*-merkitty kirja saatu. Kirjahyllyn kaapinovet saatu.

Maaliskuun kirjapäiväkirjan lyhyydessä näkyy maailmantilanne. Ukrainan-sota sai mieleni niin sähikäiseksi, että kirjoihin keskittyminen tuntui mahdottomalta. Sen sijaan, että olisin lukenut iltaisin ennen nukahtamista kirjaa, selasin uutisia, yritin ymmärtää käsittämätöntä ja valvoin ihan liikaa.

Pieniä murheita kammottavuuksien keskellä. Ja siksi olen onnellinen kaikista näistä kolmesta kirjasta, joilla jotenkin kaiken keskellä ehdin mieltäni rauhallisemmaksi valella:

Meg Mason: Murhe ja autuus*

• Otava 2022
• Suomentaja: Maria Lyytinen

Mitä selvittämättömät ja vuosien ajan väärin diagnosoidut sekä lääkityt mielenterveysongelmat tekevät ihmiselle ja tämän läheisille?

Aina siitä lähtien kun Martha täytti 17-vuotta, hänen koko elämä on ollut saman syklin toistamista. Tahmeaa haparointia arjessa, joka ei vain ota luonnistukseen. Ja sitten väleihin kausia, kun itseltään ei tahdo riistää henkeä, mutta itsessä ei ole enää mitään henkeä jäljellä ollakseen elossa.

Nyt Martha on 40-vuotias, joka on Oxfordin elinpiiriensä ainokainen ilman tohtorintutkintoa tai lapsia. Ja nyt hänellä ei myöskään ole enää puolisoa, sillä Marthaa teini-iästä asti pyyteettömästi rakastanut ja huolehtivainen Patrick on juuri lähtenyt. Myös Marthan lapsuusperhe, joka on aina tukenut, ei meinaa enää jaksaa Marthan ailahtelevuutta, vihamielisyyttä ja sosiaalista osaamattomuutta.

Maailmalla Meg Masonin  Murhe ja autuus -kirjaa on vinkattu Sally Rooneyn faneille. Irlantilainen tarinankerronnan tempo (vaikka Mason on syntyjään uusiseelantilainen ja asuu nykyään Australiassa) ja dialogiin kätkeytyvä lakoninen itseironia ja jopa tragikoomisuus muistuttavatkin Rooneyta. Ja se, että päähenkilö on ongelmakimppu, joka varmasti jakaa lukijat ymmärtäjiin ja niihin kaltaisiini, joiden on vähän vaikea kestää sitä toivottomuudessa makaamista.

Mutta tässä on niin paljon muutakin. Se kuitenkin alkaa selvitä vasta hiljalleen tarinan edetessä, Marthan kertoessa kuluneista vuosista, kun koko monimutkainen totuus alkaa keriytyä auki. Tämä jätetään hyvin loppupäähän kirjaa, mikä on riski, mutta juuri siksi lukijana ihan henkäisin. Vau, jestas, tietenkin!

Lopussa olisin tahtonut halata Marthaa. Pyytää anteeksi, että en ymmärtänyt.

Tämä oli muuten ensimmäinen kirjani, jonka sekakäytin. Iltaisin luin sitä Maria Lyytisen suomentamana niteenä, päivisin muiden puuhastelujen ohessa kuuntelin sitä Iisa Pajulan lukemana äänikirjana.

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

• Siltala 2021

Punainen mekko. Sellaisen viisitoistavuotias Helena pukee päälleen äidin hautajaispäivänä, ja lukijana koen, että mekko kertoo kaiken: tarpeen kieltää tapahtunut, tukahduttaa syyllisyys, viedä ajatukset muualle, kapinalla peittää alleen se, mikä on mustaa ilman mustaa mekkoakin. Sitä paitsi mekko on äidin ostama, jotain, mitä äidistä on jäljellä.

Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä on kirja seuraa teini-ikäisen Helenan varttumista aikuiseksi.  Teksti kieppuu kahdessa aikatasossa; nuoruusvuosissa kotona ja kompuroivassa aikuisuudessa. Ensin oli äidin masennuksen ja väsymyksen joka paikan täyttämä tummuus, sitten äidin jättämä kaiken täyttämä tyhjyys.

Tarina on kipeä kuvaus siitä, miten olemattomaksi vaiettu trauma ja täyttymätön kaipuu saada äidinrakkautta vaikuttaa Helenan elämään vielä aikuisenakin. Nämä ajatukset saavat sydämen kipristymään, olenhan itsekin masennusdiagnoosin saanut äiti.

