Korona teki kaupunkilaisuudesta ahdistavaa. Se pakotti luopumaan kaupunkilaisuudessa niistä asioista, joiden takia olen valinnut asua kaupungissa.

Helposti tavoitettavat riennot ovat kiinni: museot, kirjastot, teatterit ja sisäliikuntapaikat. Lähellä oleviin kouluihin ja päiväkoteihin ei ole asiaa. Piipahdukset istumaan lähiravintoloihin ja -kahviloihin vaihtuivat pääasiallisesti liikaa muovia sisältävien take away -aterioiden roudaamiseen kotiin (onneksi pizzan saa pahvilaatikossa!).

Mutta hankalinta kaupunkilaisena on ollut luopua ihmiskontakteista, kun on tottunut sosiaaliseen elämään ja asuu kerroksittain toisten ihmisten kanssa.

Yleensä meillä käy ovi koko ajan (tai sitä ei välissä muisteta edes laittaa kiinni), kun etenkin kotirapun lapset juoksevat kodista toiseen sukkasillaan. Notkumme toistemme ruokapöydissä, raahaamme patjoja toisten lastenhuoneiden lattioille.  Nyt ovet ovat pysyneet kiinni, eikä sitä ole ollut helppoa selittää lapsille. Mä vihaan tätä koronaa, lapset kiljuvat pettymyskyyneleet silmissä läikkyen.

Oma poikkeusarjen aiheuttama meteli stressaa, kun tietää sen stressaavan kaikkia muitakin pakosta kotona poikkeusarjessaan stressaavia. Tukkimiehen kirjanpidossa oltaisiin menty jo sekaisin, kuinka monta kertaa olen huutaville lapsille huutanut, että täällä asuu muitakin kuin me, olkaa hiljaa.

Ennen oli rikkaus, että pihasta tai lähipuistosta löytyi aina leikkikaveria. Nyt vilkuilen pihalle koittaen löytää väliä, kun siellä ei olisi niin paljon väkeä, ei ainakaan tuttuja lapsia. Niin on helpompi varmistaa turvavälit. Ennen lapset on voinut päästää pihalle kahdestaan, mutta nyt viikonloppuna oli tiukennettava sääntöjä. Pihalle ei mennä kuin aikuisen kanssa, eli ei oikeastaan ollenkaan, sillä lasten pitäminen erossa muista lapsista on sama kuin yrittäisi pitää muurahaiskeossa turvavälit.

Ihan vain rappukäytäväkin nostattaa sykettä. Siellä lapsi saa päähänsä nuolaista porraskaidetta. Että sellaista sitten. Tekee mieli kirkua ja pyörtyä, mutta paimennan lapsikaksikon kotiin, vedän oven kiinni ja lysähdän kodin turvaan.

Hyötyliikunta on tipahtanut minimiin. Kodin seiniltä alkavat pian tapetit tipahdella, ja tilaan jäsenyyksiä online-jumppiin, joista itse saan paljon, mutta joihin lapset jaksavat keskittyä maksimissaan 10 minuuttia. Onneksi on katossa roikkuvat jumpparenkaat, joissa kieppua ja kodin huoneiden muodostama kahdeksikko, jota juosta matot myttyyn.

Henkireikänä ajassa ennen koronaa toiminut lähimetsä muuttui hetkessä ahdistavaksi. Kävin pari viikkoa sitten lenkillä, ja aikaisemmin niin hiljaisilla pikkupoluilla kulki jengiä isoissa lösseissä ja vierekkäin. Hyppelin vähän väliä poluilta ja teiltä metsään, jotta jonkinlainen turvaväli säilyisi. Vastaantulevien juoksijoiden ilmavirta pyyhkäisi naamalle ja pystyin haistamaan heidän hiustensa sampoot ja juoksutakin alla olevat hiestä kostuneen paidat. Välttelen ostoskeskuksia, mutta niissä olisi todennäköisimmin enemmän tilaa hengittää kuin metsässä oli. Päätin pitää taukoa lähimetsästä ja juoksulenkeistä.

Julkiset liikennevälineet kulkevat, mutta ei niihin tahdo mennä tässä tilanteessa, jos ei ole pakko. Autotonta ei Uudenmaan sulkeminen koske, hän on jumissa paljon pienemmällä alueella.

Huomaan sympatiseeraavani niitä, jotka ovat paenneet mökeilleen, vaikka hallituksen kehotus on nyt pysyä kotona.

Haaveilen vaihtoehtoisesta todellisuudesta, jossa asuisimme jossain oikein syvällä maalla. Korvessa ei tarvitsisi lapsille selittää kerta toisensa jälkeen, miksi kavereita ei voi tavata, kun ketään ei joka tapauksessa olisi mailla tai halmeilla.

