Lahiomutsi Parveke Kesa Koti-7284

Samalla, kun tienpientareet ovat alkaneet puskea esiin keltaisenaan loistavia voikukkia, ovat kalenteriin ja iltapalapöydän keskusteluihin ilmestyneet merkinnät ja pohdinnat kesäsuunnitelmista. Niiden kanssa on tänä kesänä meillä hieman haikean erilainen meininki kuin aikaisempina vuosina.

Tähän asti ollaan puolison kanssa ruksittu varhaiskasvatuksen kesälomalapusta joka kerta täysi kympin suora: kymmenen viikon kesäloma molemmille lapsille. Se on onnistunut oman joustavan työni ja puolison sekä omien perhevapaiden kikkailulla. Viime vuonna jeesiin tarvittiin myös ystävän apua ja yksi kesäleiri, mutta loput viikot me olimme puolison kanssa vapailla lomittain ja yhdessä.

Tänä vuonna mahdollisuuksia kymmenen viikon kesälomaan ei kuitenkaan ole. Olen kokenut siitä haikeutta, vaikka samalla ymmärrän hyvin, että ollaan melkoisen kermapyllyisessä asemassa, että lapsemme ovat voineet olla lomilla melkein kolmen kuukauden ajan jokaisena kesänä tähänastisessa elämässään. Harvalla perheellä on sellaiseen varaa ja mahdollisuuksia yhtenäkään kesänä.

Ehkä eniten koen haikeutta siitä, että viime kesä taisi jäädä niin monilla tavoin ainutlaatuiseksi. Minä vietin lasten kanssa rennon, ihanan, helteisen ja rakastettavan suloisen hellekesän. Se oli se kesien kesä, johon tulen tästä lähin kaikkia kesiä vertaamaan tahtomattanikin.

Viime vuonna koko perheen yhteisiä lomaviikkojakin kertyi kolme, minkä lisäksi päästiin yhdessä koluamaan kesäsuomea puolison osittaisen hoitovapaan ansiosta. Minä tajusin ottaa itselleni freelancer- ja sittemmin yrittäjäelämäni ensimmäisen kunnon kesäloman, ja nyt kun olen päässyt maistamaan sitä nannaa, en tahtoisi luopua siitä, vaan sen sijaan janoitsen lisään. Nyt viime kesän kaltaiseen kelluvan pehmeään kesälomakuplaan ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia, ei ainakaan samoissa määrin.

Minua työllistää koko kesän ajan eräskin kirjaprojekti, josta en ole vielä ehtinyt tällaisia salamyhkäisiä sivulauseita enempää kertoa. Kirja saa aikaan innostusta (Hyvänen aika, kirja! Saan tehdä rakastamaani asiaa liuska toisensa perään!), mutta myös paniikkia.

Jo pari kuukautta sitten alkoi näyttää siltä, että minulla ei ole aikaa kesälomaan. Tämä on tietenkin toisaalta myös hyvin positiivinen ongelma, että töitä riittää liiaksikin, mutta kun on joutunut tasapainoilemaan oman jaksamisensa kanssa turhan monta kertaa, positiivisuuteen tulee pieni varovaisen epäileväinen sivumaku. Kivasta työstäkin saa ja on syytä pitää lomaa.

Näen itseni hermoromahtelemassa työpöydän ääressä, kun en saa ympärillä pyöriviltä lapsilta tehtyä töitä, ja samalla näen äitiyteni litistymässä riittämättömyyden taakan alle, kun yritän tehdä töitä lasten ollessa lomalla. Nähty ja koettu, valitettavasti. Ja hitto soikoon, tahdon yhteisen kesäloman koko nelikkomme kanssa, enkä käyttää puolison lomia lukkiutuneena työhuoneelle. Koettu, sekin.

Ja kun röyhkeäksi omaa ja perheen hyvinvointia ja onnellisuutta ajattelevaksi alettiin, en laittaisi yhtään vastaan, jos tämän lisäksi saisin vielä pariksi päiväksi mahdollisuuden karata puolison kanssa jonnekin kuhertelemaan ja kulkemaan käsi kädessä ilman velvoitteita. Oikeastaan haluaisin siis kelauksen takaisin kesän 2018 huolettomuuteen ja päiviin, joiden kuluessa hukkaa ajantajun ja lopulta viikonpäivät.