Mutta silti tämä teksti ei onnistunut raapaisemaan sielua niin syvältä, että olisi sattunut. Eikä edes siksi, että yhtymäkohdista huolimatta en tunnistanut itseäni tarinasta (onneksi). Lukijana tuli tunne, että henkilöiden tunnesävyt pidettiin tiukasti omien rajojensa sisällä ­– nyt mustaa, nyt tummansinistä – vaikka koen, että kukaan ihminen ei ole syvällä sisimmässään niin väritön. Oikeasti minuutemme, kokemuksiemme, tunteidemme ja ajatuksiemme luomat sävyt sekoittuvat keskenään, usein täysin hallitsemattomasti.

Vai näinkö nopeasti olen unohtanut sen, kun horisontista ensin häviävät sävyt, sitten koko horisontti?

Voi olla. Mutta kirja ei myöskään pitänyt koukussaan ja yllättänyt kuten Kekkosen romaani Vieraat, joista pidin kovin. Toisaalta luin tämän keskellä Ukrainan sodasta johtuvaa ajatuskaaosta, päälaellaan olevaa unirytmiä ja lukujumia, joten ylipäätään se, että sain ajatukseni välillä fiktion pariin, on jo hyvä.

Yksi asia on kuitenkin selvä: Kekkonen kirjoittaa jälleen unenomaisen kauniita ja ilmavia lauseita raskaista aiheista.

Myös kansi on yksi viime aikojen kauneimmista ja kuvaavimmista. Hymähdin, kun tarkistin kirjan graafisesta suunnittelusta olleen vastuussa Elina Warstan. Tietenkin!

Sofia Rönnow Pessah: Elämäni miehet

• Johny Kniga 2021
• Suomentaja Katriina Huttunen

Sonia on masennukseen taipuvainen oikeustieteen opiskelija, joka täyttää elämänsä (tyhjiöt) juhlinnalla ja seksillä. Romaanissa käydään läpi kaikki Sonian miehet ja pari naista, joiden kanssa hän on siihenastisen elämänsä aikana vehtaillut. Onhan niitä kertynyt, sellaiset viitsenkymmentä.

Tämä kirja on kuulemma herättänyt kohua ja keskustelua Ruotsissa, jossa kirjan kirjoittaja Sofia Rönnow Pessah toimii juristina (se, mistä yhtymäkohdat romaanin päähenkilön ja sen kirjoittajan välillä kertovat, jäävät lukijan arvattavaksi). Kohun ymmärrän vielä tässäkin ajassa, kirja sisältää sellaisen määrän seksiä, että erinäiset eritteen melkein valuvat kirjan sivujen välistä. Mutta riittääkö se todella keskustelun herättäjäksi?

Kirjaa lukiessa olo on kamala ja surullinen. Niin kaltoin Sonia antaa itseään kohdeltavan, eikä hän itsekään tunnu näkevän ympärillään kuin mahdollisuuksia panoihin. Sonia hakee seksin kautta nautintoa, mutta samalla hyväksyntää, nähdyksi ja hyväksytyksi tulemista. Hän rikkoo rajoja, kokeilee ja antaa toisten kokeilla itseään kuin olisi reikäinen nukke. Vain mällit naamalla – sen lyhyen hetken ennen himon raukeamista todellisuudeksi – hän on elossa, nähty, merkityksellinen.

Sonia itsekin varmasti tietää, vaikka ei sitä tahdo nähdä, että kaikki se epämääräinen sukuelinten lätinä ja litinä ei voimaannuta, vaan sen sijaan rikkoo vähän lisää.  Tästä saisi kiinni niistä asioista, mitkä kirjassa ovat mielenkiintoisia: miksi seksin pitäisi olla merkityksellistä, eikö se vain voi olla? Miten pitkältä matkalta nautinto ja kipu menevät päällekkäin? Tai onko mahdollista rakentaa itsetunto muuraamalla panoja toistensa päälle, kunnes sisimmän herkkyys peittyy kokonaan? Voiko minuus rakentua pääasiallisesti seksuaalisuuden päälle; onhan se yksi ihmisen perusvieteistä?

