Kaupallinen yhteistyö: Fazer Aito ja Fazer Yosa

Rakastin lapsena lukea Viisikkoja. Kirjasarjassa viiden lapsen jengi löysi seikkailuita mihin tahansa menikin, ja heillä oli aina mukanaan herkkuja pursuileva eväskori. Juuri muuta en kirjoista muistakaan, mutta nämä ovatkin asioita, jotka kutittelivat mieltäni jo lapsena ja resonoivat yhä: ajatus siitä, että seikkailua löytyy myös läheltä ja että pienellekin retkelle pakataan aina eväät.

Viisikot tulivat mieleen taas viikonloppuna, kun pakkasimme suotuveneeseen eväskorin ja lähdimme retkelle Vanhankaupunginlahdella olevaan pieneen Varjosaareen.

Kyllä, olen nykyään niin onnenmuikki perheineni, että meillä on ikioma suotuvene! Kävi nimittäin niin, että muutama tovi sitten sain Instagramissa viestin. Siinä kyseltiin, josko olisimme kiinnostuneita ottamaan ihan ilmaiseksi hoiviimme raihnaisen mutta ehjä soutuveneen. Se oli entisten omistajiensa vaivoina Kivinokassa ja etsi uusia soutajia. Voi että, todellakin olimme kiinnostuneita!

Ensitöiksemme hankimme rantapaikkaan oikeuttavan poletin veneelle, jotta voimme säilyttää sitä jatkossakin Kivinokassa. Nyt puoliso ehti nikkaroida soutuveneen hajonneen penkin tilalle uuden. Niin meillä on ikioma pikkuinen soutuvene, johon mahtuu juuri meidän perheemme, pari kaveriakin sekä eväskorit. Ja sehän tarkoittaa sitä, että Kivinokan seikkailumahdollisuudet laajenivat myös merelle.

Veneellä on soudeltu nyt pitkin Vanhankaupunginlahtea, mutta viikonloppuna sillä tehtiin ensimmäinen virallinen retki. Ei kauas, vaan viiden minuutin soutumatkan päähän Kivinokasta, Varjosaareen. Olen itse asiassa tähän kevääseen asti luullut saaren olevan osa sen vieressä olevaa ja hautausmaana toimivaa Leposaarta, kunnes hoksasin sen olevan ihan oma vajaan puolen hehtaariin kokoinen ja autio saari. Eli yhtä kuin seikkailusaari!

Soudimme ensin saaren ympäri. Rinteessä kasvavat syreenipensaat kielivät historiasta ja siitä, että saari on joskus ollut asuttu. Huonosti tunnetusta Varjosaaresta kirjan kirjoittanut Maarit Verronen kertoo Ylen jutussa, että Varjosaaren ensimmäinen asukas on ollut laivanrakentaja, joka rakennutti silloin vielä Pikku Pässi -nimiselle saarelle viime vuosituhannen alussa vaatimattoman kodin ulkohuusseineen.

Ensimmäisen asukkaan jälkeen saarella asui lähinnä sillanvartijoita, ja kun saareen rakennettiin sittemmin purettu silta, talossa asui useampia perheitä kerrallaan. Lopulta ränsistymään päässyt ja tulipalojen vaurioittama talo purettiin. Varjosaari jäi rantojenmiesten ja -naisten saareksi, jonne tekivät retkiä lähinnä vain viereisen Kivinokan kesämajojen asukkaat, kuten me nyt.

Nyt Varjosaaressa majaansa pitävät pesivät linnut, joten saaren tutkiminen jäi toiseen kertaan. Jotta emme häiritsisi lintuja, rantauduimme kallioiselle pohjoisrannalle, jossa pesiä ei näkynyt. Levitimme viltin sammaleiselle kalliolle, jonka koloista keto-orvokit työnsivät violetteja kukkiaan. Selän takana autiosaaren puut keinuivat verkkaisesti tuulessa, oikealla näkyi pikkuisten mökkien täplittämä Kivinokka ja vasemmalla Kalasataman tornitalot. Miten rakastankaan Helsinkiä, jossa voi yhdellä silmäyksellä nähdä kaiken tämän.

