Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Leikittelimme tänään puolisoni kanssa ajatuksella, että ensimmäinen kolmisen vuotta sitten tekemämme asuntotarjous olisi mennyt läpi. Silloin asuisimme Herttoniemessä myöskin, mutta kerrostalon sijaan 50-lukulaisessa rivitalossa. Makuuhuoneet sijaitsisivat yläkerrassa, alakerrassa loimuaisi takka ja olohuoneesta olisi kulku omalle pienelle pihalle.

Ostotarjousta tehdessä etenkin se oma umpeen kasvanut ja törkyisessä kunnossa ollut pikkupiha tuntui kutkuttavalta ajatukselta. Ja toki ajatus siitä edelleen nykii kivasti suupielessä, kaikessa kun on puolensa. Mutta silloin olisimme menettäneet tämän kerrostaloyhtiön pihan ja sen tuomat mahdollisuudet ja ihanuudet.

Kun muutimme saman lähiön sisällä kaksiosta tähän nykyiseen neliöön, elinpiiri ei muuttunut juuri lainkaan. Mutta pihapiirin muuttuessa esikoisen reviiri laajeni. Hänelle oli mahdollista antaa enemmän itsenäistä liikkumatilaa, mikä oli odottamaton mutta niin tervetullut muutos.

Nyt kun lapset ovat kasvaneet, voimme jo välillä antaa molempien lasten leikkiä pihalla keskenään tai kavereiden kanssa. Touhuja voi pitää silmällä ikkunasta, ovisummerilla pääsee tarvittaessa sisään ja parvekkeelta voi huikata pihalla temmeltäville muksuille syömään, kuten vanhoissa elokuvissa ja telkkarisarjoissa.

Mutta kaikkein eniten rakastan sitä, miten yhteinen piha kokoaa yhteen ihmisiä, aikuisia ja lapsia. Näin talvisin on toki hiljaisempaa, mutta kesäisin saatamme lojua pihapiirissämme helposti koko päivän. Avaamme leikkikaluvaraston ovet, ja ympärille alkaa kertyä jengiä naapureista ja naapuritaloistakin – ilman sopimista tai kalenterien pläräämistä ja leikkitreffien sopimista viikkojen päähän.

Ollaan vain yhdessä, ilman mitään sen kummempaa. Joku neuloo ja joku selaa lehteä. Lapset ajavat rinkiä pyörillä, hyppivät narua ja kiipeilevät mattotelineellä. Hyvällä tuurilla joku tuo termarillisen kahvia, josta riittää kaikille. Ripustetaan pyykkiä naruille ja kastellaan pihan laatikkokasvimaata sekä yhteisiä istutuksia.

Yksi piipahtaa hetkeksi joukkoon roskienvientireissulla, ja toinen liittyy joukkoon suoraan tullessaan töistä. Toisinaan päätetään käydä yhdessä hakemassa jätskit lähikaupasta, tai sitten joku hakee kaikille. Levitetään nurmikolle viltit ja keppishevoskamat. Tai ehkä sittenkin pelataan erä jalkapalloa.

Illan tuloon havahdutaan vasta, kun aurinko alkaa roikkua takapihan metsän korkeimpien mäntyjen latvassa. Laiskotuttaa, ja on ihana sopia, että katetaan yhteinen iltapala pihan pöytään. Joku hakee leipää, toinen teet ja kolmas muistaa jääkaapissa olevat mansikat. Pöydältä tipahtelevat leivänmuruset häviävät pihan nurmikon joukkoon.

Näin tammikuussa tuoreisiin iltapalamansikoihin on vielä aika, mutta silti olen onnellinen, että saadaan jakaa pihamme ja samalla arkemme yhdessä toisten kanssa. Että ei välttämättä tarvitse kuin raahautua ulos omalle kotipihalle, kun saa jo spontaanisti ihmisiä ympärilleen. On oma koti, mutta aina myös mahdollisuus jakaa arkeaan muiden kanssa.

Kuvissa näkyvistä keppihevoskamoista osa on erään Lähiömutsin seuraajan meille heidän perheensä muuton tieltä lahjoittamia. Jättimäinen kiitos, vielä kerran! Niillä ovat leikkineet harva se päivä sekä meidän lapsemme että muut samassa talossa asuvat mukulat.  

Lahiomutsi Lastenhuone Kerrossanky Koti Polarn O Pyret Stripe Limited Edition 2019-1964

Kaupallinen yhteistyö: Polarn O. Pyret

Minä olen kahden lapsen äiti. Näyttäisi siltä, että he ovat kotonaan heille syntymässä määritellyissä sukupuolissa, toinen tyttönä ja toinen poikana. Olen siis tytön ja pojan äiti, mikä on mielenkiintoinen tosielämän koelaboratorio sukupuolen vaikutuksesta kasvatukseen ja lapsen elämään sekä oman perheemme sisällä että tässä meitä ympäröivässä kulttuurissa.

