Kymmenen tunnin yöunet tekivät ihmeitä, kuten niillä tapana on. Tänä äitienpäivänä en pyörinyt aamulla lakanoissa nukkuvaa esittäen, vaan kömmin tokkuraisena aamupalapöytään. On ollut vähän väsymystä ilmassa viime aikoina.

Ilmoitus koulujen alkamisesta ja sitä myötä myös kuopuksemme paluusta päiväkotiin kahden kuukauden etäsekoilun jälkeen tuntui romahduttavan jaksamiseni. Ihan kuin olisin tietämättäni pinnistellyt jaksamisen miinuspuolella, ja vasta tieto tämän loppumisesta antoi jännitystilan laueta ja vyöryä henkisenä väsymyksenä soluihin.

Tänään on kuudeskymmenes päivä poikkeusarkea, ja älykelloni osaa kertoa, että olen nukkunut kuluneet pari kuukautta keskimäärin yli tunnin vähemmän yössä. Tunti sinne tai tänne tuntuu vähäiseltä jos vaikka vauvavuosiin vertaa, mutta yöunistani on hävinnyt tässäkin ajassa melkein kolme kokonaista vuorokautta.

Kaikki tämän kummallisen ajan hyvät puolet ovat hautautuneet hermojen kiristelyn ja jatkuvan kakofonisen älänmölön alle. Korvani poksuvat kuin niissä olisi saippuakuplia ja päässä ritisee heikko jää. Saan kuulla huutoa, miten en ymmärrä mistään mitään ja miten pilaan elämän, kun en anna sitä tätä ja tuota, mitä kaverit saavat, vaikka on korona ja vaikka ei ole herkkupäivä.

Siinä vaiheessa, kun minulle kiljuttiin hysteerisenä, että olen hirviöäiti, koska en antanut jäätelöä, en tiennyt enää, itkeä vai nauraa. Ainakin koitin löytää siitä lohdutusta, että vaikka hermot ovat naksahdelleet viime aikoina ja vanhemmuustyökalupakin pohjalta on löytynyt enää huutaminen, on onni, että heidän silmissään hirviöäiti tarkoittaa mutsia, jonka mielestä joka päivä ei syödä herkkuja.

Pää viime ajoista korventuneena, mutta pitkistä yöunista kiitollisena, heräsin äitienpäivän aamuun ja mustikkapiirakan tuoksuun. On ihmeellistä, miten yöuni on kuin balsamia kirveleville haavoille. Lapset täpinöivät, kuten jokaisesta pienestäkin juhlapäivästä. Heidän toiveestaan oli laitettava juhlamekko, vaikka silmäkulmat olivat vielä unihiekassa.

Sain läjän lasten paketteihin käärimiä lahjoja. Piirustuksia, kuminauhalenksukoruja, hamahelmiteoksen, Anu Pensolalta arvostelukappaleena saamani Appelsiinikuu-lastenrunokirjan, viisisenttisen, pinnin ja Kivinokan rannalta löytyneen aarteen, ruosteisen kellonvetimen. Kirjeessä luki: yhdessä me aina selvitään, olet tärkeä.

Voi rakkaat.

Äitienpäivän ohjelmaksi toivoin päivää Kivinokassa. Mitäpä muuta. Tuo kahden kilometrin päässä kotoa sijaitseva niemennokka on ollut henkireikä etenkin tässä ajassa, ja nytkin kaipasin luontoa ja puuhastelun tuomaa rauhaa. Puoliso pakkasi eväskorin, pyöräili meidän kanssamme Kivinokkaan ja jatkoi siitä töihin.

Minä sain parhaan äitienpäivälahjan, mitä tähän hetkeen saada voi: lapset painelivat pitkin Kinonokkaa leikeissään, ja minä sain olla pitkälti omissa oloissani palstalla. Aurinko paistoi kevään ensimmäiset rusketusrajat, ja sain kynnenaluset mustiksi ja kädet naarmuille puutarhatöistä. Lapset kävivät välillä häseeräämässä paikalla ja säntäsivät sitten taas leikkeihinsä. Parasta.

