Kaupallinen yhteistyö: Kaslink Aito

Hankin syksyllä vuosikymmenen vanhan ja viimeiset piippaukset päästäneen sykemittarini tilalle uuden vempeleen. Ostin sen käytettynä tutulta, enkä tullut ennen ostoa hirveästi perehtyneeksi laitteeseen. Siksi tuli yllätyksenä, että ihan vain sykemittarina ostamani laite olikin monenmoisilla ominaisuuksilla varustettu älykello. Kuin olisi siirtynyt matopelimaailmasta virtuaalitodellisuusmaailmaan.

Nyt minulla on ranteessani vehje, joka mittaa koko ajan tekemisiäni: unta, liikkumistani, liikkumattomuuttani, askeleitani ja sykettäni. Päivän lopuksi saan raportin energiankulutuksestani. On ollut mielenkiintoista huomata, minkälainen ero energiankulutuksellani on työpöydän ääressä vietettyjen arkipäivien ja lasten kanssa vietettyjen touhukkaiden vapaapäivien välillä.

Huvittavin oli eräs lauantai, jolloin olin hovimestarina esikoisen kaverisynttäreillä. Kävin kyllä iltasella vielä lenkillä, mutta silti piti hieraista silmiään, kun illalla älykello tiesi kertoa minun kuluttaneen melkein puolet enemmän energiaa kuin niinä kotitoimistopäivinä, jolloin en harrasta mitään liikuntaa. Melkoisen tehokas synttäritreeni!

Lapsiperhevipeltäminen siis tosiaankin kuluttaa kehon energiavarastoja ihan huomaamatta. Ja sen taas olen huomannut, miten ihan kuluneen vuoden aikana myös sellainen tietoinen liikunnanharrastaminen lasten kanssa on lisääntynyt. Yhtäkkiä voimme käydä yhdessä liikkumassa koko perhe, niin että oikeasti kaikilla on urheilusta punaiset posket ja että niin, että ne henkiset energiatasot ovat tekemisen jälkeen vahvasti plussalla.

Voimme käydä vaikkapa luistelemassa, kiipeilemässä tai pyöräilemässä. Tänä talvena olen uskaltautunut mukaan jopa puolison ja lasten uimahallireissuille, mikä vielä muutama vuosi sitten olisi tuntunut itsekidutukselta (tosin puoliso ajatteli silloin samoin minun ja lasten museoreissuista – onkin siis hyvä, että meidän itsekidutusmieltymyksemme ovat eriävät, ja lapset ovat päässeet niin uimaan kuin kulttuuririentoihin).

Meillä on ollut tapana liikkumaan lähtiessä napata mukaan juoman lisäksi jotain helposti mukaan otettavaa välipalaa. Se tasaa verensokerin heilahtelut, mutta enemmän kyse on siitä, että eväät nyt vain tekevät liikuntaretkestäkin mukavamman. Uimahallissa eväillä myös pelaa itselleen rauhaisaa aikaa, kun muksut voivat pukkarin penkillä istuksien syödä eväät sillä aikaa, kun itse saan vaatteet päälleni, hiukset harjattua ja kamat kasaan.

Banaanit, pähkinät, välipalakeksit ja pussismoothiet ovat viime aikoina saanet välipala-arsenaaliimme kaveriksi yhteistyökumppanini Kaslink Aiton uudet juotavat kauravälipalat. Ne ovat maidottomia ja gluteenittomia ja niiden kaurapohja on valmistettu täällä Suomessa Korian-tehtaalla kotimaisesta kaurasta. Niiden makeus tulee hedelmistä ja niihin on lisätty vitamiineja. Makuvaihtoehtoina ovat päärynä-vanilja ja mansikka-banaani. Pakkaukstakin annan plussaa, sillä nämä on helppo kierrättää – purkki kartonkiin ja korkki muoviin.

Lapset tykkäävät näistä juotavista välipaloista hurjasti. Se on kiva, sillä samasta purnukasta tulee sekä energiaa että nestettä, joista jälkimmäisen tankkaus tuntuu aina vipellyksen tiimellyksessä unohtuvan. Itse pidän enemmän itsetekemistäni kaurajuomapohjaisista smoothieista, mutta tällaisille helposti mukaan otettaville tuotteille on meneväisessä lapsiperhe-elossa tilausta. Koska nämä Aiton juotavat välipalat säilyvät avaamattomina myös huoneenlämmössä, ne voi ottaa huoletta mukaan myös esimerkiksi pitkille junamatkoille evääksi. Samaten niitä voi jemmata kuivatavarakaappiin ja napata mukaan, kun vaikka arkipäivän iltana päätetään nopealla aikataululla lähteä uimaan.

