Lahiomutsi Paasiainen Trulli Trullitus Virpominen Pohjanmaa Lankalauantai-8296

”Sun elämä kuulostaa välillä ihan Siskonpeti-jaksolta”, totesi naapuri, kun selostin hänelle taannoin jotain arkista sattumusta. Aloin miettiä asiaa ja totesin, melkoista sketsiähän tämä elämäni välillä on. Tuntuu, että käsikirjoitan tahattomasti uusia jakso-osuuksia ruuhkavuosien syvyyksistä ihan vain olemalla minä.

Kuten nyt vaikka tämä pääsiäinen. Lähestulkoon jokainen viime aikoina pääsiäisvitsoihin koskenut mutsi tai faija on varmasti nähnyt sen Siskonpedin virvonvarvon-sketsin. Jos et ymmärrä, mikä sketsissä naurattaa, et myöskään ymmärrä tätä seuraavaa, eikä sinua tietenkään siitä voi syyttää.

Meidän muksujemme kohdalla ollaan nyt menty siihen pisteeseen, että he sekä virpovat kaupungissa palmusunnuntaina että trullittavat Pohjanmaalla lankalauantaina. Jälkimmäinen oli tänään, eli toisin sanoen kuluneen reilun viikon ajan on vedetty suklaapärinöissä ja etsien sohvatyynyjen väleistä ja mattojen alta erinäisiä muovisia sekä pieniä kertakäyttöhilavitkuttimia, joita yllätysmunien sisältä tulee.

Rattoisaa ja hupaisaa (sellaisella vituuntuneen mairealla äänellä lausuttuna) toki sekin, mutta tässä sketsissä pääosassa on äiti, joka kieroutuneella tavalla rakastaa askartelua ja hassuttelua, mutta joka ottaa asiat monesti vähän turhan vakavasti. Minä vannotin, että kun minä hoidan Pohjanmaan-reissulla kaikki trullitusvalmistelut ja avustan itse spektaakkelissa pitkin kyliä, joku muu (ymmärrä sanomattakin: puoliso) hoitaa virpomishommat.

Seuraa kohtaus, jossa minä olen raahannut sekä askartelulaatikkomme että muksuni naapurin vitsapajaan lauantai-iltana. Muut antavat taiteellisen vietin ja mielikuvituksen viedä, mutta minä perustan liukuhihnatehtaan. Aikaa ennen saunavuoroa on tunti, ja tehtävänä niin monta vitsaa kuin ovikelloa tekee mieli rimpauttaa seuraavan päivän palmusunnuntaina. Nyt ei nautiskella, vaan suoritetaan.

Väännän paperihaitareita, leikkaan paperisydämiä ja sidon niitä kiinni vitsoihin kelloani vilkuillen. Lapset ovat saaneet tehtyä pari vitsaa ja ovat keskittyneet joko a.) leikkimään pikkuautoilla tai b.) tekemään sanomalehtirunoutta muiden askartelijoiden kanssa. Niin kustannustehotonta! Tavallaan nautin tekemisestä, mutta takakireys saa naukaisemaan vitsin, jossa on liian totinen meininki: minä varmaan sitten ne suklaatkin saan, kun nämä vitsatkin kerran olen koristellut.

Seuraavana päivänä virpomishommat lapsille alunperin luvannut henkilö (tiedätte kyllä kuka) on töissä. Minä etsin asut, teroitan kajalkynät ja sudin täpinöiville lapsille punaa poskeen. Varon marttyyrinuottia, mutta silti suustani pääsee: nii’in minähän tämän sitten hoidan, heheh, vaikka vannoin, että en tähän puutu, heheh.

Kun poskiin on piirretty pisamat, kierrämme lasten ja naapureiden mukuloiden sekä näiden aikuistyyppien kanssa taloyhtiömme asunnoissa huiskuttamassa terveyttä ja hyvää kevättä. Edes ulos ei tarvitse mennä, kun rapusta toiseen voi siirtyä kellarin kautta. 20 minuutissa lapset istuvat ulkona kevätauringon paistaessa ja käyvät onnellisena läpi saalistaan.