 Ja vaikka itsekin tunnistan elinpiiristäni Sonian käyttäytymismallin – ja ehkä juuri siksi – en voi olla miettimättä, mitä pitäisi tapahtua, että tällainen itsensä antaumuksellinen seksuaalinen heitteille jättäminen loppuisi? Mitä on tapahtunut, että antaa itsensä ja muiden kohdella itseään kuten Sonia? Vaikka olen naiivi rakkauteen uskoja, en silti jaksa uskoa, että se nyt vain siitä on kiinni.

Näitä kysymyksiä kirja ei kuitenkaan käsittele, se vain tarjoilee ne kiimalta ja itseinholta haisevien lauseiden väliin kirjoitettuina kysymyksinä. Keskustelu ja pohdinta asiasta jää lukijan itsensä hommaksi, vaikka toivoisin kirjan antavan edes aloituslauseet niistäkin.

Mutta kannesta on annettava kehuja. Lotta Kühlhornin sunnnittelema kansi on nerokas! Siinä ovat panot asialistalla kuin juristin työpöydällä olevassa asiakirjanipussa ikään.

Esikasvatushyllyssämme vihertää upeasti. Tänä vuonna mullasta on noussut sirkkalehtiä edellisvuosia enemmän, mistä on kiittäminen soil blockeria. Tuolle työkalulle ei taida vielä olla vakiintunutta suomalaista nimitystä, mutta multakuutioprässi voisi olla kuvaavin.

Itse en ollut moisesta vempeleestä kuullut ennen tätä vuotta. Naapurin muikkeli oli kuitenkin tilannut itselleen sellaiset kahdessa koossa Monosilla Gardenista, minkä ansiosta minäkin olen päässyt multikuutiohärpäkkeitä lainaamaan ja testaamaan. Ja heti ensimmäisenä on kumottava epäilykset, jotka itselleni soil blockerit nähdessäni mieleen tuli: ei, tämä laite ei ole turhake, vaan jopa yllättävän pätevä urbaanin marttailijan apuri.

Hintavia soil blockerit toki ovat, mutta niin ovat myös erinäiset muut kasvatuspömpöelit. Toisin kuin muoviset kasvatuskennot, jotka ajan kuluessa halkeilevat ja lopulta hajoavat, multakuutioprässit vaikuttavat perintökaluilta, sellaisilta, jotka kestävät kaupunkiviljelijältä seuravalle sukupolvelle. Olisipa kiva, jos tulevaisuudessa näitä voisi vuokrata jostain, kuten muitakin harvemmin tarvittavia työkaluja.

Tilaa säästäviä multakuutioita pussimullasta

Soil blockerilla pystyy itse prässätä multakuutioita, joita voi käyttää melko hinnakkaiden istutusnappien tai säilytystilaa ahmaisevien muovisten taimikennojen sijaan. Multana olen käyttänyt ihan kaupan taimimultaa, ja epäilyksistäni huolimatta taimimullasta väkertämäni multakuutiot ovat pysyneet hienosti kasassa. Pitää vain tehdessä muistaa napsia mullasta pois mahdolliset maatumattomat oksanpätkät ja muut klöntit.

Tarkemmat multakuutioiden teko-ohjeet tulivat soil blockereiden mukana, ja tein aiheesta ohjevideon myös Lähiömutsin IG-Reelseihin.

Kuutionmalliset soil blockit, eli multakuutiot ovat myös käteviä kerrostalokodissa, jossa tilaa esikasvatuksille ei ole kuin ikkunalaudoilla. Olen aikaisemmin kylvänyt valtaosan kasveista sanomalehtipaperista tekemiini pyöreisiin taimipotteihin, ja nyt kun olen käyttänyt suorakulmaisia multakuutioita, on pikkutaimia mahtunut samaan tilaan paljon enemmän. Näin myös ainokaisen kasvilampun alle mahtui enemmän jengiä esikasvatuskauden alussa, kun auringonvalosta vielä oli pulaa.

Pienen pienet multakuutiot tekevät koulimisesta helppoa

Pienimmällä multakuutioprässillä, Soil Blocker Microlla, saa tehdyksi 20 pientä kahden sentin multakuutiota. Prässi tekee niihin valmiiksi pienet koloset, joihin siemenet on helppo tiputtaa. Kylvin näihin kaikki tomaattilajikkeet ja lähes kaikki kesäkukat.

Itävyys pikkuisissa multakuutioissa oli erinomainen. Ne kuutiot, joissa siemen ei ollut itänyt, oli helppo napsia pois, eikä multaa ja tilaa mennyt tällä tavalla hukkaan juuri lainkaan.

