Palaan vuodenvaihteen ajatuksiin myöhemmin, mutta nykäistäänpä vuoden 2024 kirjoitukset käyntiin palaamalla viime vuoden kirjaelämyksiin. Tässä siis vihdoista viimein lokakuun kirjapäiväkirja.

Lokakuussa nautiskelin – sen minkä sadonkorjuulta, palstan syystöiltä, säilönnältä ja sienestykseltä ehätin – kolme kirjaa. Muhkean 1800-luvulle sijoittuvan lukuromaanin tiedenaisesta, popin elävän prinsessalegendan muistelmat ja romaanin, jossa ollaan sielu ja skumppapullo avoinna alusta loppuun.

Tässä kolmikon herättämistä ajatukista tarkemmin:

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

• Gummerus 2022
• Suomentaja: Taina Helkamo

Olen lukenut Elizabeth Gilbertiltä tätä ennen vain hänen omakohtaisiin matkakokemuksiinsa perustuvan Eat Pray love -kirjan, ja yllätyin, miten sieltä on matkattu tähän: muhkeaan, täysin fiktiiviseen ja 1800-luvulle sijoittuvaan lukuromaaniin.

Kirja seuraa kokonaisen elämän verran kasvitieteistä kiinnostunutta Almaa, lähtien hänen syntymäänsä edeltävistä vuosista aina Alman vanhuuteen saakka. Tällaiset kirjat tuntuvat aina samaan aikaan lohdullisilta – miten paljon yhteen elämään mahtuukaan! – ja selkärankaa pakottavilta muistuttaessaan, miten vilauksessa yksi ihmiselämä lopulta kuluu.

Päähenkilön hahmo on saanut inspiraationsa 1800-luvulla vaikuttaneista erinäisistä tiedenaisista, jotka joutuivat hameineen tehdä valtavasti enemmän hommia saavuttaakseen arvostusta. Tai ylipäätään saadakseen tehdä muuta kuin ”naistenhommia”.

Romaanissa on vahvat, omintakeiset ja lukiessa todentuntuisiksi muuttuvat henkilöhahmot. On ihailtavaa, miten Gilbert onnistuu samalla kirjoittamaan Alman elämästä arkisen uskottavasti ja luomaan tarinaan hämmentävän eriskummallisia äkkikäännöksiä. Tarina on enemmänkin rujo kuin kaunis, ja pidin siitä, miten se onnistui yllättämään tietynlaisiin juonikaavoihin tottuneen minun.

Koska tätä kirjaa on hehkutettu niin tavislukijoiden kuin kriitikoiden toimesta, saanen silti sanoa, että itseltäni kirja ei heilauttanut kerrasta jalkoja alta ihastuksesta. Kirja on pitkähkö, lähes 600-sivuinen, minkä lisäksi kirjan sivujen koko sekä taitto saa aikaan sen, että yhdelle aukeamalle mahtuu paljon normaalia enemmän tekstiä. Luettavaa oli paljon, enkä voi sanoa, että kirja oli täysin sille antamani ajan arvoinen.

Paksuja lukuromaaneja parhaimmillaan ahmii, mutta tässä oli useita juonikatveita, joita vain nakertelin hajamielisenä. Samalla se onnistuu olemaan kirja, joka jää mieleen.  

Eino Nurmisto: Vuoden nuori taiteilija

• Johnny Kniga 2023
• Äänikirjan lukija: Otto Rokka

Kehtasin myöntää tämän jo Einolle suoraan, joten myönnän sen tässäkin: kuuntelin Vuoden nuori taiteilija -kirjan pääsääntöisesti juoksulenkeillä, ja se tuntui jotenkin väärältä. Vaikka Eino ei sitä myöntänyt, arvelen, että hän oikeasti hän halveksuu moista punaposkisen pirteää ulkoiluhapatusta yhdistettynä kirjaansa, joka tuoksuu kuukausia imuroimattomana olleelle kodille krapulapäivänä.

