieltäni. Siksi kehoni on oppinut reagoimaan äkäisemmin ja nopeammin.

Tänä viikonloppuna kehoni päätti, että kuluneet viikot ovat nostaneet sressikierroksia niin korkealle, että on aika laittaa keho hetkeksi varikolle. Kai se osaisi lukea almanakkaakin ja tajusi, että on kätevästi sellainenkin viikonloppu, kun ei ole mitään suunnitelmia. Osasi kai päätellä, että tällaisena hetkenä levoton mieli ehkä malttaa kuunnella paremmin kehon viisautta, vaikka mieluiten olisin viettänyt ihanan leppoisan kevätviikonlopun lasten kanssa retkeillen ja museoissa luuhaillen.

Viime viikot vaivannut oksennus-migreeni yltyi vatsan nurin kääntäväksi taudiksi. En nyt sen tarkemmin maalaile taudinkuvaa painamaan teidän vatsalaukkujanne, mutta kerrottakoon, että puhdistus on ollut kokonaisvaltaista ja että olen lähinnä makaillut kodin erinäisillä pinnoilla puolihorteessa tai nähden sekavia unia. Tänään jo söin aamupalan, mutta se ei ollut paras idea. Tai no ehkä se oli parempi idea kuin ne salmiakkikarkit, jotka lasten leffakarkkikipoista eilen vedin tyhjään ja vereslihalla olevaan vatsaan.

Onneksi puolison työvuorot ovat olleet viikonloppuna lyhyitä, harrastuskaverien vanhemmat ovat napanneet minunkin mukeloni mukaansa ja että Woltista saa loihdittua nälkäisille perheenjäsenille ruokaa napin painalluksella ja 45 minuutissa.

Ja mikä tärkeintä, onneksi lapset ovat jo sen verran isoja, että voin heidän läsnä ollessaan torkkua sohvalla kylmää tuskanhikeä valuen, kunhan vain hyväksyn sen, että sillä aikaa kaikki talouden paperit on silputtu keppihevosten heinäksi ja sängynpeitoistani on rakennettu maja eteiseen, jota kukaan ei ole imuroinut viikkoon.

(Ja tietenkin imuroin heti, kun pystyssä oleilu ei aiheuttanut akuuttia pyörtymisvaaraa. Tein sen neljässä eri osassa, välillä lepäsin, sitten taas imuroin. En vain kestänyt olla röynäisenä röynäisen keskellä. Taisinkin jo sanoa, että kehoni on monessa viisaampi kuin mieleni.)

Ehkä tämä on ihan ehta vatsapöpö, mutta itse viime viikkojen oireilua katsoen sanoisin sen olevan enemmän psykosomaattista; uupumuksista oppineen ja kai ikuisesti jaksamisen kanssa vajavaiseksi jääneen kehon tapa pistää jarrua päälle jo hyvissä ajoin ennen kuin tulee täydellinen stoppi.

En tiedä, missä vaiheessa almanakkani on taas päässyt näin holtittomaan kuntoon. Tai paremminkin hallitsemattomaan, sillä ei siellä periaatteessa ole mitään ylimääräistä. Yhä edelleen karsin kaikki menot isolla kädellä, mutta nyt huomaan haaveilevani asumisesta pienessä töllissä metsän keskellä, josta olisi helppo perustella sekä itselleen että muille, ettei nyt ole mahdollista kuulkaa nähdä, tehdä tai lähteä. Olen edelleen mustasukkaisen tarkka vähintään 7,5 tunnin yöunistani, mutta silti voisin yhdeksän tunnin yöunienkin päälle nukkua päiväunet. Pidän sähköpostini käytön hallinnassa.

Silti jokainen pienikin muuttuja laittaa pakan ihan sekaisin. Siihen riittää se, että Word jumittaa, itselleni vielä vieraassa osakeyhtiön kirjanpidossa on epäselvyyksiä, WordPress kaatuu tai tietokone on niin täynnä, että joudun ennen uusien kuvien editoimista alkaa arkistoida vanhempia kuvia. Olen myös tavattoman huono aikatauluttamaan päiviini kaiken perusviikoista poikkeavan. Vaikka käyn luennoimassa parin kuukauden välein erinäisistä aiheista, joka kerta yllättää, miten paljon aikaa valmistautumiseen ja itse esiintymispäivään menee, vaikka luento itsessään olisi tunnin mittainen.