Maalaismummo sisälläni herkiää määkimään vitsiä, jonka piti olla vitsailua, mutta joka silti kuulostaa oudosti muulta: on se kyllä, kun näin helpolla pääsevät, toista se oli minun lapsuudessani! Helmat mudassa ja kumpparit hölskyen taivallettiin tunti toisensa jälkeen pitkin kylää, jossa talot olivat kilometrien päässä toisistaan. Ja sitten sekin kerta, kun koko kuparipannu kaatui kuraiseen ojaan, ja ison työn jälkeen pääsi itku! Juu ei kuulkaa ilman kärsimystä voi olla hauskaa, ja eivät nämä nykyajan mukulat mistään mitään tiedä.

Viikon päästä seuraa samanlainen kohtaus, tällä hetkellä miljöönä toimii keväinen Pohjanmaa. Pyöräilemme hakemaan pellonpientareelta pajunoksia. Olin unohtanut lasten ulkohousut junaan siinä samassa kassissa, jossa olivat myös muun muassa juomapullot, termarit, kuksat, hanskat ja pipot. Mutta se on toinen sketsi se.

Joka tapauksessa lapset nyt istua nököttävät laatikkopyörässä sisähousuissaan ja lippalakeissa, jotka onnekseni sain poloisien lasteni päähän podcast-haastateltavaltani edellisenä päivänä. Sillä aikaa minä lipsun mutaisella pientareella pajuja tavoitellen ja tipahdan ojan lumikinokseen polviani myöten. Lainakumisaumisaappaat haukkaavat lunta ja sukat kastuvat. Äiti nämä eivät ole yhtä hienoja oksia kuin nuo tuolla, lapset sanovat ja osoittavat ojan toiselle puolelle.

Lasten mummilassa perustan taas koristeluun erikoistuneen liukuhihnatehtaan. Olen ottanut mukaani kotoa valmiiksi tekemiäni koristeita, jotta tekeminen olisi nopeaa ja jotta voisin kiilottaa uhriutujaäitikruunuani. Koska en tahdo koristeita kiinnitettäväksi muovisella teipillä saati liimalla, vaan kauniilla ja kierrätettävissä olevalla paperilangalla tahi juuttinarulla, toinen lapsista vetoaa siihen, että ei osaa tehdä umpisolmua ja toinen jaksaa sähertää yhden oksan kanssa puolisen tuntia, kunnes lopettaa. Minä isken äänikirjan korviin ja vedän askartelutehovaihteen päälle. Itsepähän teen kivasti kokonaan maatuvat vitsani siinä sitten. Kuinkavitunollakkaan.

Lankalauantaina etsimme mummilasta trullittamiseen soveltuvia vaatteita. Mikään ehdottamani asu ei ole tarpeeksi kiva, kissa on pissannut noitahattuun ja villapaitaa en nyt ainakaan pue ulos, kun siellä on kesä (+7 astetta). Lounasaika alkaa tunkea vastaan ja minulla hermovarastojen pohja näkyy jo.

Lopulta pääsemme ulos, ja pakkaan muksut ja kimpsumme laatikkopyörään. Ajamme pitkin Kyrönjoen vartta talosta taloon sitä samaa reittiä, jota itsekin lapsena trullitusreissuilla kuljin. Kerron lapsille, kuinka itse kuljin kavereiden kanssa joko kävellen, pyörällä tai maitokärryillä vuorotellen toisia työntäen. Että ei kulkaa minun aikanani, ei. Silloin ei kukaan aikuinen meitä kuskannut saati omia ruuhkavuosien rypyttämiä poskiaan trullityyliin punannut.