Vuoden nuori taiteilija -romaani on tarina unelmien Helsingistä, erilaisena kasvamisesta, somesta, päihteistä, himosta, mielenterveysongelmista, rakkaudenkaipuusta ja oman itsensä löytämisestä sekä hyväksymisestä muiden katseiden alla.

Yllätyin, miten hyvä tämä oli. En siis epäillyt Einon kirjoittajakykyjä, mutta epäilin, miten se nyt sanoisi, jaksanko sitä näin pitkänä ryppäänä. Kirjassa vedetään niin paljon skumppaa, kaljaa ja jallua, että oma maksani ja mielenterveyteni ovat poksahtaa pelkästä kuuntelusta.

Vaikka kirjassa ei ole varsinaista juonta saati draamankaarta – se kertoo yhdestä kesästä ja hyppää välillä takautumin päähenkilön menneisyyteen – teksti veti. Kirjassa ei siis sinällään tapahdu mitään erityistä, mutta vellominen kodin seinien sisällä on kertomisen arvoista.

Tuli mieleen Sisko Savonlahden romaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, tosin Savonlahden päähenkilö sai minut ”voi vittu sentään, tee nyt elämällesi jotain” -raivoihini, kun taas Einon päähenkilö ei. Mietin, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että toiseen päähenkilön kirjoittajasta puhun etunimellä ja toisesta en, toisen tunnen ja toisen en. Niin häpeällistä kuin se onkin, toiselle osaan olla armollisempi kuin toiselle.

Someen ja sen (ammatikseen) tekemiseen liittyvät osiot olivat osuvia, rehellisen ylilyöviä ja paikoin omakohtaisesti tunnistettaviakin. Ennen kaikkea sellaista, jota ei somemaailmasta ole totuttu lukemaan (yleensä se on joko glamouria tai sitten somemaailman ulkopuolisen kirjoittama maalailu somekulissien ylläpidosta). Nauratti, jos se ei olisi lakonisen väsyttävällä tavalla myös totta, miten someammattilainen voisi täyttää päivänsä erinäisillä tapahtumilla; saada stressin, vatsahaavan ja uupumuksen ravaamalla duuniin sinällään liittyvissä kekkereissä, joista ei kuitenkaan saa mitään rahaa, mutta joissa kuitenkin kannattaisi naamaansa näyttää.

Vuoden nuori taiteilija on anteeksipyytelemätöntä tekstiä, jossa ollaan sielu ja skumppapullo avoinna alusta loppuun.

Britney Spears: Nainen minussa

• Johnny Kniga 2023
• Suomentaja: Jorma-Veikko Sappinen
• Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Popin elävän prinsessalegendan muistelmat, joissa vihdoin kuullaan Britney Spearsin kokemus ja näkemys hänen elämästään, vihdoin hänen omilla ehdoillaan. Muut ovat niitä ehtineet tahoillaan kertoa aikaisemmin, mutta en ole niihin satunnaisia lehtijuttuja kummemmin perehtynyt.

Kun nyt kirjan kautta kaikkea pääsee katsomaan Britneyn näkökulmasta, hänen kertomanaan, en voi ymmärtää, miten hän on yhä kasassa, ylipäätään elossa. Hänhän oli käytännössä toistakymmentä vuotta isänsä omistama viihdeteollisuuden käytössä oleva orja. Anteeksi, jos käytän orja-sanaa liian heppoisin perustein, mutta virallinen termi, ”holhous”, tuntuu täysin väärältä. Huolenpidon sijaan kyse on ollut taloudellisesta hyväksikäytöstä ja itsemääräämisoikeuden täydellisestä eväämisestä.

Kolmetoista vuotta kestäneen holhouksen lisäksi kirja kertoo tytön kasvutarinan naiseksi, työnteosta, parisuhteista ja eroista, elämästä paparazzien saartamana megajulkkiksena sekä etenkin rakkaudesta omiin lapsiin, tanssiin ja musiikkiin.

