Kaupallinen yhteistyö: World Vision

Meillä on jääkaappimme ovessa lapsiperheistä tuttu rykelmä kaikenlaista lippulappusta: lasten piirustuksia, kortteja, lukujärjestyksiä, lehdistä revittyjä reseptejä ja sekalainen kollaasi valokuvia. Siellä kaiken keskellä on myös kuvat kolmesta World Vision -kummilapsestamme.

Vaikka kummius on loppujen lopuksi arjessamme melko huomaamaton juttu – kummimaksut lähtevät tililtä suoraveloituksena kerran kuukaudessa – aika ajoin pysähdyn toviksi noiden kuvien ääreen. Hipaisen sormenpäällä kuvien pinnalle laskeutuneen pölyn pois ja annan ajatusteni kiitää tuhansia kilometrejä; Chunnan ja Phannoun luo Kambodzaan ja Evansin luo Keniaan.

Me olemme olleet World Visionin kummeja nyt kuuden vuoden ajan. Ensin omien lasteni kanssa samanikäisten Chunnan ja Phannoun kummeja, ja sitten kolme vuotta myöhemmin Evansin, joka valitsi perheemme valokuvan perusteella kummeikseen ja joka on nyt 12-vuotias.

World Visionilla tosiaankin voi nykyään ryhtyä kummiksi sillä ihan perinteisellä tavalla, mutta myös niin että roolit käännetään toisinpäin ja lapsi valitseekin kumminsa kuvista. Seuraava Anna lapsen valita -kummitilaisuus järjestetään vajaan kuukauden kuluttua Ngoswetissa Keniassa, ja tiedon omasta kummilapsesta saa 12.12. alkaen.

Jos siis olet koskaan miettinyt kummiksi ryhtymistä, nyt olisi oiva aika siihen. Siihen on tuhansia syitä, mutta tässä meidän sakkimme kuusi syytä ryhtyä kummiksi:

Kokemus siitä, että kummiudella on merkitystä

Vanhemmillani on ollut kummilapset Sri Lankassa, ja he ovat olleet läsnä kummilastensa elämässä näiden lapsuudesta teini-ikään ja lopulta aikuisuuteen saakka. Olen nähnyt, miten tärkeä ja merkityksellinen kummisuhde voi olla sekä kummeille että kummilapsille.

Tärkeintä ja vaikuttavinta on ollut koulutus, jonka vanhempieni tuki on kummilapsille mahdollistanut. Enkä tarkoita ainoastaan rahallista tukea, vaan myös henkistä tukea, tunnetta siitä, että joku uskoo ja luottaa.  

Vanhempieni kummistaivalta seuratessani lupasin itselleni, että seuraan heidän esimerkkiään sitten joskus, kun opinnot ovat valmiina ja minulla ehkä on omia lapsia. Ja niin tein.

Helppo tapa auttaa

Kummius on helppo ja konkreettinen tapa tehdä hyvää. Kummimaksut lähtevät tililtämme suoraveloituksena joka kuukausi, ja World Vision pitää huolen 70 vuoden kokemuksella, että lahjoitukset käytetään kummilapseni yhteisössä juuri siellä, missä tarvitsee. Jokaisesta lahjoitetusta eurosta käytetään vähintään 75 senttiä kehitysyhteistyöhön.

Kuulumisia kummilapsilta tulee kuvien, videoiden ja virallisempien raporttien kautta. Kummia se ei velvoita mihinkään, mutta yhteyttä kummilapseen voi pitää myös kirjeitse tai netissä World Vision Plus -palvelussa.

Itse olen tahtonut pitää yhteyttä kirjeitse, sillä niin lastenkin on ollut helppo etenkin pienempinä sujauttaa mukaan piirustuksiaan ja muita terveisiään. Kirjeitä täältä Herttoniemestä lähtee maailmalle kuitenkin paljon harvemmin kuin olin haaveissani ajatellut; nyt vihdoin sujautin kirjeisiin ennen koronaa ja postin kulkemisen pysähtymistä hankkimani piirustusvälineet sekä tulostamani kuvat. Kuvissa olevat lapset ovat ehtineet kasvaa tässä välissä kolmella vuodella, samaten kuin kirjeen vastaanottajat, ja jätinkin kirjeistä pois vähän turhan helpot tehtäväkirjat.