Parissa tunnissa lapset ovat tuoneet kylän lähitaloihin hyvää mieltä ja saaneet korinsa pohjat peittymään herkuista. Minäkin saan kaksi lakupötköä palkaksi kaikesta pääsiäismarttyyrimarmatuksesta (koska ne patukat olivat turkinpippurisia, eli lapset toteavat maistettuaan, että ne eivät ole heidän makuunsa ja tunkevat kuolaiset lakupötköt minun eteeni).

Oli niin kivaa, että ensi vuonna taas (ja uskokaa tai älkää, tämän sanon melkein ilman ironiaa)!

Ps. Jos mietit, mikä on virpomisen ja trullittamisen ero ennen ja nykyään, täällä postaukseni asiasta.

Lahiomutsi Italia Italy-7622

Viime vuonna näihin aikoihin seikkailimme perheen kanssa Napolin kapeilla ja värikkäillä kujilla. Seikkailukohteen valinnoille oli monia syitä, ja yksi niistä oli pizza. En keksi mitään muuta ruokalajia, jota voisin todennäköisesti syödä joka päivä kyllästymättä. Tuntui kutkuttavalta päästä maistamaan pizzaa kaupungissa, jossa pizza on taidelaji, intohimo ja jossa pizzantekemisen taito periytyy sukupolvelta toiselle.

Pizzaksi kutsutaan monenlaisia annoksia krapulamätöistä artesaanipizzoihin. Pizzan hienous onkin se, että variaatioita on monenlaisia ja ne kaikki ovat pizzoja. Mutta reissullamme tahdoin perehtyä napolilaisen pizzan saloihin.

Pizzakulttuuri lähti kehittymään juurikin Napolissa 1500-luvulla, sillä kaupunki oli rutiköyhä, mutta tomaattia ja leipää yhdistävä ruoka oli verrattain edullista ja täyttävää ruokaa. Esimerkiksi Napolissa suosittu marinara-pizza ei mereen viittaavasta nimestään huolimatta sisällä mitään mereneläviä, vaan nimi juontaa juurensa napolilaisiin merimiehiin. Marinarassa kun on helposti säilyviä ja edullisia täytteitä (tomaatti, valkosipuli, ei juustoa), joten tuo pizza oli merimiesten suosiossa ja he tekivät sitä myös itse.

Pizzan suosio ei lähtenyt nousukiitoon heti, vaan alkoi yleistyä todenteolla vasta 1700-luvun Napolissa. Tai vasta ja vasta, tuohon aikaan omat esivanhempani järsivät kaukana Pohjolassa jäisiä lanttuja.

No joka tapauksessa, tässä siis asioita, joita opin napolilaisesta pizzasta. Perehdyin tehtävään Napolin-reissullamme hartaudella ja söin joka päivä vähintään yhden pizzan, monesti kaksi. Mitäpä en tekisi ruokatietämyksen laajentamisen vuoksi, röyh.

Lisätietoa tätä postaustakin varten ahmin myöhemmin kotona Pizze-kirjasta, jossa käydään läpi juurikin napolilaista pizzakulttuuria ja -historiaa sekä reseptiikkaa niin grammantarkasti, että kaltaiseni hifistelyyn taipuvainen ihminen kehräsi onnesta. Kirja on syystä paksu, ja jos tahdot kieriskellä pizzatietoudessa tätä postausta antaumuksellisemmin, suosittelen hankkimaan Pizze-kirjan.

Napolissa pizzerioita on joka kulmalla. Vaikka pizzan tekeminen on gramman ja sekunnin tarkkaa, sen nauttiminen on haluttu edelleen pitää katuruokamaisena. Pizzerioissa ei sisustuksella kikkailla, vaan kuuluisimmatkin pizzeriat ovat yleensä kaikuisia, meluisia ja tupaten täynnä olevia kiskoja. Juuri sellaisia, joissa Julia Robertsin esittämä hahmo kävi syömässä Eat, pray and love -elokuvassa. Mihin tahansa pizzeriaan menimmekin, pizza oli aina jumalaisen hyvää.

