
Minkälaisista asioista on hyvä talviretki lasten kanssa tehty? Kolmentoista vuoden aikana on tullut koettua monenlaista; reppuun jäätyneitä pissaisia kestovaippoja, katkenneita hiihtosauvoja, unohtuneita eväsrasioita ja yksi yllättämään päässyt lumimyrsky, jolloin lapset nukkuivat ahkioissa onneksi täysin tietämättöminä meidän vanhempien kasvavasta paniikista.
Vaikka tuon jälkimmäisen olisin voinut jättää kokematta, aina on kannattanut lähteä ulos. Jokainen retki kaikkine kitinöineen ja toppahaalariin tulleine pissoineen on lopulta jäänyt plussan puolelle. Matkan varrella on tullut opittua monenmoista, ja keräsinkin olennaisimmat talviretkeilyopit tekstin loppupäähän. Sitä ennen kuitenkin tuorein oppireissu pohjoisesta:
Rakko kantapäässä keskellä talvimetsää
Olimme alkuvuodesta perheen kanssa lumilomalla Ylläsjärvellä. Yhtenä päivänä olimme noin puolivälissä 20 kilometrin hiihtoretkeä, kun lapsi alkoi valitella, että mono hinkkaa toista jalkaa.

Ei muuta kuin stoppi siihen paikkaan ladulle, ja lapselta mono sekä sukka pois. Kantapää näytti siltä, että siihen oli sattunut jo useamman kilometrin ajan. Ensiapuana kaivettiin repusta rakkolaastari ja särkylääkettä.
Lapsi ei kyennyt hiihtämään enää yhtään, mutta taukopaikalle oli vielä nelisen kilometriä, lähimmälle autotielle vielä enemmän. Ensin puoliso hiihti lapsi harteillaan, mutta eihän matkaa voinut jatkaa sillä tavalla loputtomiin. Vaikka puoliso olisi jaksanut, lapselle tulisi liikkumatta kylmä 20 asteen pakkasessa.
Tuumittiin tovi, mitä tehdä, minkä jälkeen puoliso muina MacGyvereina rakensi vetosysteemin. Hän kiinnitti lapsen sauvat toisiinsa ja sauvajonon toisen pään retkihousujensa vyöhön (onneksi jalassa oli retkihousut, eikä vaikka hiihtotrikoot!). Lapsi piti kiinni sauvojen toisesta päästä ja teki työtä käskettyä, eli kyykkyjä ja muita liikkeitä pysyäkseen lämpimänä.
Jos mietit, pitäisikö, pitäisi
Taukokodalla vaihdettiin aikuisille kuivat aluspaidat ja kaikille kuivat hanskat ja pipot. ”Olisi pitänyt”, mutisimme puolison kanssa itsellemme ja toisillemme, kun kodan lämmössä tutkimme lapsen monoa. Retkelle lähtiessä lapsi oli kiskonut innoissaan monot jalkaan itse, eikä kumpikaan aikuisista tarkistanut, että kaikki on kunnossa – vaikka sitä mietittiin.

Monon sisävuori oli tuhannen rytyssä. Ei ihme, että hinkkasi.
Syötiin eväät ja pohdittiin, mitenkäs loppumatka. Repussa oli lisävaatetta lapselle, puolisolla energiaa ja kaikilla tauon jäljiltä parempi fiilis. Päätettiin jatkaa samalla tekniikalla matkaa – hiihtoretken loppupää olisi voittopuolisesti alamäkeäkin.
Piti sitten tämänkin oppia kirjaimellisesti kantapään kautta: tsekkaa aina lapsen monot tai kengät, etenkin ennen pitää retkeä.
Reppuun taukovaatteita ja lisäkerroksia
Onneksi moni muu asia Ylläsjärven-retkellämme oli kokemuksen kautta kunnossa, joten rakosta huolimatta hiihtoretki sujui yllättävän hyvin – ja näin jälkikäteen se jo naurattaa kaikkia. Olimme melkoinen perästä vedettävä sirkus laduilla kulkiessamme.