Kummius auttaa koko yhteisöä

Kummitoiminnan mahdollistaman avun tarkoitus on auttaa kummilapsien perheet ja heidän yhteisönsä alkuun. Päämääränä on antaa paikallisille heitä kuunnellen työkaluja parempaan huomiseen ja olla sitten tukemassa matka alkuun.

Kummien tuella mahdollistetaan kummilasten kylissä muun muassa puhtaan veden ja riittävän ravinnon saati sekä parannetaan terveydenhuoltoa. Tämän lisäksi World Vision tukee esimerkiksi erilaisin koulutuksin perheitä löytämään keinoja sekä oppeja parantaa toimeentuloaan.

Kummitoiminnan mahdollistamin varoin ei siis ole tarkoitus vain esimerkiksi antaa ruokaa ja saippuaa – kriisitilanteissa tilanne on tietenkin eri – vaan löytää köyhyyden juurisyyt ja löytää tavat, joilla perheet voivat itse hankkia elantonsa, ruokansa ja saippuansa.

Mahdollisuus saada kulttuurinen ikkuna toiselle puolelle maailmaa

Kummiuden myötä meidän elämäämme tupsahtelee tasaisin väliajoin kuulumisia Keniasta ja Kambodzasta, joista jälkimmäistä en olisi osannut edes sijoittaa kartalle ennen kummiutta. Kummiuden myötä olen tahtonut ymmärtää kummilasteni kotimaita paremmin ja olen kolunnut niihin liittyviä kirjoja ja nettiartikkeleita. Keniaan ja Kambodzaan liittyvät uutiset kiinnittävät nykyään huomioni ihan eri tavalla.

Etenkin lapsille kummius on ollut myös kulttuurinen ikkuna toiselle puolelle maailmaa. Kirjeissä näkyy pieniä palasia kummilasten arjesta, ja vaikka moni asia on kovin eri tavalla tuhansien kilometrien päässä, lapsien ajatukset ja vaikkapa lempileikit ovat kovin samanlaisia. Luulen, että Kambodzassa taas on hauskaa kuulla kirjeiden kautta, miten me kasvatamme palstallamme daikonia tai Keniassa siitä, miten meilläkin lapset kerääntyvät ulos pelaamaan jalkapalloa.

Nyt sujautin kummilapsille lähteviin kirjekuoriin kuvia hiihtoretkiltä, täydestä mustikkaämpäristä ja saaressa olevasta puusaunasta.

Koska pysyvä muutos tehdään yhdessä

Tämä on ehkä yllättänyt eniten kokemillani World Visionin kenttämatkoilla Kambodzassa ja Keniassa: kenttätyöntekijät eivät istuskele norsunluutorneissa huutelemassa, miten asiat pitäisi tehdä.  

Hankekohteissa työskentelevät työntekijät ovat paikallisia, jotka tietävät ja tuntevat yhteisönsä arjen, tavat ja ongelmat. Korskeiden toimistorakennusten sijaan paikallisten työntekijöiden työpöydät ovat siis hankealueiden ytimessä, kylien pölyisillä raiteilla.

Yhteisöt ovat alusta lähtien mukana päättämässä, mitä haasteita kotiseudulla on, miten niitä lähdetään ratkaisemaan ja mitkä ovat tavoitteet. Näin muutos lähtee paikallisista itsestään, mikä varmistaa sen, että muutos – kuten nyt vaikka lasten koulunkäynnin arvostus – on pysyvä.

Keino tehdä jotain ilmastoahdistuksessa

Oma ilmastoahdistukseni on kummivuosien aikana kasvanut niin isoksi möykyksi, että se meinaa välillä tukahduttaa alleen kaiken toivon ja ilon. Vähän yllättäen kummiudesta on tullut yksi keino purkaa toivottomuutta, saada kokemus siitä, että tekee edes jotain ilmastokatastrofin keskellä.

Ilmastonmuutoksen vaikutuksista kärsivät eniten ne, jotka siihen vähiten ovat olleet vaikuttamassa. Tulvat, kuivuus, rankkasateet, trooppiset myrskyt ja kuumuus aiheuttavat tuskaa sekä kuolemaa kaikista eniten köyhissä maissa, jo nyt. On niin tolkuttoman väärin, että Suomen kaltaisten hyvinvointivaltioiden maapallolta väkisin ottamat jättimäiset velat maksatetaan köyhien valtioiden asukkailla.