Kevätviikkojen murehtimisen jälkeen kuopan pohja saavutettiin viime viikolla, kun romahdin itkemään studiolla luurit päässä Unelmaduunarit-podcastkollegani Satun kysyessä juuri ennen äänityksiä kohtalokkaan kysymyksen; mitä kuuluu. Siinä sitten valuin räkää ja vollotin mikrofoni suuni edessä, että en ehdi mitään, stressaa saatanasti, kesästä tulee ihan paska ja lapset on vaan kerran pieniä. Ja että ehtisi nyt edes hiuksensa joskus pestä nynnynnyn! Että semmonen unelmaduunari minä.

Onneksi ratkaisukeskeinen Satu osasi sanoa ne sanat, jotka tiesinkin jo. Meidän töiden tekemättömyyteen ei kukaan kuole tai valtiot romahda. Sinä pidät kesäloman, tietenkin. Sinä ehdit kyllä kirjoittaa sen kirjan loppuun ihan ajoissa. Ja vaikka muutama päivä deadlinesta paukkuisikin, kukaan ei edelleenkään kuole tai valtiot romahda. Metrohankkeet myöhästyvät vuosilla ja ydinvoimalahankkeet yli kymmenellä vuodella, mistä voi hakea vertailupohjaa, jos ahdistaa.

Ja kun tämän päälle Satu kertoi vielä tarinan kusisesta pietarilaishotellikokemuksestaan, räkätyrskintäni vaihtui nauruun ja saatiin laitettua Unelmaduunareiden kolmannen kauden loput studioäänitykset purkkiin.

Että kyllä tämä tästä, tietenkin. Tästä tulee valtavan hyvä kesä, kun sen sellaiseksi ajattelen. Teen tehokkaasti töitä juhannukseen asti, minkä jälkeen jään lomille lasten kanssa ja teen vain muutamia duuniprokkiksia. Puoliso seuraa jossain vaiheessa perässä ja minä jatkan sitten vielä elokuussa lasten kanssa, kunnes koulut alkavat. Nautitaan ja painellaan menemään kesänlapsina, aikuiset ja lapset.

Ja loput kirjasta naputan kasaan sitten elokuun kahdella vikalla viikolla, jotka olen kaukaa viisaana osannut pitää väljänä muista töistä. Puoliso on sen ajan reissussa ja esikoinen aloittaa koulun, mutta kyllä asiat siitä hoituvat. Kukaan ei kuole, valtiot eivät romahda ja ydinvoimalaprojektit myöhästelevät kymmeniä vuosia.

Viikonloppuna ilmassa leijui hurmaava tuomen tuoksu, joka on suora aikaportti lapsuuden vikoihin koulupäiviin; jätskipuikkoihin, kesämekkoihin ja hiekan rahinaan kesätennareiden alla. Kesäloma, me ollaan ihan valmiita jo heittäytymään sun syleilyyn!

Kalenteri on ihan villiintynyt sen perusteella, miten juhlapäivät seuraavat toistaan. Ihan juuri oli pääsiäinen ja nyt jo mietitään juhannussuunnitelmia. Vappukin oli just eilen, eli yli kaksi viikkoa sitten.

Meille toukokuun korkannut vappu oli vasta kolmas laatuaan; sellainen, minkälaisista vapuista saa lukea juttuja lehdistä tai katsoa kuvina uutisissa. Tätä edelliset vaput minä olen herännyt ennen kukonlaulua ja ollut Vaasan vapputorilla myyjänä vanhempieni kanssa, kunnes viimeisen laastarivapun jälkeen oli päästettävä lapsuusperheeni perinteistä irti ja luotava uusia.

Tämän kolmannen tavanomaisen vapun jälkeen olen yhä varmempi siitä, että vappu on minulle räätälöity juhla. Ajankohta on mitä ihanin, kun kesä on vielä hentoinen lupaus auringonsäteissä, joista jokainen otetaan vastaan suurena lahjana ja ihmeenä. Kaikki on jotenkin niin hengästyttävän ihanaa, joka solulla aistittavaa ja alussa.

Tykkään myös siitä, miten vapun viettotavassa yhdistyy perhe, ystävät ja koko kansan yhdistävät hassuttelut. Serpentiinit, sokeriset munkit, torvet ja rusinoita kelluvat simamukit saavat jurottavan kansan kokoontumaan karnevaalitunnelmassa yhteen. Yhden päivän piristävä ihme, jota mikään muu harras, vetäytyvä tai rauhaisa kansallinen juhlapäivä ei saa aikaan. Innostun kaikista juhlista ja niiden erityispiirteistä, ei siinä, mutta nyt huomaan jopa vähän harmittelevani, että en ole koskaan kokenut esimerkiksi opiskelijavappua.