Meillä oli eväänä leipiä, herneitä, kauden ensimmäiset suomalaiset mansikat ja yhteistyökumppanini Fazer Aiton ja Fazer Yosan uutukaisia. Aiton tuoteperheestä tuli tosiaan viime vuonna osa Fazeria, ja Kaslink Aito on nykyään Fazer Aito. Tuotteet ovat vanhoja tuttuja Aitoja. Fazer Yosan tuotteet ovat myös kaurasta valmistettuja, maidottomia, laktoosittomia ja kotimassa tehtyjä tuotteita nekin.

Näin eväsretkien kulta-aikaan kesäisin on ihana juttu, että helposti mukaan pakattavat Aito Kauravälipalat sekä Aito Kauraherkut ovat siirtyneet uusiin kartonkipikareihin, joissa on puolet aiempaa vähemmän muovia. Ne on helppo kierrättää: kartonkipikarin voi nakata kartonkikeräykseen ja alumiinikannen metallikierrätykseen. Myös kaikki Yosa Kauravälipalat siirtyvät asteittain noihin uusiin pakkauksiin, ja nyt sellaisessa on jo Yosa Mango.

Me koristelimme sekä leivät että kauraiset eväämme syötävin keto-orvokein ja kaadoimme kuksiin kahvia ja kaakaota. Pääsimme maistamaan nyt ensimmäistä kertaa Aito Kauraherkkuja, ja miten ihana retkieväsjälkkäri se onkaan! Vadelman tai mangon makuisena sekä ihanan täyteläisenä ja lohkeavana siinä on mukava rahkamainen tuntuma, mutta ihan ilman lehmänmaitoa. Yosan Mango Kauravälipala on taas raikkaan hedelmäinen ja fermentoituna, eli hapatettuna, vatsalle mukava kaveri.

Ruokalepopötköttelyn jälkeen pakkasimme eväskorin takaisin veneeseen ja lähdimme soutamaan. Vesi molskahteli airojen osuessa siihen, ja puoliso heitti uistimen veteen ja kiinnitti virvelin telineeseen. On kuulemma kuha-aika. Retkiseurueen nuorimmainen nukahti päiväunille syliini, ja minä kaivoin repusta esiin (arvostelukappaleena saamani) kirjan. Meri alla ja pää 1800-luvun Englannissa. Mikä seikkailu, muutaman kilometrin päässä kotoa!

”Tää on oikeesti siistiä!”, totesi yksi seurueemme muksuista haltioituneena, kun alkukeväästä ennen Suomen sulkeutumista kävimme Musiikkimuseo Famessa. Nyt kesäkuun alussa se avattiin taas, kuten monet muutkin museot, ja tässä siis vihdoin vinkki hurjan hauskasta ja pyllyn pyörimään saavasta museoelämyksestä.

Viime syksynä avattu Musiikkimuseo Fame toimii Helsingin Pasilan Tripla-kauppakeskuksen kyljessä. Sinne pääsee siis näppärästi junalla, busseilla, raitiovaunuilla sekä fillarilla. Me ajattelimme ystäväni Elinan kanssa tehdä sinne parin tunnin museoretken muksujen kanssa. Mutta lopulta viisi tuntia myöhemmin, hikisenä ja naama nauramisesta punaisena, oli pakotettava lapset lähtemään kotiin.

Lapset rakastavat museota, joka innostaa kokemaan musiikkia

Famen suosio lasten kesken perustuu sen toiminnallisuuteen. Siellä saa tehdä, koskea, kokea, tanssia, kuunnella ja laulaa. Tämän takia museo on näin pandemian yhä ollessa keskuudessamme vähän hasardi ajatus, sillä melkein kaikkeen museossa saa ja elämyksen varmistamiseksi kannattaa koskea.

Tämä on tietenkin otettu uudestaan avautuneessa museossa huomioon, mutta silti ihan vain kuukausien takaisen museoreissun kuvia katsellessa irvistyttää, että tuolla tavalla ilman huolta sitä laulettiin samaan mikkiin kuin muutkin ja tungettiin yhteiskäytössä olevia vr-laseja päähän.

