Palsta kuin Peppi Pitkätossulla. Se ajatus mielessä olemme hiljalleen kahden kauden aikana muokanneet palstapaikkaamme, jonka saimme villiintyneenä ja heinittyneenä. Toiveisamme on, että palstalla kukkii kaikissa väreissä, syötävää nousee joka kulmalta ja että työleirin sijaan se on paikka, jossa leikitellen nauttia.

Nyt palsta on todentotta kuin Huvikummun takapihalta, mutta totta puhuen kaiken tarvitsisi olla ihan näin heikunkeikun. En myöskään usko, että Peppi olisi ihan niin suruissaan epäonnistumisista kasvatuspuuhien kanssa, mutta ehkäpä hän ei myöskään näkisi niin suurta arvoa yhdessä täydellisessä parsakaalissa.

Palstanhoitajat mahdollistavat pidemmät reissut

Jos koko kevään ja alkukesän olen haravoinut käytäviä ihan vain tyydyttääkseni tekemisenhaluani, nyt heinäkuun ajan palstalla on käyty tekemässä vain välttämättömimmät. Lopunaikaa olemme sitten painelleet menemään ympäri Suomea, kun pikkumökkiä lainailleet ystävät ovat samalla hoitaneet myös palstaa. Iso kiitos mökin ja palstan perään katsoneille!

Mutta ai että, miten nautinkaan joka kerta, kun palstalle olen päässyt! Eipä olisi se kiukkuitkulla tillipenkkiä lapsuudessa kitkenyt Hanne uskonut, että joskus vielä nauttii samaisesta puuhasta. On valtavan tyydyttävää nähdä työnsä jälki, voida seurata kasvunihmettä ja saada siemenestä aikaan jotain konkreettista; syötävää ja kukkivaa.

Nämä kuvat on otettu vajaa pari viikkoa sitten, kun viimeksi kävin palstalla, joten todennäköisesti heti huomenna palstalla käydessäni vietän ensimmäisen vartin vain kulkien aarin kasvimaatamme ympäri ihastuksesta huokaillen. Niin tosin taidan tehdä melkein joka kerta. Tilusten tarkistuskierros on tärkeä osa palstaonnea.

Villiintyneet perennapenkit

Tänä vuonna laitoin keväällä paljon aikaa perennapenkin parantamiseen. Toiveenani kun oli paljon kukkivaa iloa niin pörriäisille kuin itsellenikin. Sain hakea muiden pihoilta ja palstoilta perennojen juurakkoja, ja luulin tietäväni ja muistavani tarkkaan, mitä missäkin on. Että kirjaan ne ylös sitten kun paremmin joudan. Nythän tilanne on se, että joka paikassa kukkii, mutta muistan ehkä joka toisen kasvin nimen.

Maanpeittokasveiksi hankkimani matalat perennat ovat vallanneet tilaa enemmän kuin ymmärsin, ja palstan vanhat perennat kasvavat valtoimenaan peittäen alleen kaiken muun. Siemeninä kylvämistäni kukista nousi vain palstan aidanvierustan heinäpöheikön tilalle ripottelemani niittykukkasekoitus. En uskalla oikein perata kukkapenkkejä, kun en tiedä, mikä on perennaa ja mikä rikkaruohoa.

Mutta ihaninta ja oleellisinta on, että palsta kukkii. Ehkä 10 vuoden päästä päähän mahtuu kaikkien kukkivien nimetkin, ja 20 vuoden päästä osaan tunnistaa ne perennapenkistä jo huhtikuussa. Jo nyt kahden vuoden jälkeen hämmästytän itseäni tunnistamalla kasveja puutarhaliikkeissä.