Myöhäiseksi lounaaksi lämmitin valmissosekeittoa retkikaasukeittimellä. Myöhemmin iltapäivällä huusin ”mustikkapiirakalle!” ja lapset kirmasivat paikalle housunpolvet kurassa ja nenänpäät auringon pussailemina. Kun suupieletkin oli vielä saatu sotkuun mustikkapiirakasta, he lähtivät taas leikkeihinsä yhtä nopeasti kuin olivat paikalle tulleet. Minä kaadoin kuksaan lisää puolison keittämää kahvia, jonka join ihan yksin.

Ja juuri nyt se oli hyvä niin. Äitiys on niin kokonaisvaltaista ja tunteiden ääripäät täyttävää, että se ei katso päivämääriä ja juhlapäiviä. Toisinaan äitienpäivänäkin on väsyttävää olla se ”äitiäitiäitiäiti!”-äiti.

Pari vuotta sitten istuimme kevätauringon lämmössä lapsuuskotini seinustalla. Olimme aiemmin päivällä kylväneet herneet, ja kehossa tuntui fyysisen työn raukeus. Yllättäen isini otti puheeksi, että kyllähän tästä tosiaan joskus pitää lähteä. Että olisi kiva kokeilla vielä elämässä jotain muutakin työtä, ja asua muualla kuin näillä samoilla mailla, joilla kolme sukupolvea on maata viljellyt.

Olinhan minä itse ehdotellut vähän vastaavia, mutta lähinnä leikkisästi härnäillen ja omia etujani miettien. Olisi ihana saada lasten isovanhemmat lähemmäksi, ja onhan se fakta, että jossain vaiheessa hoivasuhde käännähtää vastakkaiseen suuntaan. On hankala olla arjessa avuksi, kun välimatkaa on satoja kilometrejä.

Mutta silti: nyt puhuttiin ihan tosissaan jostain kaupunkikodeista, vaikka en mitenkään osannut ajatella vanhempiani arjessaan kulkemaan pellonlaidan sijaan kaupunkiraitteja.

Pari vuotta ajatusta kypsyteltiin ja viime kesänä vanhempani sitten tosissaan päättivät, että eiköhän sitä voisi kuudenkympin paremmalla puolella kokeilla ensi kertaa elämässään kesälomailua.

Ja kun meillä jälkeläisillä ei ole haluja lähteä jatkamaan hyvinvoivaa marja- ja vihannestilaa (vaikka välillä puolison kanssa olemme miettineet, että voisihan sitä kesätyönään hoitaa ja sitten talveksi palata kaupunkiin, kunnes olemme ymmärtäneet harhaisuutemme), nyt olisi aika välittää eteenpäin kaikki opittu ja ymmärretty jollekin ulkopuoliselle. 

He alkoivat kypsytellä mielessään muuttoa Tampereelle ja kahden ihmisen tarpeisiin paremmin sopiviin neliöihin. Tampereelta on lyhyt kaikkialle; heidän omistamiinsa ravintoloihin Jyväskylään ja eri puolille Suomea ripoteltujen lasten ja Helsingissä asuvien lastenlasten luo. Olisi iso järvi, jossa uida kesät ja talvet.

Ja niin minun lapsuudenkotini on nyt myynnissä. Tai nuoruudenkotini, sillä tuo nykyinen 400 neliöinen on rakennettu vuonna 2000 keltaisen yksikerroksisen tiilitalon päälle, jossa lapsuuteni vietin. Myynnissä on samalla koko marja- ja vihannestilan yritystoiminta välineistöineen sekä rakennuksineen, torjunta-aineettomasta viljelystä tunnettuine brändeineen ja valmiine asiakaskuntineen. Tilan mansikanmyynnistä 80 prosenttia hoituu itsepoimintana, kun tilalle lähdetään päiväretkelle ja samalla poimitaan marjat.

Olisiko jollakin teistä myös haaveena vaihtaa maisemaa, asettua Pohjanmaan lakeuksille, täyttää ison talon neliöt taas elämällä ja ryhtyä toteuttamaan omia maanviljelyunelmia? Siinä tapauksessa, täällä ihana koti ja marjatila odottaa tarinansa jatkajaa.