Eikä me olla ainoita, joiden elossa on tarvetta näppärillä välipaloille. Suomalaisten päivän energiatarpeesta pääateriat – aamupala, lounas ja päivällinen – nimittäin kattavat Finravinto-tutkimuksen mukaan noin 60 prosenttia. Loput energiat päivään saadaan iltapalalla ja välipaloilla. Nämä lukemat yllättivät täysin. Lapset toki syövät iltapalan ja säännöllisistä välipaloista pitää huolen päiväkoti ja iltapäiväkerho. Mutta itse syön iltapalan vain harvoin ja välipalojakin kuitenkin pääasiallisesti vain liikuntaharrastusten ohessa ja ruokarytmin tasoittamiseksi matkustaessa.

Lasten välipalojen syömistä on tutkittu vähemmän, mutta Ruokatiedon sivuilta löysin juttua monta vuotta sitten Kuopiossa toteutetusta lasten liikunta- ja ravitsemustutkimuksesta, jossa saatiin samanlaisia lukemia kuin aikuistenkin kohdalla: 6–8-vuotiaiden lasten päivittäisestä energiantarpeesta 40 prosenttia tuli välipaloista. Ja päivän mittaan syödystä sokerista näille lapsille kertyy 67 prosenttia juuri välipaloista. Että sillä tosiaan on väliä, mitä välipalaksi syö!

Ja itsenikin pitäisi muistaa ateriarytmi, jota voi pitää tasapainossa iltapäivän välipalalla. Ainakin jos ja kun tahdon pitää aivoni käyttökunnossa. Aivoliiton mukaan aivoissa kun ei ole omia energiavarastoja, vaan aivot tarvitsevat rullatakseen jatkuvalla syötöllä verenkierron välityksellä kulkeutuvia ravintoaineita. Kreiseintä on se, että vaikka aivot ovat sellainen puolentoista kilon möllykkä ihmiskehossa, ne kuitenkin käyttävät noin viidesosan verenkierron kuljettamasta hapesta ja ravinteista. Lapsilla tämä luku on jopa puolet! 

Että jospa ranteeni älyvempain osaisi tulevaisuudessa surista vaativasti liikkumattomien tuntien lisäksi myös niinä iltapäivän tunteita, kun lounaasta on jo liian pitkä aika ja aivotoiminta työpöydän ääressä alkaa sakata.

Miksi ihmeessä me olemme olleet niin fakkiutuneita ajatukseen, että treffien pitäisi aina olla iltaisin, mieluiten perjantaina tai lauantaina? Aika monen parisuhteen jäsenillä – kuten meilläkin – työajat ovat epätyypilliset. Ja sitten vielä näin lapsiperheellisenä haluamme mielellään viettää ne harvat koko perheet yhteiset vapaapäivät yhdessä koko perhe.

Pyörittelimme tätä jumiutunutta treffikäsitettä puolison kanssa syksyllä, kun olimme karanneet keskellä viikkoa yön yli treffeille Punkaharjulle. Puolisolla oli vapaat keskellä viikkoa, minä sain yrittäjänä järjesteltyä vapaata ja lapsien hoidosta vastasi turvaverkko, joka tällä kertaa muodostui koulusta, iltapäiväkerhosta, päiväkodista ja ystävistä.

Että hittolainen, voisiko arkipäivän treffit ylipäätään olla se tapa, jolla saisimme kahdenkeskistä treffiaikaa toiveidemme mukaisesti kerran kuussa? Joo!

Jos treffit ovat arkipäivinä, ei tarvitse säätää lastenhoitokuvioita. Treffiateriat saa lounashintaan. Kaikissa tekemisissä on vähemmän väkeä ja ehkä vähän iltoja edullisemmat hinnat: museoissa, näyttelyissä, elokuvissa, liikuntapaikoissa. Ja näin talvella saa samalla päivänvaloa talteen kehoon, voi käydä vaikka metsäretkitreffeillä, juoksemassa tai luistelemassa yhdessä. Voimme olla halutessamme ihan kotonakin vain, kahdestaan. Päivätreffeillä voi antaa päivän energisimmät hetket toiselle, eikä tule univelkaakaan myöhäisillan treffien tapaan.

