Fyysiset kirjaniteet saatu arvostelukappaleina

Voi kirjat! Nuo poloiset jäävät blogissa ihan sivuosaan, mikä on niin iso vääryys, että olen paikannut asiaa Lähiömutsin Instagramin puolella. Kirjoitan siellä stooreissa lyhyet mietteet kaikista lukemistani sekä kuuntelemistani kirjoista ja tallennan ne kohokohtiin. Tämän vuoden kirjat löytyvät sieltä Luettua 2020 -palluran alta.

Nyt kokosin muutaman niteen noista luetuista tänne blogiinkin vinkiksi. Huomasin, että kirjoja yhdistää löyhästi se, että niissä kaikissa käsitellään jossain määrin seksuaalisuutta. Muuten ne ovatkin sitten ihan erilaiset.

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen (Kosmos 2020)

Kun kirja perustuu oikean ihmisen kokemaan, etenkin vielä sellaisen, jonka tuntee, on kirjan arvioiminen vaikeaa. Emmi-Liia Sjöholm kirjoittaa Paperilla toinen -esikoisteoksessaan naiseudesta, seksistä, äitiydestä ja kehostaan, joka on toisinaan kuin erillinen ihmisestä, jonkun muun oma; miesten, lapsen. Hän tekee sen niin avoimesti, että välillä mietin, ajaako minua lukemaan enemmän tirkistely vai 90-luvu nuoruuskuva, jonka tunnistan.

Se on varma, että teksti on kaunista, välillä roisin runollista. Lyhyissä virkkeissä sanotaan paljon.

Vaikka ajattelen, että en oikein tiedä, mitä tästä sanoa, olen silti ajautunut puhumaan kirjasta junassa, aamupalalla, työtapaamisessa, WhatsAppissa, kahvipöydässä.

Kirjan lukee illassa–kahdessa, mutta se jää ajatuksiin viikoiksi.

André Aciman: Kutsu minua nimelläsi (Tammi 2019)

Alkuun tämä tuntui imelältä. Että miten helvetin paljon voi vatvoa tunteita, katseita ja mitättömän lyhyitä hetkiä. Sitten aloin päästä kerrontaan sisään ja muistaa, miten vavahduttavan kokonaisvaltaiselta ensirakkaus tuntui; miten se jätti jäljen loppuelämäksi, miten tutkittiin toisiamme ja kehojamme. Miten se oli kaikki, mikä tuntui tärkeältä ja mahtui ajatuksiin.

Adré Acimanin romaani vie Italian sitruunapuilta, mereltä ja hiekalta tuoksuvaan kesään. Se on vavahduttava, herkkä ja kiimainen rakkaustarina.

Tästä kirjasta on tehty myös elokuva, jonka katsoin kirjan jälkeen. Se oli yhtä kaunis kuin kirjakin, mitä nyt vielä kuumemman paahteinen.

Elena Ferrante: Amalian rakkaus (WSOY 2019)

Miten olenkaan kaivannut Napoli-kirjasarjallaan minut ja maailman hurmanneen Elena Ferranten suussa maistuvia sanoja! Amalian rakkaus -kirja ilmestyi alun perin suomennettuna jo 1999, eli ennen Napoli-sarjaa, ja tämä viime vuonna ilmestynyt versio on uudistettu laitos.

Tämäkin kirja vie Napolin hikisen tunkkaisille kaduille Ferranten kiihkeän rumalla ja romuluisella kauniilla kerronnalla. Kirjan päähenkilö on Delia, jonka äiti hukuttautuu. Äidin kuolema pakottaa Delian palaamaan lapsuusmaisemiinsa ja lapsuusmuistoihinsa.

Kirja on tarina lapsen kaipuusta äidin rakkauteen, muistojen ja muistikuvien horjuvuudesta ja pettävyydestä sekä seksuaalisuudesta, joka on meissä jo lapsena. Se myös kertoo niin lakonisen toteavasti ja samalla raivoa tiristen naisen asemasta nyrkin ja peniksen välissä, että kirjaa lukiessa tekee mieli kiroilla ja sitten oksentaa.

Kamalan hyvä, lukemaan suorastaan pakottava, ahdistava ja tiivis lukukokemus.