Mansikkamaan superhypersuojaus myyriä vastaan

Palsta on alkanut myös antaa satoa. Pieni mansikkamaamme helli meitä muutamien viikkojen ajan useammalla litralla mansikoita melkein joka päivä, ja nyt viimeisimmät kukinnot ovat kypsymässä marjoiksi. Hyvänen aika, miten hyvältä voikaan itse kasvatetut mansikat maistua! Ehkä senkin takia, että missään nimessä ei mansikoiden (tai muunkaan palastalla kasvavan) kohdalla silti voi sanoa, että itse tein ja säästin. Ehei, etenkin jos laskee mukaan palstanhoitoon käyttämämme tunnit.  

Viimme vuonna kuivuuteen kuolleista mansikantaimista oppineena olemme kastelleet mansikoita paljon, etenkin tämän vuoden uusia taimia. Rakensimme mansikkamaan ympärille matalan aidan, jonka päälle levitimme varjostusverkon.

Pidimme verkkoa siinä koko pääsatokauden ajan. Sen lisäksi, että varjostusverkko vähän vaimensi auringonpaahdetta, se säästi mansikat lintujen nokista meidän syötäväksemme.

Laitoimme mansikkamaalle myös hiirenloukkuja, sillä viime vuonna lähes jokaisesta, siis todellakin noin 95 prosentista mansikoista olivat myyrät käyneet haukkaamassa palan.

Tämä on vähän nurinkurista, kun toivoo olevansa yhtä luonnon kanssa, mutta kunhan se perkeleen luonto ei hampaineen koske meidän mansikoihin. Tai jos koskee, voisi edes syödä yhden mansikan kokonaan, eikä maistaa jokaisesta palasta.

Viinimarjat ja karviaiset voivat makeasti

Marjasatoa näyttäisi olevan tulossa runsaasti myös palstan punaviinimarjapensaista. Keväällä istutettu mustaherukka on sekin antanut jo muutaman marjan palkaksi palstan kastelusta. Sen sijaan kaksi istuttamaamme vadelmapensasta kuoli. En oikein tajua, miten se edes on mahdollista, kun kuulemma muilla vadelma ihan villiintyy. No, kevään esikylvöistä ainoa epäonnistuja meillä oli minttu, vaikka muilla sitä kasvaa puutarhoissaan riesaksi asti. Että tiedä näistä sitten.

Mutta palstan vanhat karviaispensaat sen sijaan heräsivät henkiin kuolleista. Puoliso oli jo nostamassa niitä ylös, sillä viime vuonna niihin tuli vain muutama hassu lehti ja pari känttyistä marjaa. Mutta kas, ne olivat vain huolenpitoa vailla.

Nyt keväällä annoimme niille kunnon herkutteluannoksen kompostoitua hevosenlantaa, syksyllä annetun syyslannoituksen lisäksi. Lisäksi olemme kastelleet niitä aina kun muutakin palstaa. Ja noin vain, nyt molemmat karviaiset puskevat kiitollisina lehteä sekä marjaa.

Epäonnistumisia, ihmetyksiä ja sato-onnea

Yksivuotisten kasvien kanssa onni on ollut vaihtelevaa. Aloitetaan herneistä, joille kävi köpelösti.

Varhaisherneistä iti vain muutama hassu, ja nekin jäivät versomittaan. Myöhemmät herneet sitten nousivatkin komeasti ja ehtivät antaa monta pulleaa ja syvän vihreää palkoa, kunnes vihdoin sain aikaiseksi laittaa pitkin maata kasvavalle herneelle tukea. Mitä lie sitten tapahtuikaan, kaiken järjen mukaan ei ainakaan kuivuminen, mutta seuraavalla kerralla koko hernepenkki oli keltaisenaan ja selkeästi sitä mieltä, että kiitti ja moi.

Muutenkin palstalla riittää hämmästeltävää. Samoista siemenistä esikasvattamani parsakaalit kasvavat ihan eri tahtiin, vaikka ovat samassa mullassa kasvulaatikoissa ja melkein samassa kohtaa palstaakin. Osa on vielä ihan alkutekijöissään, kun toisista korjattiin jo satoa pannulle.