Kun oli aika koulia, eli siirtää taimet isompiin ruukkuihin, otin esiin Soil Blocker Mini 4:n. Tuolla multaprässillä saa tehtyä kerralla neljä viisisenttistä multapaakkua. Settiin kuuluu siemenkolosten ”vaihtopäät”, joilla multakuutioihin muodostuu siemenkolosten sijaan juuri pienen multakuution hotkaiseva kuutiokolonen.

Näin pienet ja hennot taimet oli helppo koulia vain siirtämällä ne isompaan multakuutioon. Ei tarvinnut hätäillä hentoisten juurien ja varsien kanssa tai kaivella tulitikuilla hajakylvöistä parhaita taimia koulittavaksi.

Tomaatintaimetkin koulin ensin näin, mutta tulevaa ajatellen ne voi siirtää suosiolla suoraan isompiin ruukkuihin. Isompaan multakuutioon kun ei saa istutettua taimia syvälle, ja esimerkiksi tomaatit on hyvä istuttaa koulimisvaiheessa ensimmäisten lehtien, eli sirkkalehtien syvyyteen.

Hajakylvöt isompiin multakuutioihin

Käytin isompia multakuutioita koulimisen lisäksi myös kylvämiseen. Mustasilmäsusannaa laitoin kolme siemenentä yhteen multapaakkuun, joista sitten koulin taimet isompaan ruukkuun ja ravinteikkaaseen multaan itämisen jälkeen – eli toisin sanoen istutin koko multakuution sellaisenaan isompaan ruukkuun.

Tein isompiin multakuutioihin myös hajakylvöt basilikaa ja lehtikaalia. Basilikat koulin ihan vain siirtämällä multapaakut sellaisenaan isompiin ruukkuihin. Lehtikaalit pääsevät ensimmäisten joukossa palstalle, joten ne istutetaan sellaisenaan kasvupaikalle, toivottavasti lähiviikkojen aikana. En irrottele samassa paakussa kasvavia alkuja toisistaan tai karsi alkuja, sillä voimakkaimmat kyllä ottavat tilansa, ja yleensä yhdestä taimipotista – eli nyt multapaakusta – kasvaa lopulta 2–4 terhakkaa ja haaroittuvaa vartta.

Kun tulee aika kylvää esikasvatukseen esimerkiksi pavut, kurpitsat ja kurkut, käytän myös niiden esikasvatukseen näitä isompia multakuutioita.  

Airpruning, eli juuriston latvonta

Multakuutoissa tapahtuvan esikasvatuksen ainut kokemani huono puoli on kastelutarpeen tarkkuus. Koska kasvualusta on ilman kanssa tekemisissä ihan eri tavalla kuin vaikka esikasvatuskennossa ja lisäksi pienissä multapaakuissa multapinta-ala on pieni, kastelusta on pidettävä huolta.

Itse sumuttelin multakuutioita alkuvaiheessa välillä aamun-illoin, vähän tilanteen mukaan. Kun taimet olivat itäneet, aloin kaataa vettä varovaisesti kasvuastialle sieltä täällä, jotta multapaakut saivat imettyä vedet itseensä tasaisesti. Alustoina minulla on Nelson Gardenin taimikasvatuslaatikoita sekä kirppareilta ostamiani vateja. Myös esimerkiksi take away -suhsirasiat tai vastaavat toimisivat, tärkeintä on, että astiassa on reunat.

Kun taimien juuristo kehittyy ilman kanssa kosketuksissa olevissa multakuutioissa, kasvava juuristo käyttäytyy eri tavalla. Vaikkapa muoviruukussahan taimen juuret alkavat kiertää ruukun reunoja luoden melkoisen juuripaakun. Multakuutioissa juuristo taas lopettaa kasvun kohdatessaan ilman. Näin tosiaan näyttää tapahtuvan. Ja jos soil blocker -ihmisiä on uskominen – ja miksipä ei olisi – juuristo alkaa tämän jälkeen haaroittumaan multapaakun sisällä.

Englanniksi tälle, ikään kuin juuriston latvonnalle, on olemassa termi nimeltä airpruning. Asiaan vihkiytyneet osaavat kertoa, että näin juuristosta tulee vahvempi ja terveempi. Tästä en vielä osaa sanoa juuta tai jaata, mutta mitä nyt taimen kasvustoja olen latvonut, tämä kuulostaa järkeenkäyvältä.