Pizzojen hintatasokin on tahdottu pitää edullisena. Napolin vilkkaalla ja turisteja kuhisevalla pääkadullakin, Via dei Tribunalilla,  pizzojen hinnat olivat välillä 4–10 euroa. Ja niitä pizzerioita suosittelevat ja suosivat myös paikalliset, joten ainakaan vuosi sitten ei tarvinnut miettiä syövänsä paikassa, jossa eivät aterioi kuin turistit. Supersuositussa ja legendaarissa pääkadun Sorbillo-pizzeriassa Margheritan sai 4 eurolla. Kiskoista sai eurolla mukaan pikkupizzoja, jotka käärittiin paperiin ja syötiin seisaaltaan.

Pizzerioihin ei mennä illallistamaan pitkän kaavan kautta, vaan pizza tosiaan nautitaan välillä seisaaltaankin, kaksinkerroin taitettuna kuin leipä. Käsin syöminen on siis napolilaisittain oikea tapa nauttia pizzansa, mutta myös haarukka ja veitsi ovat ok. Pizzerioihin ei saa tehtyä pöytävarauksia, vaan suosituimpiin paikkoihin kannattaa mennä jonottamaan ennen paikan avaamista, jolloin pöydän ehkä saa tunnissa. Jonossa pizzerian edustalla seurustellaan, syödessä syödään.

Minä nautin napolilaiset pizzani yleensä punaviinin tai veden kanssa, mutta oikea tapa olisi hulauttaa kyytipojaksi olutta. Monissa arvostetuimmissakaan napolilaispizzerioissa ei edes ole viinilistaa, vaan pizzan seuraksi saa muovimukista joko olutta tai limsaa.

Oluen ja pizzan liitto juontaa historiansa siitä, että pizzan hiljalleen versova suosio kulki aikoinaan 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa Napolista Yhdysvaltoihin, johon lamaa paenneet miljoonat napolilaissiirtolaiset veivät mukanaan ruokaperinteensä. Kun pizza sitten rapakon takana varallisuutta keränneiden paluumuuttajien mukana palasi takaisin Napoliin, tuli mukana myös olut.

Pizzerioiden sydän Napolissa on pyöreä puu-uuni, jossa pizzat paistuvat alle minuutissa valmiiksi. Aitoa napolilaista pizzaa ei siis koskaan voi tehdä sähköuunissa, mutta kotikokkien kannattaa aina paistaa pizzansa kotiuunin kovimmassa mahdollisessa lämpötilassa, alimmalla tasolla. Ja ehdottomasti ilman kiertoilmauunitoimintoa, joka kuivattaa pizzan.

Napolilainen pizzataikina on oma rakettitieteensä, mutta uskallan oikoa mutkia ja sanoa näin: pohjataikinassa käytetään durum-vehnästä tehtyä 00-jauhoja, eli mahdollisimman hienojakoista jauhoa. Napolilaiset pizzeriat tekevät omia jauhosekoituksiaan, joihin käytetään myös esimerkiksi alkuvehnää. Vaivaaminen on tietenkin ihan oma taiteenlajinsa sekin – joidenkin mielestä jokaisen taikinan kanssa pitää keskustella eli vain käsivaivaaminen käy. Kohotuksessa taas on monia koulukuntia, mutta yleensä taikinaa kohotetaan huoneenlämmössä 10–12 tuntia. Eli se tehdään aamulla, jotta illalla päästään herkuttelemaan.

Pizzaa ei myöskään missään nimessä kaulita, sillä se pilaisi taikinan sitkon. Napolilaisittain pizza painellaan, pyöritetään, venytetään ja tarpeen vaatiessa ilmassa heittäen muotoillaan ympyräksi.

Napolilainen pizzapohja maistui omaan suuhuni jopa vähän juurileipämaisen happamalta. Eli valtavan hyvältä. Sen koostumus on ihanan sitkeä. Pohja ei ole missään nimessä roomalaisittain rapea tai edes helposti syötävä, vaan pehmeä ja sillä tavalla valuva, että tomaattikastikkeet ovat saletisti rinnuksilla.