Mutta jos ei huomioida koronan aiheuttamaa mollisointua musiikkimuseon yllä, paikka on hulvaton! Se perinteisempi museollinen osuus on kunniagalleriassa, jossa esitellään suomalaisen musiikin sankareita. Esittelyssä on niin Aino Ackté kuin Katri Helena ja niin Reino Helismaa kuin Hurriganes. Esineistöä ja tekstiä täydentävät videot sekä kuulokkein kuunneltava musiikki.

Pysyvien näyttelyiden lisäksi Famessa on kolme–neljä kertaa vuodessa vaihtuva näyttely, ja nyt heinäkuussa on tulossa suomalaiseen hevimetalliin keskittyvä Metal Export -näyttely. Museo on kooltaan aika pieni, ja tavallaan ymmärrän Ylen kulttuuritoimittajan huolen siitä, miten museoon saadaan vaihtuvuutta, jotta sinne saadaan museovieraita käymään aina uudestaan ja uudestaan. Etenkin kun lippuhinnat ovat melkoisen suolaiset. Onneksi lempparikorttieni kolmikko – matkakortti, kirjastokortti ja museokortti – on iloksi tässäkin, sillä jälkimmäisellä pääsee Fameen ilmaiseksi.

Karaokea Antti Tuiskuna Hartwall Arenalla

Mutta sen sanon, että kulttuuritoimittajan huoli siitä, miten kauan Musiikkimuseo Famen virtuaalikaraoke jaksaa kiinnostaa, on turha! Tiedän eräänkin pariskunnan, joka on mennyt Fameen treffeille vain laulaakseen sen virtuaalikaraokessa uudestaan ja uudestaan Antti Tuiskua (emme olleet me, vaikka hyvinkin voisin tehdä saman). Että suomalaiset kyllästyisivät karaokemahdollisuuteen museossa, turha pelko!

Famessa on tosiaan kaksi karaokekoppia, jossa voi laulaa virtuaalilasit silmillä esimerkiksi Hartwall Areenalla muina Antti Tuiskuina Sata salamaa. Ja niin me todellakin teimme! Lauloimme niin että äänipalkeet lepattivat ja vuoroaan odottavat nauroivat hyväntahtoisesti joka kerta kun poistuimme karaokekopista posket innosta helottaen.

Hikisen onnellinen museovieraskatras

Virtuaalitodellisuus oli läsnä myös kun pääsimme museossa kurkkaamaan erilaisiin musiikillisiin miljöisiin. Minä kävin metsäreiveissä sillä aikaa kun lapset vieressä hilluivat Ruisrockissa ja ystävä kuunteli turinoita keikkabussissa. Vaikuttava oli myös mahdollisuus päästä virtuaalisesti käymään Esa-Pekka Salosen konsertissa, sinforniaorkesterin seassa.

Mutta ehdoton lemppari lasten mielestä oli varsin yksinkertaisesti toimiva Tanssistudio, jossa muksut opettelivat ammattilaisten videoiden perässä niin hiphoppia kuin ilmakitaraa ja niin moshausta kuin balettia ja tangoakin. Oma suosikkini oli Aira Samulinin opettama diskoilu, ja minäkin näytin lapsille, miksi a.) en ole koreografiaihmisiä ja b.) miksi sillä ei ole mitään väliä siihen, miten paljon tanssimisesta voi silti nauttia.

Viisi museotuntia ja vähintään sataa salamaa myöhemmin olin heittänyt korkokenkäni nurkkaan ja olin ihan yltä päältä hiessä sekä naama punaisena kikattavasta ilosta. Lapset olisivat vielä tahtoneet jäädä, mutta oma bailauskestävyyteni ei enää kantanut. Sainkin lapset museosta ulos lupaamalla, että tullaan pian taas.

Lupauksen aikataulu venyi minusta riippumattomista syistä, mutta toivottavasti pian taas lauletaan museossa niin että sille oikealle Hartwall Areenalle asti kuuluu ”Sun maailma räjähtää, kun lähtee soimaan tää!”