Sama juttu lehtikaalin ja varsisellerin kanssa. Nekin olen esikasvattanut saman siemenpussin siemenestä, mutta toiset kasvavat rehevänä ja toiset näyttävät siltä kuin eivät tietäisi, mikä niiden tehtävä elämässä on.

Sipulit sentään ovat kasvaneet tasaisen hyvin, ja meidän loppukesän ruokavalio tuleekin olemaan hyvin sipulipainotteinen. Samaten salaattia kasvaa niin että salaattia rakastavanakin olen vähän ihmeissäni, mihin saadaan se kaikki kulumaan. Rucolaan sen sijaan iski joku eläin, liekö etana, joka söi sen kaikki lehdet reikäisiksi, minkä jälkeen rucola alkoikin jo kukkimaan. Kaksi erilaista kylvämääni pinaattia jäivät muutamaksi hassuksi maasta nousseeksi lehtinykeröksi.

Viime vuonna komeudellaan hämmästyttäneet porkkanat ovat tänä vuonna kitukasvuisia, mutta olemme silti saaneet ihanan paljon oranssia nakerrettavaa ja porkkananaateista tehtyä pestoa. Perunamaalla potut ovat vielä saaneet kasvaa kokoa. Ehkäpä nyt tillitkin ovat ehtineet kasvattaa vähän lisää vartta, jotta sitä saa laittaa kunnon nivaskan perunoiden kylkeen.

Avomaakurkkuja olemme saaneet syödäksemme muutamat, mutta ihan tyytyväisiltä oloihinsa kurkut eivät vaikuta. Kurpitsat himmailivat ihmeen pitkään kasvunsa kanssa tänä vuonna, mutta luulen, että nyt meitä odottaa palstalla muutamat valmiit ja ehkä vähän liiankin jötkylät kurpitsat.

Palstan vanha lipstikka rehottaa jättimäisenä puskana, ja olen vieläkin vähän hukassa tuon itselleni entuudestaan tuntemattoman kasvin kanssa. Raparperit sen sijaan ottivat vähän nokkiinsa tämän kevään siirrosta, mutta toivottavasti siitä tokenevat ensi vuodeksi.

Sydän syrjällään – huolesta ja onnesta

Olenkin miettinyt, että en ikinä pystyisi samaan kuin maanviljelijävanhempani. Että elanto olisi kiinni maassa. Että hyvin usein ei riitä se, että kylvää rakkadella ja kaikkensa tekee.

Tulee vääränlaisia säitä väärään aikaan; kuivaa, sadetta, hallaa, myrskytuulta, hellettä. Tai on tulematta silloin kun tarvitsisi. Tulee kasvitauteja, rikkaruohoja, hometta ja ei-hyvisötököitä, mutta ei tulekaan tarpeeksi pölyttäjiä. Sadosta omasta ottavat myyrät, etanat, hiiret, rastaat, peurat ja muut metsäneläimet.

Itse olen ihan sydän syrjällään näiden asioiden kanssa, vaikka meillä on vain aarillinen kasvimaata omaksi iloksi, ja ruokaa saa muiden kasvattamana kaupasta.

Ja juuri se tekee tästä pettymyksineenkin niin ihanan ja kokonaisvaltaisen harrastuksen. Tätä ei tarvitse tehdä pakosta, vaan ilosta. Saan surra rupuisia perunoita, mutta se ei tarkoita, että kellari olisi ensi talvena tyhjä ruuasta tai pankkitili rahasta. Jokainen viljelykausi opettaa jotain kasveista, luonnosta ja itsestänikin. Jokainen maasta nouseva verso on ihme, ja jokainen itse kasvatettu kurttuinen porkkana ja kittana mansikka ovat aarteita.

Palstaviljelijänä ymmärtää paremmin, miten hentoisesti elämä on kiinni maassa, meillä ihmisilläkin.