Kirja on tiivis, (ykkösnopeudella) kuunneltuna vajaa kuusituntinen. Tarinassa edetään niin vauhdilla, että välillä tuntuu kuin olisin vahingossa kelannut kirjaa pari tuntia eteenpäin. Olisin mielelläni uponnut Britneyn elämäntarinaan syvemmälle. Mutta eiköhän sellaisia kirjojakin ole tulossa vielä metreittäin; tämä kirja taitaa olla enemmänkin vapauteen päässeen ensikarjaisu.

Vaikka kirjan tarina on tarua ihmeellisempää ja siksi pitää otteessaan, teksti itsessään on aika kökköä. Hämmästyin, kun kuulin, että tässä on käytetty haamukirjailijaa. Miten siitä huolimatta teksti on näin töksähtelevää? Ehkä tietty kirjallinen tyylittömyys on valittu tyylilaji itsessään? Kirjoittaahan Britney itse esimerkiksi Instagramissa käyttäen merkkimäärästä puolet emojeihin. Tämä kirja kuulostaa sitä Britneyltä, jonka tiedän somesta, vaikka näppistä onkin takonut ammattikirjoittaja.

Kirjan myötä päädyin taas kuuntelemaan Britneyn vanhoja kappaleita, ja hämmästyin. Miten hyvältä ne kuulostavat, taas, yhä.

Voiko käydä niin, että oma henkilökohtainen ajankulu vain jatkaa kiihdyttämistään? Mitä enemmän vuosia, jouluja, on saanut kokea, sitä enemmän viikot alkavat tuntua päiviltä ja vuosikymmenet sekoittua toisiinsa. Lapset puhuvat ”ennen vanhasta” tarkoittaen 1990-lukua ja minä olen varma, että joku nakertaa kalenteristani päiviä.

Vietimme joulun Pohjanmaalla, jossa olimme viimeksi vuosi sitten, jouluna silloinkin. Lasten mielestä ikuisuus sitten, itse en huomaa ajankulua kuin vastarannan hakkuista, jotka ovat repineet hiljaisen muutoksen takia muuttumattomana pysyvän maiseman yhtäkkiä vinoon, vieraaksi. Lakeus ja lapsuuden kulmat harvoina lomapäivinä koetettuna luovat illuusion paikasta, jossa aika ei kulu, hyvässä ja pahassa.

Jouluna on aikaa keskittyä siihen hyvään: hukata viikonpäivät alle vuorokaudessa ja ammentaa aikaansa yltäkylläisesti.

Puoliso lämmitti monena päivänä saunan, jonka kertalämmitteisen kiukaan kiuaskivet vaativat punaisen hehkuviksi muuttuakseen useamman pesällisen ja tunnin. Kävimme hiihtämässä päivän valoisien tuntien aikaan, ja pikakaurahiutaleiden sijaan keitimme aamupuurot hitaasti hauduttaen. Lempihetkiäni ovat ne, kun jokainen puuhailee omiaan, mutta siinä yhdessä: luetaan, neulotaan, pelataan, joku lämmittää kaikille glögit ja löytää vielä yhden rasian vihreitä kuulia.

Joulukuusen haimme umpihangessa kahlaten pellonlaidalta, jonne istutettiin pienen pienet kuusitaimet tulevia jouluja ajatellen aikana, joka minullekin piirtyi jo selkeästi muistiin. Joulupukkikin kävi, tietenkin, sillä se joulusatu kuuluu perinteisiin senkin jälkeen, kun kaikki ovat siirtyneet tarinaa kertovalle puolelle satua.

Elokuvan perässä ajoimme viereiseen kaupunkiin, täyttääksemme pienen elokuvasalin yhden rivin lähes kokonaan. Vonkka oli täydellinen jouluelokuva; satumainen hyvän mielen tarina, jonka katsottuaan ei Vaasan jouluvalaistulla kävelykadulla voinut kulkea kuin musikaalimaisesti hypähdellen ja varmana siitä, että pian kaikki ohikulkijatkin kiepsahtavat mukaan teatraaliseen tanssiin. Toisena päivänä ajelimme Vaasaan kiipeilyhallille boulderoimaan, kuten jouluiseksi tavaksi on tullut.