Perheellisessä erakkoelämässä soittaisin pianoa ja karjuisin ahdistustani juuri silloin ja niin paljon kuin tarve on. Olisi oma piha, jonne laittaa lapset temmeltämään pois loputonta energiaansa, ja itse voisi sillä aikaa keräillä omia energianrippeitään vahtimatta turvavälejä. Tyylikkäiden kahviloiden kauralatet ja seesteisten joogastudioiden asanat, huihai! Olisi metsä, jossa todennäköisemmin törmää karhuun kuin toiseen ihmiseen.

Kykenin olemaan poissa lähimetsästä 15 päivää. Sitten tuli puolison pitkä rupeama yövuoroja, joiden välissä hän ei ehtinyt kotiin. Kun rupeama eilen oli ohi, pääni ja kehoni huusi metsää niin hädissään, että uskaltaudun varovaisesti kokeilemaan takapihan metsän ruuhkatilannetta.

Polut olivat hiljentyneet, metsän Hullarit näyttivät olevan ohi. Muutamat harvat vastaantulijat väistivät kohteliaasti huomioiden. Otin juoksulle rytmiä antavat kuulokkeet pois päästä ja hidastin kävelyksi. Metsä lauloi kevättä niin kauniisti, että nenänpieltä kirveli.

Miten arvostus lisääntyy entisestään, kun jotain otetaan pois.

Kun tämä kaikki joskus on ohi, en nalkuta kertaakaan, kun lapset kavereineen unohtavat laittaa kotimme oven kiinni, vaan sen sijaan avaan sen itsekin sepposen selälleen rappuun.

Päivänä, kun täytin 37 vuotta, puin päälleni lasten valitseman nätin villamekon. Oli arki taikka eristys, nyt on juhlat, sanoivat lapset, ja minä laitoin vielä meikkiä ensimmäistä kertaa viikkoihin ja valitsin mehevän oranssin huulipunan.

Päivänä, kun täytin 37 vuotta, sain kuulla monta kertaa onnittelulaulun. Täpinöivät lapset antoivat paketin, jonka olivat jouluna unohtaneet kaapin päälle piiloon, mutta jonka eristystylsyyksissään olivat sieltä löytäneet; jono vaaleanpunaisia helmiä ja päässä sydän-heijastin.

Päivänä, kun täytin 37 vuotta, aurinko läikähteli kodin pölyisillä pinnoilla ja pitkästä aikaa olo tuntui kevyeltä. Tästä selvitään, kun meillä on toisemme, kun saan kulkea vuosissa eteenpäin tämän perheen kanssa, lopulta kaksin. Lepäsin lakanoissa miettien, mikä on se ikä, kun huomaan makuuhuoneen lukon avaimen jääneen tarpeettomaksi.

Päivänä, kun täytin 37 vuotta, söin puolison tekemään pizzaa ja join tölkkikokista. Se maistui ihan lomapäiviltä, turkoosin meren pärskeiltä ja auringon paahteelta hiekkaisella iholla. Työnsin pois salaa mieleen kieppuneet haaveet lomasta jossain kaukana; mistä ne nyt tähän tulivat, hyväkkäät, sovulla menneisyyteen jätetyt?

Päivänä, kun täytin 37 vuotta, sain ensimmäistä kertaa moneen päivään tehtyä kunnolla töitä. Ympärillä roikuttiin, kinasteltiin, soitettiin, huudettiin ja tanssittiin. Minä olin lempeyden patsas kaiken keskellä. Aikaansaava lempeyden patsas, jukoliste, sekin on näemmä mahdollista. Kuvasin, kirjoitin, suunnittelin, valmistelin ja puhuin puheluita samalla kun taustalla soitettiin ksylofonia ja huudettiin apinoiden hyökkäävän. ”Tätä se nyt on”, tuumittiin nauraen linjan molemmissa päissä.

Päivänä, kun täytin 37 vuotta, maksoin laskut miettien, että yrittäjyyden mukana kasvanut epävarmuuden sietokyky on tässä ajassa supervoimaksi noussut taitoni. Sitten taas vähän ahdisti, mutta asettelin tunteen sivuun, puhalsin juustokakkupalaselle asetellun kynttilän ja toivoin.

Päivänä, kun täytin 37 vuotta, pesin pyykkiä, täytin tiskikonetta ja siirsin keltaiset narsissit kaupan muovipurkeista vanhoihin lasipurnukoihin, jotka olen perinyt. Yhdessä sellaisessa tarinan mukaan tehtiin vuosikymmeniä sitten kiljua. Siksi purnukan omistaja lopulta kaiversi lasiseen pohjaan nimikirjaimensa alleviivaamaan sitä, että hankkikaa itse kiljupurnukkanne, tätä ei niihin puuhiin käytetä. Kastelin narsissit ja mietin, minkälaisilla tarinoilla minun nimikirjaimeni jäävät maailmaan.

Päivänä, kun täytin 37 vuotta, huomasin että se on juuri niin sopiva ikä minulle tässä iässä kuin kaikki iät siinä iässä tätäkin ennen.