Viime torstaina niitin kolme tuntia paskaa OmaVeron ja kirjanpidon parissa, suunnittelin pari tuntia tulevaa kirjaa (joo, palaan siihen myöhemmin!), Skype-palaveerasin pari tuntia kirjasta sekä Unelmaduunarit-podcastin tulevasta kaudesta Satun kanssa, naputtelin raportteja tunnin verran ja yritin vastata edes osaan sähköposteista vajaassa tunnissa. Siinä se työpäivä sitten menikin. Kaikki asiat kuuluvat työhöni, mutta silti tuntui, että en ollut ehtinyt tehdä ollenkaan töitä. Se fiilis iskee joka kerta, jos en ole ehtinyt tehdä tuntiakaan sitä ydinjuttuani; kirjoittamista. Ei riitä, että teen jotain, joka liittyy kirjoittamiseen. Haluan tehdä sitä itseään; kirjoittaa.

Tuntuu, että teen, teen ja teen, mutta oikein mitään ei tule valmiiksi. Mitään, mitä voisi pitää kädellään, katsoa tai tuntea. Uppoan helposti flow-tilaan, mutta silti tuntuu että en siinäkään ehdi nauttia tarpeeksi. On jo kiire tekemään seuraavaa asiaa, selättämään to do -lista, jonka sarakemäärät pysyvät vakiona, vaikka kuinka tekisi ja tekisi. Mitään ei ole liikaa, enemmänkin liian vähän, ja silti ei ehdi. Sitten tietenkin tässä vaiheessa kannattaa piinata itseään ajatuksilla siitä, miten muut ehtivät tsiljoonasti enemmän ja juoksevat vielä hymyillen maratonin siihen päälle – miten helvetissä ne sen tekevät?

En tiedä. Onhan tässä jo yli vuoden ajan mennytkin kivan tasapainoisesti, joten kai se tasapaino tarvitsee tasaajakseen tämän perusnarinan. Yin ja Yang, onnellisuuden ja kauhun balanssi.

Mutta sen tiedän, että tahdon voida pysähtyä kuuntelemaan lintujen kevätlauluja muutenkin kuin avoimesta parvekkeen ovesta samalla kun täristen kotisohvalla mietin, uskallanko kääntää asentoa vai käännänkö siinä samalla vatsani nurin.

Pitää käydä uusimassa migreenilääkeresepti, joka toivottavasti sitten taas pian jää tarpeettomaksi. Jos kaikki menee hyvin, ensi viikolla pääsen kuukauden tauon jälkeen taas salille. Menen ihan jumiin ja kipeäksi, jos en pääse jumppiin, mutta viime aikoina en ole päässyt salille, kun olen ollut niin jumissa ja kipeä. Nurinkurinen kierre.

Sitten vain laitan tämän kaiken hoitumaan jotenkin niin, että taas voin jäädä juhannuksena lomille siinä viime vuodelta tutussa ihanassa tunteessa, että en kuollakseni tarvitse lomaa. Jotenkin. Ei tässä kuitenkaan vielä hätää ole. Keho vain on viisaampi kuin mieli.

Lahiomutsi Retki Herttoniemi metsa metsakylpy-8809

Kirja saatu arvostelukappaleena

Maa-aines antaa periksi kengän alla, hongat huojuvat humisten pään yläpuolella ja sammaleeseen kertynyt kosteus pehmittää sormenpäät kiivetessä kalliolla. Vaikka on hiljaista, äänimaisema laajenee. Samalla myös mieleni laajenee ja auetessaan ottaa pehmeämmän ja hellävaraisemman muodon.

Sen tuntee jo ensimmäisestä askeleesta polulla: metsä imaisee suojiinsa. Ei tarvitse keskittyä olemaan hetkessä, vaan aistit ovat käskemättäkin ottaneet saman taajuuden metsän kanssa. Ihan kuin ne kuuluisivat sinne, metsään, mikä on toki ihmishistoriaa katsoessa tottakin.

Tuntuu, että metsä parantaa. Se puhaltaa stressin pois ja ottaa sydämen halaukseensa tasoittaen sen rytmin. Metsälääketieteeseen erikoistuneen tohtori Qing Lin mukaan puiden lähellä oleskelu toden totta alentaa verenpainetta, lievittää stressiä, lisää energiaa, tehostaa vastustuskykyä ja parantaa unta.