Onnistunut talviretki lähtee tietenkin hyvästä reittisuunnittelusta (onhan latukahvila varmasti auki, entä onko latu ajettu, minkälainen maasto on, onko latu valaistu vai tarvitaanko lisävaloa, mitä jos taukotuvalla ei olekaan luvattuja puita jne…), mutta seuraavaksi tulee pukeutuminen:
Hiihtäessä tai muuten liikkuessa kaikille puetaan liikkumiseen suhteutettu määrä, eli vähemmän vaatetta päälle, että on mukava olla. Taukoja ja yllättäviä tilanteita varten repussa on hyvä olla reilusti lisävaatetta, jota voi kerroksittain pukea tai riisua, tarpeen mukaan.
Meillä on jokaiselle taukoja varten kevytuntuvatakit, jotka lämmittävät tehokkaasti, mutta ovat kevyitä ja menevät pieneen tilaan (3/4 tällä hetkellä käytössä olevasta takista on käytettynä ostettu, mikä lievittää hieman eettisen omatuntoni kolkutusta untuvasta). Kevytuntuvatakin voi pukea myös lisälämmikeeksi toppatakin alle, mikä oli tarpeen Ylläsjärven-reissullamme, sillä pakkanen huitali välillä – 30 asteessa.

Tauolla on ihana vetää päälle myös paksut pipot ja tumput, ehkä villaista irtohuppua ja -kaulahuivia myös. Merinohanskat tai -lapaset toppahankojen alla tekevät ihmeitä.
Hiestä kosteissa vaatteissa tulee vilu
Pakkaamme talviretkillä jokaiselle mukaan myös mukaan vaihtopipot, -kypärämyssyt ja -hanskat. Kovilla pakkasilla märät kamat ehtivät jäätyä koviksi klimpeiksi, vaikka niitä pitäisi nuotion lähellä. Ylipäätään tuntuu mukavammalta jatkaa matkaa kuivin ja siten lämpimämmältä tuntuvin vermein.
Me aikuiset vaihdamme tauolla myös aluspaidat kuiviin, yleensä myös sukat ja joskus alushousut pitkät kalsaritkin. Vaihdon teemme vaikka taivasalla, paukkupakkasessa. Lämpinämä pysymisen takia se kannattaa.
Meillä kaikilla on alimmaisena kerroksena merinovillaa, sillä muut kuidut tuntuvat kosteina inhottavilta, etenkin pakkasella. Merino myös lämmittää voittamattomalla tavalla. Yhdellä kesä(!)retkelläkin huomasin sen; olin vahingossa jättänyt yöksi jalkaan keinokuituiset urheilusukat. Sain palelulta nukutuksi vasta kun jaksoin kaivautua makuupussista ulos ja vaidoin sukat.

Merinovillaan liittyy omat eettiset ongelmansa, joten nämäkin kamat ostetaan tietenkin mulesing-vapaana, huolletaan rakkaudella, paikataan tarvittaessa ja käytetään niin kauan, että jäljellä on ohuen ohut hitunen kangasta.
Lämmintä evästä ja taskusnäksit
Ei retkeä ilman eväitä! Talvella on mukava ottaa evääksi jotain lämmintä. Eikä sen välttämättä tarvitse olla eväsleipiä kummempaa, kun tekee ne lämppäreinä, jotka voi sitten taukopaikalla lämmittää kamiinan päällä tai nuotiolla.
Meillä on usein mukana joku lämmin ruoka – vaikka linssikeitto tai kasviscurry – ruokatermarissa. Jälkkärit, kuten vaikka pullat, voi nekin sujauttaa lämpiminä ruokatermareihin, jotta voi sitten retkellä syödä höyryävän lämpimän herkun.
Lisäksi meillä on mukana snäksejä, kuten taateleita ja muita kuivattuja hedelmiä, pähkinöitä, suklaata, keksejä tai lakuja. Taskussa on hyvä pitää pieni taskusnäksivalikoima, jos joku tarvitsee kesken reissun vähän lisäenergiaa.

Juomana meillä on termarissa yleensä lämmintä mehua ja kaakaota. Vesi pakataan hivenen kuumana juomarakkoon tai pulloon, jotta se on sitten juodessa noin ihmiskehon lämpöistä. Jääkylmä vesi pakkasessa ei vain maistu. Toisinaan veden sijaan meillä on lämpöisenä nautittavaksi tarkoitettua urheilujuomaa tai haaleaa mehua.
Yksi vasta viime aikoina hoksaamamme kikka onnistuneeseen talviretkeen on se, että jos mahdollista, emme pidä ruokailun jälkeen kiirettä lähdön kanssa. Ainakin itselleni tulee ruuan jälkeen aina vilu, välillä ihan kunnon horkka. Jos siis taukopaikka on kota, autiotupa tai muu sisätila, olemme alkaneet pitää ruuan jälkeen ruokalepoa ennen matkan jatkamista.
Mitä muuta reppuun
Vaatteiden, ruokien sekä ruokailuvälineiden ja juomien lisäksi meillä talviretkirepussa kulkevat aina puukko, muovipussissa olevat tulitikut, puhelimen varavirtalähde, otsalamput ja pieni ensiapupakkaus, jossa on muun muassa rakkolaastareita ja särkylääkettä.
Ja nyt puhun siis ihan päiväretkistä huollettujen retkireittien varrella. Joka tapauksessa (tulostettu) paperikartta ja kompassi olisivat hyviä perusvälineitä, etenkin pakkasella, kun puhelimen akku saattaa tyhjentyä muutamassa sekunnissa. Mutta meillä sellaiset kulkevat mukana aniharvoin.

