Arki alkoi, mutta hypähdän vielä toviksi lomatunnelmiin ja uudenvuodenaaton sekä vuoden ensimmäisen päivän tunnelmiin. Saimme silloin yökylään ystäväperheen, ja tulimme viettäneeksi vuodenvaihteen puolivahingossa niin keski-ikäisesti, että jälkikäteen itseäkin nauratti.

Keski-ikäisen vuodenvaiheen juhlinnan karikatyyri rakentui illallispöytään valmistamistamme kevätrullista, rakettien (holtittomien ammuskelijoiden) kyttäämisestä ja paheksumisesta ikkunasta käsin, ylihinnoittelun ja -sokerisen lasten kuohujuoman korkkaamisesta, yhden tähtisädetikun fiilistelystä (ja pohdinnasta, josko sitäkään ensi vuonna tarvitaan), perheleffan katsomisesta sekä lastenhuoneen lattialle pedatusta siskonpedistä, joilla lapset ehtivät vuodenvaihteen aikana enemmän leikkiä ja sekoilla kuin nukkua.

Vuoden vaihtuessa muut nukkuivat – vihdoin lapsia myöten – ja minä havahduin korvatulppieni ja paksun romaanini kanssa, että paukunnasta päätellen vuosikymmen vaihtui.

Vuoden ensimmäisenä päivänä fillaroimme käymään pikkumökillä. Lapset painelivat pitkin metsiköitä sillä aikaa kun grilli kuumeni ja mökin edustalle rakentui hodaribaari. Istutimme pikkuisen joulukuusemme metsään ja kävimme nostamassa talviteloilla olevaa venettä nousseen veden tieltä (kyllä, meillä on nykyään ikoma punainen soutuvene!). Saatiin houkultetua ystävät jäämään vielä toiseksi yöksi, ja päästiinkin karkaamaan puolison kanssa kaksistaan pitkälle juoksulenkille. Päivän päätteeksi käytiin vielä mukuloiden kanssa taloyhtiön lenkkisaunassa.

Niin keski-ikäistä, ja niin parasta. Vaikka karikatyyriksi maalailtuna uusivuosi voikin kuulostaa kuivahkolta, tällainen tapa juhlistaa mennyttä vuotta ja tulevaa on juuri nyt hyvä. Ei sillä, että se selittelyjä kaipaisi, mutta tästä kaikesta tuli mieleen eräs lukemani nettikeskustelu:

Luin nimittäin jostain netin keskustelupalstalta anonyymin asiantuntijan luonnehdintaa itsestäni (kyllä, heikkoina ja omien havaintojeni mukaan etenkin väsyneinä hetkinä harhaudun edelleen toisinaan lukemaan ruotimista itsestäni – joka onneksi on kyllä melko vähäistä – vaikka teinkin hyvinvointiani valtavasti parantaneen päätöksen pari vuotta sitten ja poistin Jodel-sovelluksen puhelimestani). Viestin sisältö lyhennettynä oli se, että minä olin blogia aloittaessani freesi ja kiinnostava, mutta nykyään olen keski-ikäinen tylsä tantta.

Ja sehän on ihan täysin totta. Olen kirjoittanut Lähiömutsia nyt 10 eri vuoden aikana. Aloittaessani olin alle kolmekymppinen ja enemmän sekaisin itseni kanssa kuin tajusinkaan. Ja nyt olen jopa itsenikin vähän yllättäen tyytyväisenä matkalla kohti neljääkymppiä. Olisi outoa ja pelottavaakin, jos mikään ei olisi siinä matkalla muuttunut.  

Jos keski-ikäisyys on tämä elämä tässä, tämä onnellisen rauhallinen olotila, vuosi vuodelta lisääntyvä ymmärrys, rakkauden täyteinen elo ja pinnan alla kupliva seikkailunälkä, ei ole mitään aikomusta laittaa vastaan.

En yleensä lähde torille silloin kuin muutkin, mutta tänään tein poikkeuksen. Lähdimme ystäväperheen kanssa iltakävelylle Lux Helsinkiin, ja valotaidefestivaalin kierroksen alkupäässä Senaatintorilla oli sellaiset muutama tuhat muutakin tyyppiä samoissa aikeissa.

Tammikuun illan pimeydessä sykkivä tori oli yhtä kahisevaa ja pulisevaa mustaa toppatakkipötkälemassaa, jonka ympärillä vanhat rakennukset oli puettu tunnelmavaloihin. Korkeimmalla kukkulalla seisoi jylhän komeana tuomiokirkko, joka oli kuorrutettu alati muuttuvalla valotaiteella.

Epätodellisen kreisi tunnelma.

Sydäntalven pimeydessä järjestettävä valotaideilottelu on oman tuntumani mukaan vetänyt joka vuosi yhä enemmän väkeä, mutta ilman mistään varmistelemista väitän, että nyt vedetään ennätyksiä. Eikä ihme, viiden päivän ajan kestävä festivaali on ihan ilmainen ja kaikkien koettavissa oleva upea sekä hauska taidekokemus. Ja samalla tulee huomaamatta ulkoiltua!

Tulen aina hurjan onnelliseksi, kun ihmiset lähtevät, innostuvat ja luovat kollektiivisesti kaupunkia. Että jonotetaan paikkoihin, joihin noin yleensä ei ole tapana ryysistä syntyä: museoon (Amos Rexin avajaisnäyttely), kirjastoon (Oodin avajaiset) ja nyt tällä kertaa valotaiteen äärelle. Osa kokemusta on se, että sen jakaa tuntemattomien kanssa, että aistii ilmassa häivähdyksiä heidänkin tunteistaan. Etenkään festareita ei synny ilman muita ihmisiä.

Tällä kertaa Lux Helsingin teoskokonaisuus oli upeampi kuin koskaan. Unioninkadun teokset tosin jätettiin lasten kanssa suosiolla väliin, sillä niiden edessä velloi sellainen ihmismeri. Reitti kulki Senaatintorilta Kaisaniemen puiston kautta Tokoinrantaan, mikä vuosien Töölössä hortoilun jälkeen sopi mitä mainiommin meille itä-helsinkiläisille; sekä reitin alku- että loppupäästä löytyy metroasema.

Välissä pysähdyttiin syömään eväät, sillä ei tietenkään retkeä ilman eväitä. Olin tehnyt suppilovahveropiirakan ja keittänyt ison termarillisin riisipuuroa ja toisen mokoman lämmintä mehua, jotka pistettiin parempiin suihin kasvitieteellisen puutarhan edessä. Murusta tai pisaraakaan ei jäänyt.

Taas niitä päiviä, kun pitää ääneen huokaista, miten ihanaa on saada asua Helsingissä.

Että voi keskellä kaupunkia juoda kuksasta hyöryävän kuumaa mehua puunrungolla istuen, historiallisten kasvihuoneiden hohtaessa vieressä valoaan, festaribassojen tärisyttäessä luita ja katsella siinä samalla etäämpää tulitornadoteoksen huminaa.