Luin arvostelukappaleena saamani Lin kirjan Shinrin-yoku – Japanilaisen metsäkylvyn salaisuudet (Readme 2018), jossa Li avaa tarkemmin japanilaiseen kulttuuriin iät ja ajat kuuluneen metsäkylvyn ajatusta. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa metsässä vietettyä tuokiota. Juoksulenkistä tai patikoinnista se eroaa siinä, että metsäkylvyn tarkoitus on kuvainnollisesti kylpeä metsässä kaikilla aisteilla; tohottamisen sijaan pysähtyä. Japanissa on useita metsäterapiakeskuksia, joihin ihmiset matkaavat ottamaan ohjatusti metsän parantavat voimat käyttöönsä.

Metsän hellivät voimat perustuvat ihan bakteeritason juttuihinkin. Maaperässä elävä mycobakterium vaccae -bakteeri on ihmisille harmiton, ja Lin mukaan tuo bakteeri päätyy metsässä olelleissa hengityselimistöön ja lisää onnentunnetta. Tämä on myös huomattu hiirikokeissa, joissa metsäbakteerin huomattiin vähentävän stressiä ja edesauttavan parantumista suolitulehduksista, jotka monesti ovat juurikin stressiperäisiä.

Metsäkylpeminen ei tarkoita sitä, että metsässä pitäisi viipyä pitkään tai yön yli (vaikkakin suosittelen sitä mitä lämpimimmin), vaan Lin mukaan kahden tunnin oleskelukin riittää. Eikä metsään tarvitse mennä joka päivä pyöriskelemään, sillä Lin tutkimusten mukaan metsäkylvyn hyvät vaikutukset säilyvät jopa 30 päivää. Puiden positiiviset vaikutukset ihmisten henkiseen hyvinvointiin kestävät siis pidempään kuin hetkelliset onnenpilkahdukset, kuten onnistumiset työssä, hyvä illallinen tai rakastelu.

Lin Metäskylpy-kirja oli ainakin käännösversiossa melko hiomaton ja hajanainen, ja sitä olisi voinut isolla kumilla tiivistää. Mutta kirja ohjasi kuitenkin sisälle siihen puoleen japanilaista kulttuuria, johon koen yhteyttä. Japanilaiset pysähtyvät kauneuden äärelle ja tekevät arkisistakin asioista, kuten teen juonnista, rituaalin.

Suomessa hanami on jo melko tuttu japanilainen perinne, joka tarkoittaa suoraan käännettynä kukkien katselua. Mekin olemme juhlineet useana vuotena tuota kirsikkapuiden kukinnan aikaan liittyvää juhlaa. Kirjasta opin, että japanilaiset juhlivat syksyisin myös tsukimia, mikä taas tarkoittaa kuun katselua. Silloinkin keräännytään ystävien kanssa ihailemaan luontoa, mutta kukkien juhlan pääroolissa on kuu.

Metsäkylpeäkseen ei siis tarvitse olla erämaassa, vaan kaupunkimetsä tai jopa puisto riittää. Puistossa metsäkylpemiseen Li antaa muutaman neuvon, joista tässä mielestäni tärkeimmät: 1.) Jätä puhelin, kamera, musiikki, kirjat ja muut häiriötekijät pois. 2.) Istu nurmikolla, penkillä tai puunjuurella. Ota mielellään kengät pois, jos säät sen sallivat. 3.) Hidasta tahtia ja unohda ajankulu.  4.) Huomioi kuulemasi, näkemäsi ja tuntemasi asiat sekä kuulostele fiilistäsi. 5.) Vietä puistossa aikaa mieluiten 2 tuntia, mutta älä huoli, tuloksia huomaa jo 20 minuutissa.

Metsäkylvyn hyviä puolia voi tuoda myös sisätiloihin. Ikkunasta avautuvalla näkymällä on niin suuri merkitys, että Lin referoimien tutkimusten mukaan se edesauttaa selvästi sairaalassa leikkauksesta toipuvien parantumista. Luonnon saa sisään myös viherkasveilla, jotka samalla puhdistavat sisäilmaa ja nostavat sen kosteuspitoisuutta. Havupuista tehdyillä eteerisillä öljyillä tai seetripuupaloilla metsä tulee myöskin lähemmäksi kotia. Hälyn saa vaihdettua rauhoittaviin metsänääniin kuuntelemalla vaikkapa Spotifysta luonnonääniä.

Jospa tänä viikonloppuna kiskoisi kumpparit jalkaan, pukisi mukkelot kuravaatteisiin ja sujauttaisi termarikahvit reppuun. On ollut sellaisia huhheijaa-viikkoja, että metsäterapia ihan vain takapihan metsässä tulisi todellakin tarpeeseen.

Mikäli Japani-hommat kiinnostelee, täällä postaukseni Ikigaista, eli onnellisen elämän salaisuudesta japanilaisittain.