Jos kaipaat vertaistukea epäonnistumisiin kasvimaalla, lue myös postaukseni Ei oo helppoo olla kaupunkiviljelijä.

Rintalastan alla välkehti lämpö ja aivoissa tuntui kutiavaa rätinää. Ihan kuin olisin ollut vähän ihastunut.

Muutama vuosi sitten pysähdyin taidenäyttelyssä Ellen Thesleffin vuonna 1935 maalaaman teoksen Kevät (Erämaan tyttö) äärelle. En vielä silloin tiennyt mitään Thesleffistä, mutta tiesin löytäneeni jotain ainutlaatuista. Teoksen sävyt olivat heleydessäänkin räiskyviä ja maalaustyyli villi. En edes muista, mitä muuta näyttelyssä tuolloin oli esillä, mutta muistan maalauksen polkkatukkaisen, joka pitelee suussaan kukkasta. Kaikelta muulta ympärillä hävisivät ääriviivat.

Vasta myöhemmin ymmärsin, miten merkityksellinen ja tunnettu suomalainen taiteilija Ellen Thesleff oli ja on. Sittemmin olen käynyt nauttimassa hänen töitään kokonaisen näyttelyllisen verran ja lukenut hänen elämästään – myös lapsille. Ja juuri lapsille tarkoitetun Ellen! – Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit -kirjan luettuani kiinnostuin Muroleesta, jossa Thesleffit viettivät kesiä ja jossa Ellen myös maalasi paljon.

Murole, mikä on tuo oudosti nimetty paikka? Antoiko nimen joku ranskalainen, joka tykkäsi muroista, käänteisestä sanajärjestyksestä ja kielten sekoittamisesta? Onko Murole edes Suomessa? Kun tajusin Muroleen sijaitsevan ihan Tampereen lähettyvillä ja kun vielä eräs seuraajani vinkkasi sinne Tampereelta kulkevasta yli 100-vuotiaasta höyrylaiva S/S Tarjannesta, alkoi mielessä itää kesäretki Muroleehen.

Hyörylaivalla Tampereelta Muroleehen

Niinpä eräänä heinäkuun päivänä, kun aurinko sai maiseman ihan ritisemään lämpöä, lähdimme siskojeni Susannan ja Nonniksen kanssa taideretkelle Muroleehen, Ellen Thesleffin jalanjäljissä.

Matkasimme hitaasti, kuten Ellenkin. Edellisenä päivänä kuljimme junalla Helsingistä Tampereelle, jossa yövyimme Susannan luona. Aamulla kävelimme kapsäkkiemme kanssa Tampereen Mustalahden satamaan, josta S/S Tarjanne lähtee. Ellenin matka kesäpaikkaansa kulki saman sataman kautta, mutta käsittääkseni höyrylaiva S/S Pohjolalla, joka liikennöi ennen samaista Tampere-Ruovesi-Virrat -reittiä kuin S/S Tarjannekin jo yli 100 vuoden ajan.

Oli totuus mikä vain, vuonna 1908 rakennetun S/S Tarjannen kyydissäkin pääsee Ellenin tunnelmiin. Sen ravintolasalissa ja kahvisalongissa aika tuntuu seisahtuneen samaan asentoon kuin ikkunoiden vanhat samettiverhot. Ylläkerran ravintola uudistettiin vuonna 1916 ja sen suunnittelusta vastasi Akseli Gallen-Kallela. Laivan kansipaikkojen puurimaiset istuimet ovat löytäneet muotonsa tuhansien ja tuhansien matkustajien takalistojen alla.

Me otimme siskojen kanssa puolivarjoisan kansipaikan, ja laivaa alettiin irrottaa satamasta ja höyryllä toimivan pillin, visselin, ääni täytti ilman.