Me hankimme taitettavat istuinaluset vasta viime vuonna, ja nyt en tajua, miten olimme niin pitkään ilman! Alusta eristää ensinnäkin kylmää, mutta pitää myös kosteuden loitolla. Tätä ennen olen nuotiopaikoilla istunut lumisilla tai jäisillä penkeillä, ja sen nyt tietää, mitä siitä tulee, kun siihen lämpimän ahterinsa iskee.
Tärkein ja vaikein: pitää lämpö (ja ilo) yllä
Vauvojen ja taaperoiden kanssa retkeily oli siinä mielessä helppoa, että heitä pystyi kuljettamaan jollain välineellä, kantoliinassa tai -repussa. Vaatetta puettiin kunnolla, koska oletus ei ollut, että lapset juurikaan itse tekisivät matkaa ja sen takia hikeentyisivät.
Ahkio on kaikista helpoin. Sinne voi laittaa lapsen ylle vällyä juuri tarvittavan määrän ja kantamisen sijaan aikuinen voi vetää niin lasta kuin retkitarpeistoakin. Meillä molemmat lapset kulkivat ahkioiden kyydissä niin pitkään kuin kyytiin mahtuivat, siis ihan kouluikäisiksi saakka. Osan matkasta he taittoivat omilla suksillaan, jotka kulkivat mukana ahkiossa nekin.

Sitten tulikin hankalampi vaihe. Lapset eivät jaksaneet vielä kulkea pitkiä matkoja itse, eivätkä myöskään tajunneet, että liike luo lämpöä. Aika monilla retkillä olemme jäkittäneet jossain polun varrella ja me vanhemmat olemme koittaneet innostaa, maanitella ja lahjoa maassa kylmissään makaavaa lasta ylös ja liikkeelle.
Leikit, taskusnäksit ja luvatut palkinnot tietyn matkan jälkeen auttoivat, hermostuminen ei niinkään, vaikka sitäkin tuli kokeiltua monet kerrat.
Nykyään syy-seuraussuhde on alettu ymmärtää paremmin, eli se, että pysyäkseen lämpimänä on pysyttävä liikkeessä. Sekin on helpottanut, että lapsilla on jo itsellään vähän tuntumaa siitä, mikä määrä vaatetta on tarpeeksi. Edelleen välillä tarvitaan ”isin masua”, mikä tarkoittaa sitä, että puoliso nostaa takin- ja paitojen helmat ylös, jotta lapset voivat pujottaa jäiset kätensä hänen paljaalle vatsalleen lämmittelemään.
Pidemmät retketkin lasten kanssa onnistuvat nykyään, kun vain jättää hankalat nousut sekä laskut vähemmälle ja koittaa välttää aukeilla paikoilla kulkemista, sillä silloin matka tuntuu kumman paljon pidemmältä kuin puikkelehtivilla metsäreiteillä.

Nykyään voidaan tehdä niinkin, että me aikuiset lähdemme välillä kahdestaan retkelle, pesueen nuorimmaisten jäädessä mökille tai kotiin. Kummasti sellaisten retkien jälkeen on taas energiaa koko perheen talviretkiin.
Miten sitten innostaa lapsi metsäretkelle – lue täältä vinkkini!
Konkariretkeilijän vinkit talviretkeilyyn lasten kanssa
Retkeily lasten kanssa on antoisaa, mutta etenkin talvella myös haastavaa. Halusin selvittää vielä lisää onnistuneen perhetalviretken salaisuuksia ja pyysin konkariretkeilijä Susanna Ylistä kanssani retkelle. Hän on tunnettu esimerkiksi maailmanennätyksiä hiihtotempauksistaan ja talviretkistä nelilapsisen perheensä kanssa. Hiljan hän potkukelkkaili ystävänsä kanssa Päijänteen halki!
Susanna suostui retkikaveriksi, ja me lähdimme metsäretkelle Konneveden ja Hankasalmen rajalla sijaitsevalle Häähninmäen ulkoilualueelle. Mukaan tuli myös Susannan kolmivuotias kuopus. Retkestä syntyi juttu Suomen Luonto -lehteen (1/25), joka on myynnissä Lehtipisteillä vielä muutaman päivän ajan.