Vapusta riehaantuneena kaivettiinkin puolison kanssa häkkivarastosta esiin laatikko ja sen laatikon pohjimmaiseksi jemmatut valkolakit. Ne ovat niin siistit ja valkoiset, että voisi kuvitella meidän olevan ihan tuoreita ylioppilaita. Totuus on kuitenkin se, että emme ole kumpainenkaan pitäneet ylioppilaslakkejamme sitten vuoden 2000 ja 2002 lakkiaistemme. Kyllähän ne valkoisina pysyvät, jos ei 20 vuoteen käytä.

Vappuseuralaistemme aikuisväen valkolakit ovat sen sijaan nähneet ehtoja opiskelijavappuja (ja tarinat niistä on kirjoitettu lakin taitettavan hikinauhan alle, hauska tapa!). Opin kokeneemmiltani, että omassa lakissanikin on lipan ylle venytetty kuminauha, jonka saa vedettyä kaulan alle, jos lakki meinaa kemutessa tipahtaa päästä. Onneksi tuli tämäkin opittua nyt, sillä mistäs sitä tietää, jos joskus vielä on edessä kuminauhavappu!

Nyt lakit kuitenkin pysyivät päässä, kun vietimme kahden perheen yhteistä vappua. Raahasimme yökyläilytarvikkeemme, ruokia ja laatikkopyörämme kuormasta päätellen puolet muustakin omaisuudestamme muutaman sadan metrin päähän ystävien luo. Kuten olen aikaisemminkin todennut, yökyläily mahdollistaa lapsiperheellisen sosiaalisen elämän ihan eri tavalla, ja vappuna oli parhautta voida heittäytyä yökyläilemään, vaikka sitten kivenheiton päässä kotoa.

Vappu rakentui ruuan ympärille, ja notkuvista pöydistä pystyi päätellä, että niistä kokematta jääneistä opiskelijavapuista on menty eteenpäin. Rakensimme vappuaattona ystävien pihaan pöydistä ja lappeelleen käännetyistä ovista pitkän pöydän, jonka ääreen mahtui muitakin pihan grillin ympärille kerääntyneitä saman taloyhtiön vapunviettäjiä. Lapsia juoksenteli ympärillä niin monta, että en pysynyt laskuissa. Oli jotenkin ihanan raukeaa ja kihelmöivän iloista samaan aikaan. Heittäydyin villiksi ja join jälkiruuan kanssa kahvia, vaikka kello oli jo lähempänä kahdeksaa. Kerrankos sitä vappuna!

Kun aurinko alkoi laskea lähiön taa ja vilu alkoi kipristellä varpaita, tehtiin viiden muksun liukuhihnailtapesut. Koko lauma nukahti tuhisten yhteen läjään lastenhuoneeseen, ja me aikuiset ehdimme vielä ottaa skaban vuoden 1992 Tuttu Juttu -lautapelillä. Melkein saatoin kuulla mielessäni Joel Hallikaisen ja Timo Koivusalon merkityksiä tihkuvat äänet joka kerta, kun tuli aika kysyä jotain erotiikkaan liittyvää. Tietäjät tietää.

Siskonpedeillä nukutun yön jälkeen oli letkeän rentoa voida kömpiä yhdessä tekemään aamupalaa. Sekin oli sellaista ruokailottelua tuoreine sämpylöineen, uppomunineen, parsoineen ja vastapaistettuine amerikkalaisine pannukakkuineen, että huhuh. Aloin hiljalleen unohtaa loputkin haikailuni opiskelijavappujen perään, sillä kyllähän tämä tässä nyt on vain ihaninta, mitä kuvitella saattaa. Rakkaita isoja ja pieniä ystäviä pöydän täydeltä, mieletön aamupala katettuna pöytään kello 8.30 ja edessä keskellä viikkoa oleva vapaapäiväkupla.

Vappupäivänä oltiin vähän mietitty lähtemistä kylille ihmettelemään sitä televisiolähetysten vappua, mutta päädyttiin pysymään ystävien pihassa – mitä nyt siirryttiin sitä mukaa, mihin aurinko paistoi. Illan lähestyessä puoliso lähti töihin, ja me loputkin mietimme raukeina, että voisi ehkä tehdä jotain.

Pakkasimme siis jälkkärit sekä kahvit koriin ja pyöräilimme Herttoniemen siirtolapuutarhoille bongaamaan kirsikankukkia – ja syömään vähän lisää.