Meri Mort: Lumoava nainen, tunne villi vuomasi (Otava / Hidasta elämää,2018)

Viime aikoina olen koittanut elää tietoisempana kuukautiskierrostani. Ymmärrys oman kehon syklien vaiheista on saanut olemaan armollisempi itselle.

Siksi kuuntelin Meri Mortin kirjan Lumoava nainen, tunne villi voimasi. Siinä naiseutta lähestytään elämänvoiman lähteenä ja ikiaikaisena hiljaisena viisautena. Olen itse hippeilyyn kallellaan, mutta silti kirja sai hörhömittarini välillä punaiselle ja jopa tuhahtelemaan.

Mutta kirja on omiaan heille, jotka tarvitsevat rohkeutta nauttia naiseudestaan – eivätkä säikähdä ajatusta kuun ulvomisesta (vaikka olen itse kirjoittanut esimerkiksi, että naarassusi minussa ulvoi synnyttäessäni, silti tämä oli yksi kohdista, joissa hörhömittarini vipatti).

Tämä toimisi ehdottomasti paremmin niteenä, sillä kirjassa on paljon harjoitteita. Lisäksi se on visuaalisesti nätti, mikä jää äänikirjana kokematta.

Kivinokan kesämajamme pinottavat tuolit ovat löytyneet! Se meni helpommin kuin olin kuvitellut ja ihan toisin kuin olin suunnitellut.

Haaveilin mökille tuoleiksi Artekin jakkaroita. Ne sopisivat tyyliltään 50-luvun mökkiin vielä 50 vuoden kuluttuakin. Lisäksi ne näyttävät nätiltä pinottuina, mikä on tärkeää, sillä pienessä mökissä kaiken mahdollisen on syytä pinoutua, kasautua ja olla monikäyttöisyydessään kaunista. Ehdin jo yhden jakkaran metsästää käytettynä, kunnes naapurin muikkeli laittoi viestiä, että on löytänyt meille tuolit.

Ja niin toden totta oli löytänyt, tuolit ovat ihanat! Mökkimme upeat pinottavat tuolit ovat vanhat koulutuolit 50-luvulta. Niiden metalliosien sininen on sävyltään täydellinen ja puuosat sopivan kuluneet. Ihan kuin tehdyt 50-luvun mökille ja mökin rakennusvuotta kunnioittavien uusien kiintokalusteiden rinnalle!

Tuolit ovat myös valmistusvuosikymmenensä mukaisesti pikkuruiset, vaikka ovatkin aikuisille tarkoitetut. Eli 12 neliön mökkiin juuri sopivan kokoiset.

Muotoilijaystäväni tunnisti tuolit heti Kurt Hvitsjön suunnittelemaksi Tuoli 50 -klassikoksi. Kurt oli ystäväni entisen työkaverin isä ja oli kuulemma opettanut pojalleen, että ”mööpelit ovat tyhmän miehen ala”. Oli miten oli, tuolit ovat edelleen tuotannossa sekä myynnissä, ja kyseisiä tuoleja on valmistettu satoja tuhansia kappaleita.

Meidän tuolimme eivät ole viettäneet kouluvuosiaan kaukana, sillä ne ovat kotilähiömme Herttoniemen yhteiskoulun vanhat tuolit. Sieltä ne olivat päätyneet poiston jälkeen erään paikallisen taiteilijan produktioon reksiviitaksi ja siitä taas eteenpäin myyntiin. Kunnes naapuri ne meille bongasi ja ne päätyivät meille Kivinokkaan 5 euron kappalehinnalla.

Nyt on siis Kivinokassa pepun alla kauniiden ja käytännöllisten tuolien lisäksi myös tarinoita ja historiaa.

Metallijalkaiset tuolit ovat osoittautuneet hyväksi valinnaksi, sillä ne ovat palvelleet vierasjakkaroina myös pihan terassin puolella. Puisten jakkaroiden kanssa pitäisi olla tarkempana. Syksyn ja talven tullen aterioinnit ja kahvittelut siirtyvät yhä enemmän sisään ja silloin vanhojen koulutuolien kolistelu tietää sitä, että pian keräännytään saman pöydän ääreen.

Ja Artekin jakkarakin on löytänyt paikkansa ja tehtävänsä. Se on ollut viimeksi tänään käytössä niin sanottuna vierasvarajakkarana kotimme Artekin pöytäryhmän ääressä.