Toki jouluseurueen nuorimmat myös kinastelivat keskenään ja katsoivat televisiokanavien joululomalaisille syytämiä ohjelmia niin monta tuntia, että onneksi televisio ei pidä kirjaa ruutuajoista. Yritin selittää, että minun aikoinani pihalle vain mentiin potkimaan vaikka lumikokkareita, kun muutakaan ei ollut. Pyörittelin silmiäni heidän tuhahtelulleen ja kaveri-ikävälleen, vaikka samalla ymmärsin heitä paremmin kuin he voivat uskoa. Olenhan minä elänyt koko lapsuuteni tuossa hitaan ajan upotuksessa ja tyhjän pihan kaiussa, jota vain kesä ja viereiseen taloon loman ajaksi muuttavat serkut saivat vaivoin pehmennettyä.

Voi kun ne matavat tunnit olisi voinut laittaa aikapankkiin, ehkä kasvamaan korkoa, josta voisin nostaa tunteja käyttööni nyt, kun kai aikuisuus nipistää viikoista osansa ja aika on muuttunut jostain vain olevasta itsestäänselvyydestä arvokkaaksi, asiaksi, jonka ymmärrän voivan loppua yllättäen milloin vain.

Olen elämälle ja sen suomille mahdollisuuksille niin ahnas, ja välillä ajankulu saa kauhistumaan, sen hukkaanheittäminen suorastaan raivostumaan.

Kyläilimme joulun aikana sairaalassa ja hoitokodissa. Toisessa niistä oltiin kiitollisia saadusta terveemmästä loppuelämästä, toisessa aika on alkanut keriytyä takaisin menneeseen. Mitä minä voin tehdä voidakseni omalta osaltani koittaa varmistaa, että kehoni kantaa minua täällä terveenä vielä pitkään, mutta samalla nautinnoista onnellisena? Minkälaiseksi minun elämäni mielessäni tiivistyy, jos joskus muistisairaus alkaa kuoria siitä pala palalta kerroksia?

Kuuntelin jouluna filosofisia esseitä ajalta, jolloin kristillinen joulunvietto sai alkunsa ja nykyinen ajanlasku raksahti käyntiin.  Juhana Torkki on suomentanut kaksituhatta vuotta sitten eläneen roomalaisen stoalaisfilosofin Senecan kirjoituksia ja koonnut niistä kolme kirjaan Seneca  – Elämän lyhyydestä. Siitä jäi eritoten mieleen tämä lause:

”Emme saa elämää lyhyenä mutta teemme siitä lyhyen, meillä ei ole pulaa elämästä vaan käytämme sitä tuhlaillen.”

Vuosituhansia sitten, aikana kun minä nelikymppiseksi ehätettyäni olisin jo tuurilla ohittanut monet kuolemanvaarat, Seneca hämmästeli, miten ihmiset suhtautuvat niin kitsaasti ja omistavasti rahoihinsa ja muuhun materiaan, mutta aikaansa he heittelevät sinne tänne. Yhtä kolikkoa sitä tarvitsevalle ei tahdota antaa, mutta aikaansa ei kukaan laske. Töitä tehdään tulevan eläkeiän joutilaisuudesta haaveillen ja tunteja sitä sen kummemmin miettimättä tuhlaten – vaikka kukaan ei tiedä, ehtiikö eläkeikään saati ensi viikkoon.

En tiedä. Aikaa ei ole hukattavaksi, ja samalla toivoisin, että sitä olisi aina yhtä joutilaan yltäkylläisesti jaettavaksi, koettavaksi ja surutta tuhlattavaksi kuin jouluisin.