Huonoiksi puoliksi keksimme sen, että mahdollisuudet tunnelmalliseen ateriointiin kynttilänvalossa ovat minimimaaliset ja että esimerkiksi monet musiikkikeikat, teatteriesitykset ja vastaavat ovat ilta-aikaan. Mutta niitä voi sitten järjestää ekstraksi, jos siltä tuntuu. Päivätreffit mahdollistavat sen, että ylipäätään pääsemme treffeille.

Niinpä viime viikolla eräs arkipäivä toisen lapsen lähdettyä kouluun ja vietyämme toisen päiväkotiin, lähdimme treffeille.

Tai no ihan ensin ei lähdetty mihinkään, vaan nautimme rauhassa siitä, että saimme olla kahdestaan kotona. Syötyämme ajan kanssa yhteisen aamupalan kotona, nappasimme alle metron ja sujahdimme keskustaan.

Kävimme katsomassa Kiasmassa Ragnar Kjartanssonin The Visitors -teoksen, jossa muusikot soittavat saman kartanon eri tiloissa ja ovat toisiinsa yhteydessä kuulokkeilla. Tunnin teos on kuvattu yhdellä otolla, jos nyt niin voi sanoa, kun kameroita ja näin syntyneitä tallenteita on kuitenkin yhdeksän. Yhdessä yhdeksän otosta muodostavat visuaalisesti ja musiikillisesti niin kauniin ja koskettavan teoksen, että kokonaisuus tuntui tanssivan kiihkeänä ympärillä ja imeytyvän suoraan ytimiin ja sydämeen. Vaikuttuneena itkin hiljaa nikotellen läpi lähes koko tunnin.

Upea teos, käykää tekin katsomassa, vielä sunnuntaihin 2.2. asti ehtii.

Kävimme myös pötköttelemässä blogijengiltä häälahjaksi saamassamme kiinalaisessa hieronnassa, ja tuntui rikollisen ihanalta huomata torkahtaneensa hoidon aikana, tuosta noin vain, arkena puoliltapäivin.

Lounaaksi valitsimme La Famigliassa pikkuveljeltäni saadulla lahjakortilla pizzat – treffeillä voi!

Lopuksi kävimme vielä katsomassa Helsingin Kaupunginmuseon Pullopostia Kurvista -näyttelyn. Se perustuu helsinkiläisen Johan Knut Harjun (1910–1976) muistiinpanoihin sekä piirroksiin. Harju elätti itseään satunnaisilla kirjoitustöillä sekä pikkurikoksilla. Hän oli myös asunnoton ja alkoholisti, joka elämäntyönään tallensi omaa ja kaltaistensa elämää Kurvina tunnetun helsinkiläisen kadunpätkän ympärillä: Vallilassa, Hermannissa, Kalliossa ja Sörnäisissä.

Mukana on myös paljon aikalaisten kuvia noilta alueilta, jotka kyllä tunnistaa näin vuosikymmeniä myöhemmin, mutta jotka ovat muuttuneet paljon. Esimerkiksi nykyinen Helsingin kaupunginteatteri sijaitsee alueella, joka Knutin aikaan tunnetiin vielä Hampparilaaksona – siellä kun oli kadunmiestä ja -naista pitkin poikin pöpelikköä.

Knutin muistiinpanojen kautta voi aistia ulkona vietetyt pakkasyöt, leiritulen leimun siltojen alla, yömajojen hajut ja aamuisen krapulan pistävyyden, kun on pakko saada kurkusta alas jotain, ihan mitä vain. Yhteisö on tärkeä, sillan allakin. Teksteissä on paikkansa poliisille, sen ajan sosiaalitoimijoille, viinatrokareille ja prostituoiduille. Knutin muistikirjamerkinnät eivät ole katkeroituneita, vaan toteavia, havainnollistavia ja paikoin humoristisiakin.

Menkää hyvät ihmiset kokemaan, tämäkin. Näyttely avartaa käsitystä niin ihmisyydestä kuin Helsingistä. Näyttelyyn ei ole sisäänpääsymaksua, sillä kaupunginmuseo on aina ilmainen.

Museohommien jälkeen kiisimme metrolla takaisin Herttoniemeen. Puoliso lähti hakemaan kuopusta päiväkodista ja minä menin kotiin vastaan esikoista.

Kello oli vähän yli neljän keskellä arkiviikkoa, mutta olo oli hönöisen levollinen ja onnellinen – kuten paljon pussailleella tapaa oleman.