Pari vuotta sitten istuimme kevätauringon lämmössä lapsuuskotini seinustalla. Olimme aiemmin päivällä kylväneet herneet, ja kehossa tuntui fyysisen työn raukeus. Yllättäen isini otti puheeksi, että kyllähän tästä tosiaan joskus pitää lähteä. Että olisi kiva kokeilla vielä elämässä jotain muutakin työtä, ja asua muualla kuin näillä samoilla mailla, joilla kolme sukupolvea on maata viljellyt.

Olinhan minä itse ehdotellut vähän vastaavia, mutta lähinnä leikkisästi härnäillen ja omia etujani miettien. Olisi ihana saada lasten isovanhemmat lähemmäksi, ja onhan se fakta, että jossain vaiheessa hoivasuhde käännähtää vastakkaiseen suuntaan. On hankala olla arjessa avuksi, kun välimatkaa on satoja kilometrejä.

Mutta silti: nyt puhuttiin ihan tosissaan jostain kaupunkikodeista, vaikka en mitenkään osannut ajatella vanhempiani arjessaan kulkemaan pellonlaidan sijaan kaupunkiraitteja.

Pari vuotta ajatusta kypsyteltiin ja viime kesänä vanhempani sitten tosissaan päättivät, että eiköhän sitä voisi kuudenkympin paremmalla puolella kokeilla ensi kertaa elämässään kesälomailua.

Ja kun meillä jälkeläisillä ei ole haluja lähteä jatkamaan hyvinvoivaa marja- ja vihannestilaa (vaikka välillä puolison kanssa olemme miettineet, että voisihan sitä kesätyönään hoitaa ja sitten talveksi palata kaupunkiin, kunnes olemme ymmärtäneet harhaisuutemme), nyt olisi aika välittää eteenpäin kaikki opittu ja ymmärretty jollekin ulkopuoliselle. 

He alkoivat kypsytellä mielessään muuttoa Tampereelle ja kahden ihmisen tarpeisiin paremmin sopiviin neliöihin. Tampereelta on lyhyt kaikkialle; heidän omistamiinsa ravintoloihin Jyväskylään ja eri puolille Suomea ripoteltujen lasten ja Helsingissä asuvien lastenlasten luo. Olisi iso järvi, jossa uida kesät ja talvet.

Ja niin minun lapsuudenkotini on nyt myynnissä. Tai nuoruudenkotini, sillä tuo nykyinen 400 neliöinen on rakennettu vuonna 2000 keltaisen yksikerroksisen tiilitalon päälle, jossa lapsuuteni vietin. Myynnissä on samalla koko marja- ja vihannestilan yritystoiminta välineistöineen sekä rakennuksineen, torjunta-aineettomasta viljelystä tunnettuine brändeineen ja valmiine asiakaskuntineen. Tilan mansikanmyynnistä 80 prosenttia hoituu itsepoimintana, kun tilalle lähdetään päiväretkelle ja samalla poimitaan marjat.

Olisiko jollakin teistä myös haaveena vaihtaa maisemaa, asettua Pohjanmaan lakeuksille, täyttää ison talon neliöt taas elämällä ja ryhtyä toteuttamaan omia maanviljelyunelmia? Siinä tapauksessa, täällä ihana koti ja marjatila odottaa tarinansa jatkajaa.