Se, että voin antaa omasta – maailman mittakaavassa – satumaisesta onnestani ja rahallisesta yltäkylläisyydestäni Keniaan ja Kambodzaan tuntuu yksinkertaisesti oikealta.  On siinä tietenkin sellaista puhtaamman omatunnon ostamistakin mukana, mutta silti kaikista eniten saan henkilökohtaista pientä hyvän olon hyrinää siitä, että voin jo tehtyjen henkilökohtaisten elämänvalintojen lisäksi auttaa heikommassa asemassa olevia. Kummina teen jotain.

Jos vain voit, tee sinäkin. Täällä voit ryhtyä kummiksi.

Vietimme viikonloppuna ystävien kanssa kekriä. Sadonkorjuuta ja maatilojen syystöiden loppumista juhlistava kekri oli ennen vuoden tärkein juhla, ja me olemme omalta osaltamme olleet palauttamassa perinnejuhlaa vuodenkiertoon nyt neljän vuoden ajan. Sattumalta juuri saman ajan kuin meillä on ollut palstapaikka Kivinokassa.

Neljässä vuodessa kekristä on muodostunut yksi lempijuhlistani. Jos ennen vuosi vaihtui näihin aikoihin, oma kalenterinikin on saanut erilaisen rytmin palstan myötä. Tuntuu hyvältä voida juhlistaa palstaa, satokautta, kuukausia kestäneen kaupunkiviljelykauden päättymistä ja pimeyden tuomaa lepoa. Ajatella nyt: hommat aloitettiin esikasvatuskylvöillä helmi-maaliskuussa ja lopetettiin talvivalkosipulin istutukseen lokakuun lopussa. Siinä on yli kahdeksan kuukautta palstaeloa ja syytä juhlaan!

On vapauttavaa, että kekriin ei liity mitään kirkollisia tai suvussa kulkevia perinteitä, joten siitä on voinut luoda ihan omanlaisensa. Tykkään siihen liittyvästä juurevuudesta ja pienestä mystisyydestä, henkien läsnäolosta sekä tuonpuoleisen läheisyydestä. Juhlapäivääkin voi rukata sitä mukaa, mitä itselle sopii: juhlaa on tavattu viettää, kun sato on saatu korjattua, mikä on tapahtunut eri aikaan eri pitäjissä ja taloissa.

Meille kekri on kaupunkilaiselle suodun omavaraistelun ja ruokapöydän ääressä notkumisen juhlaa, joka tuo yhdessä oleilun lämpöä pimeään vuodenaikaan.

Ihminen kaipaa rasituksia ja juhlia

On kuitenkin myönnettävä, että tällä kertaa piti ennen juhlia pinnistää. Kun äitini ihastuksesta huokaisten kysyi, miten te jaksatte niin kaikenlaisia juhlia järjestää, oli todettava, että nyt en jaksaisikaan. On väsyttänyt, päivien tunteja tuntuu häviävän mystisesti, ajatukset ovat kokkareista puuroa ja hommia kerääntyy. Mutta tiesin, että kun vain jaksan pinnistää suunnitelmat kasaan ja tehdä esivalmistelut, palkintona odottavat juhlat paijaisivat vereslihaista mieltäni ja uupunutta kehoani.

Hymähdin, kun samoihin aikoihin luin Eeva Kilven päiväkirjamerkinnöistä koostetusta Naisen päiväkirja -teoksesta tämän kappaleen:

”Silloin kun on raskas olo, täytyy järjestää itselleen rasituksia. Minä kutsuin täksi illaksi kollegan kylään ja sunnuntaiksi kutsuin sukulaiset. Vielä kauppamatkalla ajatus tuntui rasittavalta, mutta kotiin tultua oli jo rattoisa olo. Rasituksia ihminen kaipaa jatkuvasti. Tai ei kaipaa, mutta tarvitsee. Rasitustilaa. Kuin tiukkoja kapaloita.”

Perjantai-iltana, kun yhdeksän jälkeen illalla työnsin Prisman porteista sisään ostsoskärryjä (ja itseäni) olo oli vielä rasittunut. Mutta jo nostellessani valmiita suunnitelmia ruisjauhopussina ja rypsiöljypullona kassahihnalle, oli rattoisa olo. Pian olisi juhlat.