Itse pyrin elämään lasteni kanssa ja kasvattamaan heitä lapsina, en tyttönä tai poikana. En tarkoita, että kieltäisin tai häivyttäisin sukupuolta mitenkään – tämän ikäiset lapset pitävät kyllä huolen siitä, että kotona puhutaan lähes päivittäin pimpeistä sekä pippeleistä ja pohditaan sukupuolten monimuotoisuutta. Sen sijaan tahdon häivyttää sukupuoleen liitetyt stereotypiat siitä, minkälainen pitäisi olla tyttönä tai minkälainen pitäisi olla poikana.

Haluan kasvattaa lapsiani nimenomaan lapsina, omina ihmeellisinä persooninaan, en tyttönä ja poikana. Haluan olla herkkänä sille, mitä he itse tahtovat ja toivovat elämältä, en sille, mitä kulttuuriset ja sosiaaliset normit olettavat tyttöjen ja poikien tahtovan ja tekevän.

He saavat tietenkin olla juuri niin stereotyyppisen tyttömäisiä ja juuri niin stereotyyppisen poikamaisia kuin tahtovat (kunhan muistetaan käytöstavat ja muiden ihmisten sekä luonnon huomioonottaminen), mutta ei siksi, että heidän oletetaan niin tekevän, vaan siksi, että he itse kokevat sen omakseen. Toinen rakastaa pinkkiä sekä mekkoja ja toinen metsänvihreää sekä pikkuautoja, ja silloin tällöin molemmat kiskovat prinsessamekot päälleen ja leikkivät pikkuautoilla.

Mutta ei tässä ole kyse vain siitä, mihin väriin lapset pukeutuvat tai nappaavatko he leikkeihin nuken vai auton. Tässä on kyse siitä, että pahimmillaan oletus hyväksyttävälle tyttöydelle tai poikana olemiselle on koko elämää määrittävä ahdas muotti, joita on valittavana vain kaksi erimuotoista, vaikka jokainen lapsi on omanlaisensa. Enhän minäkään mahtuisi samaan muottiin kuin mieheni, mutta en myöskään samaan muottiin kuin naispuolinen ystäväni, vaikka olen molempien heidän kanssaan hyvin samanlainen.

Heräsin tähän kaikkeen kunnolla joskus opiskeluaikoina, kun luin kirjan Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan. Siinä tuotiin esiin tutkimuksia, joissa jo ihan pieniä vauvoja kohdeltiin eri tavalla sen perusteella, minkä värisiin vaatteisiin heidät oli puettu ja minkälaisen sukupuolipäätelmän näistä vaatteista aikuiset tekivät. Vaaleanpunaiseen puetulle vauvalle sirkuteltiin ja vaaleansiniseen puettujen vauvojen kanssa oltiin ronskimmin. Vaaleanpunaiseen puetuille vauvoille tarjottiin lattialla olevista leluista pehmoleluja ja vaaleansiniseen puetuille vauvoille teknisempiä leluja.

Sama juttu jatkui tutkimusten mukaan päiväkodeissa. Tytöiltä odotettiin enemmän esimerkiksi omatoimisuutta ja heitä ohjattiin poikia enemmän keskittymistä vaativiin tehtäviin. Poikien annettiin riehua tyttöjä enemmän, ja samalla hiljaisimmat pojat jäivät jalkoihin, kun vain kovaäänisiä pysähdyttiin kuuntelemaan.

Samoihin aikoihin tuon kirjan kanssa luin myös Turun yliopistossa kasvatustieteitä muiden opiskelujen ohella, ja niissäkin oppikirjoissa toistuivat samanlaiset tutkimustulokset, jotka ulottuivat koulumaailmaan asti. Tyttöjä ja poikia ei kohdella tasa-arvoisesti lapsina, vaan heidän oletetun sukupuolensa mukaan.

Ja kas, meillä on väkivaltaisia ja syrjäytyneitä poikia, jotka eivät osaa lukea, ja syömishäiriöisiä tyttöjä, jotka kokevat uupumista jo yläasteella. Koska pojat on poikia ja kyllähän tytöt nyt suoriutuvat.

Siksi minä olen pyrkinyt antamaan lapsille tilaa olla omia ihmeellisiä persooniaan ja löytämään itse kiinnostuksensa kohteet; luomaan itse muottinsa.

Miksikään kasvatusguruksi minä en itseäni tässä ole kruunaamassa, vaikka asiasta papatankin. Itse asiassa tuntuu kummalliselta kirjoituksen verran korostaa jotain itselle niin normaalia. Mutta kun kadulla ja mediassa tulee tasaisin väliajoin vastaan niin kummallisia olettamuksia tästä sukupuolisensitiiviseksikin kutsutusta kasvatuksesta, että on vähän avattava sitä, miksi olemme tehneet tällaisen tietoisen päätöksen kasvatuksen suhteen.

