Kun aloin kuukausi sitten lukea Colson Whiteheadin Nickelin pojat -romaania (saatu arvostelukappaleena), en voinut kuvitella, miten ajankohtaisen aiheen ääressä olin. Kirjahan kertoi 1960-luvun tapahtumista, kuvottavasta ja jalat toivottomuudesta veteliksi saavasta rasismista. Ei moista nyt enää, vuonna 2020.

Sitten Yhdysvalloissa kaupungit alkoivat palaa.

25. toukokuuta George Floyd kuoli maaten asfaltilla, Minneapolissin poliisin pidettyä polveaan tämän niskalla useita minuutteja. Vasta julkinen paine toi poliisille teostaan murhasyytteen.

Tapahtumat toivat silmilleni sen, miten ihmisen väri määrittää hänen arvonsa ja ihmisoikeutensa, edelleen. Yhdysvaltain mantereella alkaneesta orjuudesta tuli viime vuonna kuluneeksi 400 vuotta, ja tuon ajan perintö elää yhä. Etninen arvonta määrittää sen, minkä arvoinen on elämäsi ja henkesi. Siellä, täällä, maapallolla.

Pohdin usean päivän ajan, voinko kirjoittaa tästä ja jos, miten. Mietin, tulenko omineeksi asian, sillä vaikka pidän itseäni melko valveutuneena, olen rasismistakin loppujen lopuksi autuaan tietämätön. Pelkäsin, tulenko niin sanotusti mustapesseeksi itseni – pinkkipesuun verraten – kun otan kantaa ympärillämme koko ajan olleeseen asiaan, mutta vasta nyt, kun kaikki muutkin. Varoin, että en tulisi nostaneeksi itseäni sankarin jalustalle ihan vain olemalla valkoinen ja puhumalla rasismia vastaan.

Mutta se että ei ole rasisti, ei riitä. Sen mustien ihmisten kuolemat vain ihonvärin takia ja liekehtivät kaupungit Yhdysvalloissa ovat viime aikoina osoittaneet. Tekemättömyyden sijaan on oltava aktiivisesti rasismin vastainen. Tämä yhdysvaltalaisen filosofin ja poliittisen aktivistin Angela Davisin ajatus sai ymmärtämään, että minullekin on tässä taistelussa paikkani, liittolaisena.

George Floydin kuolema, kuten muutkaan silmittömästä rasismista johtuvat mustien kuolemat satojen vuosien ajan, eivät saa tulla vaietuksi. Viime päivinä noussut Black Lives Matter -liike on koko maailman ja sen ihmisten asia. Mutta liikkeessä minun, joka en ole joutunut elämässäni rasismia kokemaan synnyttyäni perunanenäisenä pohjalaisena Pohjolan perälle, tehtävä on antaa ääni heille, joita sorretaan. Kuunnella ja oppia, olla liittolainen. Jos mietit, miten olla hyvä valkoinen liittolainen, lue tämä Julia Thurénin Ruskeat tytöt -mediaan kirjoittama artikkeli.

Yksi tärkeimmistä asioista liittolaisena on tietoisesti laajentaa ymmärrystään ja tietämystään asiasta. Pitää korvat auki, seurata aihepiiriä käsitteleviä sometilejä, opiskella, kuunnella podcasteja, lukea kirjoja.

Siksi suosittelen jokaisen lukulistalle Colson Whiteheadin Nickelin pojat -kirjaa. Se on tiivis, vähän reilut 200 sivuinen tositapahtumista innoituksensa saanut romaani, joka avaa kammottavasti sitä todellisuutta, joka näkyy yhä tänä päivänä.

Nickelin pojat kertoo Elwoodista, joka Martin Luther Kingin sanojen voimaannuttamana ja isoäitinsä kannustamana on aloittamassa opinnot värillisten collegessa. Onnettoman sattuman, valkoisen poliisin oikun ja oikeuslaitoksen vääristyneen välinpitämättömyyden takia hän kuitenkin päätyy syyttömänä Nickelin koulukotiin.

Kirjan koulukodin karmaisevana esikuvana on toiminut floridalainen Dozierin koulukoti.  Sen mailta löydettiin pian koulun lopettamisen jälkeen 55 pojan ruumiit, joiden henkilöllisyyttä ei tunnettu ja joiden kuolemia ei oltu kirjattu ylös virallisiin dokumentteihin. Whiteheadin kirjan päähenkilöt ovat kuitenkin keksittyjä, monien todellisten ihmisten ilmentymiä. Kirjan historiallisen tosiasiat pitävät kuitenkin paikkansa, kuten Whitehead Helsingin Sanomien haastattelussa korostaa.

Ja siksi kaikki kirjan lauseet tuntuvat vielä hirvittävämmiltä. Ne eivät mässäile, ne eivät hae sensaatiota. Ne ovat kammottavia, runtelevia ja toteavia. Ja tarina nappaa kiinni niin että sivua on käännettävä toisen perään.