Kekripukista ei kauankaan marraskuuhun

Lauantaina, pitkien yöunien jälkeen, oli sellainen kutkuttavan iloinen ja kuplivan odottavainen tunnelma, jonka vain tiedossa olevat juhlat saavat aikaan. Noudimme pukkijalat varastosta ja nostimme hyllyn takaa niiden ja arkiruokapöytämme päälle vanhan jättimäisen oven. Koristelimme juhlapöydän kynttilöin ja luonnon tarjoamin koristein: havuin, kävyin ja kuivakukka-asetelmin, joissa oli palstan antimia sekoitettuna metsän sekä merenrannan talventörröttäjiin.

Puoliso ja lapset askartelivat parista kävystä ensin käpylehmät, jotka sitten muodostuivat sarvilla kekripukeiksi. Ja niin syntyi uusi marraskuuta ennustava sananlasku: käpylehmästä kotvanen, kekripukista ei kauankaan.

Ruokana meillä oli palstan antamaa ja inspiroimaa. Palaan kekrimenuun myöhemmin omassa postauksessaan. On ollut hauska huomata, että jokainen vuosi palstallamme on antanut edellistä enemmän satoa, jota on sitten riittänyt säilöttynä kekrijuhliin. Nyt pakkasessa oli marjoja, valmista tomaattikastiketta, kurpitsasosetta, mehua, ruusupapuja ja vielä metsän antamana suppilovahveroita ja tatteja. Jääkaappiin taas on säilöttynä hilloja, retikkaa, maa-artisokkaa ja erilaisia fermentoituja herkkupaloja, kuten kuusenkerkkiä.

Luimme, että kekrinä pitää syödä yhdeksän kertaa, ja jos vähän venytimme laskukaavaa ja ynnäsimme yhteen lounaalta ja illalliselta sekä alkupalat, pääruuat että jälkiruuat, pääsimme tavoitteeseen vuorokauden kemujen aikana hienosti. Melkein kaikki ystävät kun jäivät yöksi, jotta saimme muun maussa saunoa yhdessä sekä jatkaa lojumista illallisella aikuisten kesken lasten mentyä nukkumaan JA lisäksi jatkaa yhteistä loikomista ruokapöydän ääressä sunnuntain aamiaisella.

Palstan ja kaupunkiviljelijöiden lepokausi

Osuvasti juuri kekrijuhlien jälkeen oli ensimmäistä kertaa sitten viime kevättalven sunnuntai, kun mielessä ei ollut mitään, mitä pitäisi tai ainakin olisi hyvä tehdä palstaan liittyen. Oli viikonlopun rauhaisa tyhjyys kuukausien puuhastelun jälkeen. Ihmeellistä, kiitollista ja nautinnollisen erilaista.

Palsta on nyt talviunilla, mikä aloittaa ihan uudenlaisen kauden myös kaupunkiviljelijän vuodenkierrossa. Olen kaivellut neulepuikkoja esiin ja tutkaillut museoiden näyttelyanteja sekä lukemattomien kirjojen pinoani, joka on kasvanut huojuvaksi.

Nyt lähdimme kekriretkueen kanssa ulkoilemaan takapihan metsiin ja kallioille. Päämäämäärättömästi, mikä tuntui hykerryttävän luksukselta. Metsän yllä lepäsi marraskuun tumma sametti, vaikka kello näytti alkuiltapäivää.

Oli aika, kun luulin tämän ajan vuodesta hotkaisevan kaikki värit, mutta olin kai ollut liian hätäinen keskittyäkseni yksityiskohtiin. Nyt tummuus tuntui taittavan sävyt syvemmiksi. Sammal hehkui vihreää kuin loitsuttuna ja lahopuun musta oli silkkiseksi hiottua hiiltä. Merenrannan järviruo’ista olisi voinut napata itselleen beigen koko paletin.

Metsäretken jälkeen laitoimme ruuaksi juhlien jämät ja pannukakkua siihen päälle. Ulkoilun – ylipäätään juhlien – jäljiltä ramaisi. Ulkona pimeä oli hotkaissut päivän nopeasti ja huomaamatta. Mutta kehossa hyrisi juhlien ja ystävien luoma lämpö ja valo.

(Nyt tiistaina olosta on jäljellä enää hippusia. Pitäisi kai järjestää juhlat.)