Sukupuoliset stereotypiat ympäröivät elämäämme, enkä usko kenenkään olevan niille immuuni. Ajan kanssa uskon näiden haitallisten ennakko-oletusten kuitenkin laantuvan, kunhan vain me ja tulevat sukupolvet teemme tietoisesti hommia sen teen. Itsekin olen huomannut yhä kompastelevani lasten vanhempana tiedostamattomiin sukupuolisiin ennakkoasetelmiin, vaikka kuinka luulen moista käyttäytymistä välttäväni.

Näin kävi esimerkiksi silloin, kun huomasin nolosti miettiväni, pitäisikö kuopuksen hiukset sittenkin leikata lyhyeksi, vaikka hän itse oli vallan onnellinen olkapäille ulottuvassa pottatukassaan. Miten isoissakin asioissa tämä kulttuurin sisääni rakentama ennakkoasetelma vaikuttaa, jos se aktivoituu jo niinkin pienessä asiassa kuin hiukset? Lähtiväthän ajatukseni aikamoiseen myllyyn saadessamme tietää kuopuksen raskauden aikana vauvan oletetun sukupuolen. Siis silloin kun lapsi ei ollut vielä edes syntynyt.

Lasten kasvettua testilaboratoriomme on laajentunut yhä vahvemmin ulkomaailmaan. Kun esikoinen aikoinaan siirtyi päiväkodin pienten ryhmästä isojen puolelle, hänelle valkeni ensimmäisen kerran, että joidenkin mielestä on tyttöjen ja poikien leikkejä. Ja että on tyttöjen porukat ja on poikien porukat. Se oli pienoinen kriisi lapsen ja myös keltanokkavanhempien elämässä, mutta onneksi alun jälkeen tuollainen tiukka sukupuoliin erottelu laantui pois.

Silti päiväkotiarki kyllä näkyy kotonamme pienissä asioissa, kuten vaihtuneissa lempiväreissä ja -leikeissä. Samaten vaikuttavat esimerkiksi piirretyt ja kirjat. Tietenkin, kyllähän minäkin poimin ympäristöstäni signaaleja, jotka tiedostamattanikin vaikuttavat ajatuksiini. Silti kulttuurisen normin sukupuolittuneisuus ja sen vaikutukset lapsiimme pääsevät yllättämään.

Ne nuket, joilla on ripsiä, ovat tyttöjä, koska vain tytöillä on ripset – siitäkin huolimatta, että tarkastelussa on huomattu meillä kaikilla olevan ripset. Tietöitä tekevät työmiehet – vaikka emme koskaan sukupuolita töitä tai ylipäätään ihmisiä, vaan kotimme lähellä olevalla tietyömaalla töitä tekevät työntekijät (joista sitäpaitsi löytyy niin nais- kuin miesoletettuja).

Yksi hämmentävimmistä esimerkeistä on se, että jos satumme näkemään jossain pienen lapsen yksin tai jos vaikkapa leikkipuistossa joku lapsi alkaa itkeä, omat lapseni kysyvät ensimmäiseksi, missä lapsen äiti on. Aina äiti, ei koskaan isä. Tämä siitä huolimatta, että puhumme perheiden monimuotoisuudesta ja että kuluneiden vuosien ajan meidän perheessämme juurikin isä ollut hitusen minua enemmän kotivanhempana ja lasten kanssa. Tunkeeko ympäröivä yhteiskunta niin tiukasti lapsille tätä äidin ykkösvanhemman paikkaa, että heidän oma elämänkokemuksensa ei riitä sitä asetelmaa huojuttamaan?

Hommia siis edelleen riittää, että oletettu sukupuoli ei ohjaa, pakota, suosi tai kiellä ketään lasta olemasta oma ihmeellisen ihana itsensä. Toivoisinkin kaikille maailman lapsille kasvurauhaa ja mahdollisuutta olla ennen kaikkea lapsi, ei kulttuuristen ja sosiaalisten ennakko-oletusten määrittelemä tyttö tai poika.

Kuvissa meillä on päällä yhteistyökumppanini Polarn O. Pyretin Limited Stripe  -malliston vaatteita. Suomeksi käännettynä siis tänään myyntiin tulleen ja rajoitetun ajan valikoimissa olevan raitamalliston tuotteita, jotka juhlistavat Po.P:n ikonista raitamallistoa. Vaatekokoja löytyy vauvasta aikuisten XL-kokoisiin vermeisiin. Vaikka meillä asuu värejä rakastava mekkolapsi ja tummempisävyisissä vaatteissa viihtyvä lököhousulapsi, on ihanaa, miten valtaosa Polarn O. Pyretin raitakamoista on vuosien saatossa periytynyt esikoiselta kuopukselle, ollen molemmilla tehokäytössä. Nämä vaatteet päällä lapset saavat olla lapsia.