Muroleen kanavaa lähestyessä näkyy Thesleffin teoksista tuttu kivisilta

Vajaan kolmen tunnin laivamatkalla Tampereelta Muroleeseen poutapäivän lempeä tuuli ehti leyhytellä olkapäiltä pois lopunkin vaatteiden saumoihin tarrautuneen kiireen. Harmonikan soidessa katselimme ohi lipuvia Näsijärven maisemia, lisäsimme aurinkovoidetta ja minä kaivoin kapsäkistä paksun romaanin.

Muroleen kanavaa lähestyessämme näimme jo kaukaa kanavan lähettyvillä kulkevan Muroleenkosken ja sen yllä tönöttävän kivisillan. Silta on tuttu vanhoista Ellenin aikaisista mustavalkokuvista. Samaiselta sillalta Ellen kalasti lippalakissaan ja housuissaan ”kuin klopit” ja sillalta avautuva koskimaisema on myös innoittanut Ellenin maalauksia. Thesleffien kesäpaikka sijaitsi myös ihan Muroleenkosken tuntumassa. Muroleen kanavassa onkin Ellen Thesleffin muistomerkki.

Tunnelmallinen aamiaismajoitus 1800-luvun maatalossa Muroleen kylällä

Ensimmäisen päivän Muroleessa me vietimme kuitenkin vähän etäämpänä, Muroleen kylällä, noin 5 kilometrin matkan päässä kanavalta. Moni kanssamme Muroleessa laivasta hypännyt matkustaja jatkoi matkaansa pyörällä, sillä samoissa maisemissa kulkee pyöräilijöiden suosima Näsijärvireitti. Tämä merkittäköön muistiin myös omiin tulevaisuuden retkihaaveisiin. Tällä kertaa me kuitenkin saimme autokyydin majapaikkamme ystävälliseltä väeltä.

Yövyimme Siltalan tilalla, josta puolisoni hankki hektisen alkukesän aikana meille majoituksen. Iso kiitos siitä hänelle, jo siksikin, että en ehkä olisi uskaltanut varata majapaikkaa ilman kuvia ja niin vähäisillä tiedoilla, mitä Siltalan tilan aamiaismajoituksesta oli saatavilla. Syy vähäiseen esilletuomiseen selvisi paikan päällä, sillä tilamajoitus on tilan nuorimman tyttären 4H-yritys, jossa muu perhe auttelee kesälomillaan.

Ja voi ettien että, miten ihana majapaikka se olikaan! Tilan päärakennus on ollut saman suvun asuttama 1700-luvulta, ja sen perinnerakentamisen opein tehty kunnostaminen on saanut ihan palkinnon. Ja kaikki oli juuri niin menneiden aikojen nättiä kuin palkinto antaa luvan olettaa.

Majoittujien käytössä on Siltalan tilan pienempi päärakennus, joka on rakennettu 1800-luvulla. Siinä on kolme makuukammaria, sali, keittiö sekä kuisti, ja niin ihana tunnelma, että kuljin vain pitkin huoneita ihastellen. Me saimme käyttöömme koko talon, jonka pihapiirissä perheen kanat tepastelevat vapaana.

Pyöräretki Muroleen kylällä

Siltalan tilan väki järjesti meille omista pyörävarastoistaan lainalle pyörät, joilla lähdimme kylille. Muroleen kylällä päiväohjelmamme koostui neljästä K:sta: kirkosta, kahvilasta, kirpputorista ja koskesta.

Ensin fillaroimme helteessä paistuvaa pikitietä kirkolle, jonne Ellen Thesleff aikoinaan tarjosi alttaritaulua ja josta syntyi pienellä kylällä erikoinen jupakka. Pieni puinen kirkko ei ollut auki, joten päädyimme vain pönöttelemään sen ulkopuolella muina turisteina sekä lueskelemaan vanhojen hautapaasien kirjoituksia.