Kirjan päähenkilö Elwood huomaa pian Nickelissä, että oikeudentajulla ei pysty nousta koulun raakalaismaisen julmuuden yläpuolelle. Vaikka tekisit oikein, se ei peitä sitä, että olet musta, ja kun olet musta, olet syypää. Elwood kuitenkin yrittää pitää yllä uskoaan tulevaisuuteen, vaikka hänen kohtalotoverinsa ja ystävänsä Turner suhtautuu kyynisesti ystävänsä toivonpilkahduksiin. Idealismi ja toisaalta hengissä selviämisen taistelu yltyvät lopulta ystävysten kesken pisteeseen, jonka vaikutukset muuttavat molempien loppuelämän.

Kirjaa lukiessa tuntuu välillä, että ei saa henkeä. Mutta sen lukeminen on vähintä mitä voi tehdä heidän puolesta, joiden viimeisiksi sanoiksi on jäänyt ”en saa henkeä”.

Koulut loppuivat juuri kun ne taas olivat päässet alkamaan. Mutta se parin viikon pätkä oli hurjan tärkeä, siitäkin huolimatta, että meillä kaikki onkin mennyt poikkeuskevään aikana verrattain hyvin.

Koululainen sai takaisin omaa itsenäisyyttään, joka on ollut kuluneet kuukaudet lukittuna kodin neljän seinän sisälle ja rajattuna kotipihan reunoihin. Hän sai takaisin ne omat jutut, joihin me vanhemmat emme kuulu kuin koulupäivän jälkeisten kuulumisvaihtojen kautta: koulumatkat kavereiden kanssa, koulun uudenlaiset ja samalla tutut rutiinit sekä opettajan, jonka auktoriteettia meillä openkorvikkeen rooliin joutuneilla vanhemmilla ei ole.

Parissa viikossa koulussa ei ehditty juuri kouluhommia tehdä. Mutta sen sijaan koululaiset saivat tankata sitä yhtä koulumaailman tärkeintä antia: sosiaalisia suhteita ja käytösmalleja.

Pienien luku- ja laskutestien kautta päästiin myös vähän kartalle siitä, miten oppiminen etäkoulussa on mennyt. Oli valtavan tärkeää sekä lapselle että meille vanhemmille saada tietää, että hyvin me olemme yhdessä vetäneet ja että koululaisen taidot ovat harpanneet eteenpäin kotipulpetissakin. Lyhyt ja konstailematon lause tästä todistuksessa oli tärkeämpi kuin ehkä yksikään liukuhihnalla todistuksia allekirjoittava opettaja voi kuvitellakaan.

Kevään etäkoulun oppitunnit vedettiin etenkin ensimmäiset viikot pitkälti omasta hihasta ja pyöritellen väsymyksestä punertavia silmiä mediassa olleille muistutuksille siitä, että opetusvastuu on edelleen koululla. Kuuntelin kadehtien muiden tarinoita etäyhteyksin tapahtuvasta opetuksesta ja samalla olin iloinen meidän etäkoulumme aikatauluttomuudesta ja vapaudesta.

Oli paljon hyviä päiviä, jolloin haikeana mietin, miten ihmeessä tämän leppoisan elämän jälkeen osaan palata vanhaan. Mutta oli myös paljon päiviä, kun olin kaikista samaan aikana päällä olleista rooleista niin uupunut, että olin ennen lounasta tai omien töideni aloittamista käyttänyt kaikki päivän voimavarat loppuun.

Siksi tuntuu, että tämän vuoden kevätjuhla oli myös meidän etäkoulua vetäneiden vanhempien juhla. Me tehtiin se! Me vedettiin tämä kevät läpi, vaikka jo parin viikon vähäisen normaaliuden jälkeen taaksepäin katsoessa en voi edes ymmärtää, miten oli mahdollista selvitä keväästä täysjärkisenä. Mutta me toden totta tehtiin se! Hyvä me!

Niinpä lauantaina talon koululaisten lähdettyä koululle todistustenjakoon, ymppäsin itseni mukaan talon pihassa järjestetettyihin pienimuotoisiin kevätjuhliin. Kannoimme pöytään hedelmiä, marjoja, mehua ja herkkuja. Nurmikko kukki keltaisena voikukkamerenä, josta yhdessä muiden vanhempien kanssa väkersimme lapsille – myös päiväkotilaisille ja eskarinsa päättäneille – voikukkaseppeleet.

Ja kun koululaisia alkoi valua pihaan kesää hulmuavissa helmoissaan ja kopsuvissa juhlakengissään, kukitimme seppelein kesälomansa juuri aloittaneet ja nostimme mehumukit kesälle. Naapuri oli tuonut aikuisille myös kuohuviiniä, ja katsoimme koulun opettajien tekemän suloisen kevätjuhlavideon. Lopulta vielä muina pakanoina, mutta nostalgiamielessä, lauloimme Suvivirren – ensin suomeksi ja sitten talon suomenruotsalaisedustuksen voimin ruotsiksi.

Se kutsuu elohon.