Ja tomaattikastikkeesta puheen ollen, se tehdään Suomessa monesti ihan väärin – jos kysyy napolilaisilta. Tomaattikastike on napolilaisittain hyvin yksinkertainen: kuorittuja tölkkitomaatteja (joiden laadukkuudelle napolilaisilla on oma asteikkonsa), oliiviöljyä, suolaa basilikaa ja valkosipulia. Raaka-aineet puristellaan käsin kastikkeeksi tai käytetään hommaan sauvasekoitinta. Tomaattikastikkeiden hauduttaminen pilaa napolilaisten mielestä kastikkeen raikkauden. Tomaattimurska ei ole yhtä raikasta sekään. Paseerattu tomaatti on taas liian makeaa ja teollista.

Pizzan juustona käytetään ehdottomasti vain ja ainoastaan suolaveteen säilöttyä, aitoa ja pallomaista mozzarellaa. Sitä myydään Napolilaisissa kaupoissa isoista huoneenlämmössä säilytettävistä tynnyreistä, jolloin juuston maku säilyy parhaiten ja se pitää käyttää parin päivän aikana. Suomessa mozzarellapallot myydään markettien kylmätiskeissä muoviin pakattuna, joten siihen on tyydyttävä.

Mozzarella tehdään lehmänmaidosta (fior di latte) ja buffolamozzarella vesipuhvelinmaidosta (mozzarella di bufala tai DOP). Vetisempää buffolamozzarella lisätään pizzan päälle vasta ihan paiston loppuvaiheessa tai vasta uunin jälkeen. Saimme joka kerta kaupasta buffalomozzarellaa ostaessamme kovaäänisen muistutuksen siitä, että tätä juustoa ei sitten saa lämmittää. Olin melkein kuulevinani äänettömän lisäyksen: senkin tyhmät turistit.

Napolissa on myös pizzoja, joissa ei ole lainkaan tomaattikastiketta tai lainkaan juustoa, kutan alussa mainitsemani merimiesten aikoinaan suosima marinara. Punaisissa rossa pizzoissa pääosassa on siis tomaattikastike ja päällä voi olla myös mozzarellaa. Valkoisissa bianche pizzoissa ei taas ole tomaattikastiketta, vaan esimerkiksi vain mozzarellaa.

Pizzojen täytteissä laatu siis ohittaa määrän napolilaisittain. Täytevalikoimat ovat lyhyitä, ja moni pizzeria myy vain margheritaa, johon tulee tomaattikastiketta, mozzarellaa, tuoretta basilikaa ja oliiviöljyä. Myös kausiajattelu oli voimissaan, koska se vaikuttaa makuun. Jos ei ole munakoisokausi, munakoisoa ei saa pizzaansa.

Muita listoilla näkyneitä vegetäytteitä olivat munakoison lisäksi kesäkurpitsa, oliivi, kapris, peruna, pistaasipähkinä, rucola, saksanpähkinä, herkkusieni, artisokka ja tomaatti. Tomaateista listalla oli yleensä merkittynä, minkälaisesta tomaatista on kyse ja missä päin Italiaa se on kasvatettu. Rucolan ja buffalomozzarellan lisäksi moni täyte lisättiin vasta uunin jälkeen.

Lihatäytteisiä pizzoja listoilla näkyi vähemmän, mutta täytevaihtoehtoina olivat ainakin sardiini, kinkku (aina merkitty, missä päin Italiaa sika on kasvatettu), makkara, pekoni ja tonnikala. Oli miten oli, pizzoissa oli yleensä vain kahta tai korkeintaan kolmea täytettä, mahdollisen tomaattikastikkeen ja mozzarellan lisäksi.

Mitä pizzaa minä sitten useimmin söin? Margheritaa tai marinaraa, tietenkin. Kun pohja ja tomaattikastike on kunnossa, makunystyrät onnesta sijoiltaan saavan pizzan päälle ei lisätäytteitä tarvita.