Kahville kurvasimme lainafillareidemme kanssa vanhassa viljamakasiinissa toimivaan Muroleen kahvimakasiiniin, joka on kylän nuorten 4H-yrittäjien pitämä sekin. Otimme terassin varjoisimman paikan ja ryystimme juomamme ja söimme särpimemme katsellen viereisellä niityllä laiduntavia lehmiä.

Sokeriähkyssä fillaroimme Muroleen kanavalle johtavan tien varressa olevalle pihakirpparille. Siitä kaarsimme vielä hiekkatietä pitkin järven toisella laidalla olevalle koskelle, jossa on ennen ollut mylly, mutta joka nyt oli lähinnä pieni umpeen kasvanut puro.

Rantasaunan löylyissä

Illattain Siltalan tilan väki lämmitti meidän käyttöömme perheen rantasaunan. Pienen hirsisen saunan löylyt olivat kostean pehmeät, ja hiekkarantaisen Rikalanjärven vesi helmeilevän viileää. Niiden yhdistelmässä viihdyimme melkein kolme tuntia, kunnes kävelimme raukean onnellisina ja pyyhkeet ympärillämme takaisin tilalle, jonka taa aurinko juuri oli laskemassa oranssina loimuavana jättipallona.

Silloin se taas tuli; ymmärrys siitä, että tässä näin on yksi niistä hetkistä, joita ei talven tullen meinaa pystyä enää edes todeksi uskomaan.

Yöllä vanha talo tuntui hengittävän samassa rytmissä kuin mekin, ja uni oli syvää ja rauhallista.

Aamulla saimme kipittää tilan päärakennukseen, jonka tupaan 4H-yrittäjä siskonsa kanssa oli kattanut meille monipuolisen (pyynnöstämme vegaanisen) aamupalan. Vatsat hellittyinä saimme autokyydin Muroleen kanavaan.

Ellen Thesleffin jalanjäljillä Muroleen kanavassa

Ilma tuoksui auringon ritinältä, kun kävelimme kanavan rantaa pitkin vierasvenelaiturille. Levitimme lämpöä hehkuvalle laiturille unipussimme, joiden päälle laitoimme pötköttäen. Kaivoin äänikirjapalvelusta Kati Tervon Iltalaulaja-taiteilijaromaanin Ellen Thesleffistä, ja kuuntelimme sitä yhdessä tarinan herätessä ympärillä eloon.

Näsijärvessä lumpeenkukat kellouivat kuin menneiden aikojen siveltimenvedot, ja kosken yllä jökötti kivisilta kuten jo silloin, kun Ellen sillä käveli lippalakissaan heittäen sillankaiteen yli vieheen veteen.

Lounaalle lampsimme satamaan, Muroleen kesäkahvilaan. Tarjonta oli mättöpainotteista, ja taideretkeläiset ravitsivatkin itseään pizzalla sekä Vöner-lautasellisella.

Lopulta kävelimme vielä Murolekosken ylittävälle sillalle, jonka kulmilla Ellen eli ja maalasi. Samoissa maisemissa sijaitsi nyttemmin jo purettu Thesleffien valkoinen huvila, Casa Bianca. Nyt samalla paikalla on pienempi kesämökki, joka on saman suvun omistuksessa ja tietenkin yksityistä aluetta. Niinpä hengitin sillalla syvään koittaen imeä itseeni sen yllä tuulenpuuskien mukana kieppuvat menneiden aikojen tarinat.

Vielä ennen kotimatkaa keitimme päiväkahvit Murolen kanavan varressa, entisen kanavanvartijan talon edustalla. Kahveista huolimatta keho oli valahtanut siihen raukeaan tunnelmaan, joka laskeutuu pienillä paikkakunnilla ympärille. Tekemättömyys muuttuu tekemiseksi, olemiseksi. Niinpä laitoin nurmikolle pitkälleni ja hetkessä olin valahtanut uneen leveälierisen kesähattuni alla.

Vasta höyrylaiva Tarjannen visselin ääni sai minut ja sataman heräämään kesäpäivän vilinään.