Muistan, miten katselin kauhuissani päiväkodin isompien lasten puolta. Siellä oli ihan hirmuisen isoja lapsia, jotka juoksivat ilosta karjuen ympäriinsä ja tuntuivat kiipeävän kaikkialle, mihin mahdollista oli. Kun pienten puolella vielä taaperrettiin kuin pingviinit hiekkalaatikon ja pienen liukumäen väliä, isojen puolella oltiin kuin villiintyneet apinat.

Sydän oli vääntyä rusinaksi ajatellessani, että tuonne sekaan pieni esikoislapseni nyt menisi.

Siitä on nyt viitisen vuotta. Pari vuotta sitten seisoin päiväkodin isojen puolella, takinliepeet rapaisen lapsen halauksesta likaisena, kun yhtäkkiä tajusin, että minun nuorimmaiseni on nyt niitä. Juuri niitä sinne tänne juoksentelevia remuajia, niitä isoja lapsia, joita silloin silmäkulmat huolesta ja hämmennyksestä rytyssä seurailin.

Ja nyt kaikki oli niin tuttua ja turvallista, arkista hiekkaa eteisen lattialla. Kerroin siinä päiväkodin pihalla, hunnilauman juostessa ympärilläni, tästä muistostani tutulle opettajalle. Hän kertoi muistavansa minut ensimmäisenä päivänä istumassa lippis päässä isojen puolten eteisen matalalla puupenkillä. Huolestuneena, jännittyneenä.

Oli valtavan ihanaa tajuta, miten itsekin olin huomaamattani kasvanut äitinä. Minäkin olin kasvanut epävarmasta taapertajasta sinne tänne sinkoilevaksi näppäräksi kiipeilijäksi. Helpommaksi vanhemmuus ei ollut tullut, huolet ja sydäntä runnovat asiat ovat muuttuneet, mutta olin sujahtanut aluksi niin kovin paljon pelkäämääni vanhemmuuteen. Siitä kaikesta oli tullut tavallista, elämääni. Minua.

(Paitsi tietenkin niinä hetkinä lähes päivittäin, kun haluaisin olla kaikkea muuta kuin äiti. Luen paraikaa arvostelukappaleena saamaani Riikka Suomisen kirjaa Suhteellisen vapaata. Siinä päähenkilö ihmettelee, miten lapsiperhe-elämään voi mahtua niin hitosti draamaa, vaikka mitään ei lopulta edes tapahdu. Samaa ihmettelen kymmeniä kertoja päivissä, kun räiskähtää ja hetkessä taas tyyntyy, jotta ukkonen voi taas nostattaa voimansa, vaikka illalla en muista mitään ihmeellistä tapahtuneeksi.)

Tänään alkoi kuopuksen esikoulu alkuviikon harjoittelun jälkeen sekä esikoisen koulu ja toinen luokka.

En itkenyt koulun pihassa, en edes nieleskellyt kyyneleitä. Mutta olin onnellinen, kun toista sain vielä halata. Ei tuntunut siltä, että juurihan ne olivat vauvoja. Ei todellakaan. Tähän väliin mahtuu kokonainen elämä. Se, jona minusta kasvoi se ihminen, joka nyt olen.

Meillä ei ole enää asiaa päiväkodin tiloihin. Se aika elämästä on nyt ohi. Pienten piha, isojen piha, eteisessä sukkiin tarttuva kura ja vuosien saatossa tutuksi ja niin tärkeäksi tullut henkilökunta. Ensin he olivat elintärkeitä, sitten tärkeältä tipahti hiljalleen etuliite pois. He kannattelivat lapsia kohti tulevaisuuttaan, mutta yhtä lailla he kannattelivat minua, meitä, perhettämme.

Koen tässä olevan jonkun rajapyykin. Itse asiassa tuntuu, että näin on ollut jo tovin. Kun kesällä kävin lasten kanssa siinä ainoassa Helsingin puistoruokailussa, johon tänä kesänä ehdimme, tajusin tutussa puistossa tuntevani oloni ulkopuoliseksi. Ei huonolla tavalla, vaan jopa iloisen hämmästyneenä.

Puisto, jossa ennen pakonkin edessä hengasin tappaen aikaa, on muuttunut puistoksi, jonka käytäntöjä en tunne. Pienet lapseni olivatkin yhtäkkiä puiston isoimpia lapsia, enkä tuntenut kuin muutamia muita mukuloita ja vanhempia. Olin pukeutunut epäkäytännöllisesti. Puiston nimikin oli muuttunut sitten viime käynnin.

Ihan kuin olisin lapsena pukenut päälleni vanhan lempivaatteeni ja tajunnut, että se on jäänyt ihan pieneksi. Että jossain välissä niin vain kävi, ja että itse asiassa ne sittemmin hankitut oikean kokoiset vaatteet ovatkin kivempia.

Vaikka lapset yhä käyvät leikkipuistoissa, me perheenä olemme kasvamassa niistä hiljalleen ohi.

Se on enimmäkseen huojentavaa, mutta taustalla on myös ripaus haikeutta. Että noin vain, kaikkien hitaana mustana mönjänä valuneiden päivien jälkeen olen siinä rajalla, kun en enää olekaan pikkulapsiperheellinen, vaan ihan vain perheellinen. Siihen hävinneeseen etuliitteeseen liittyy valtava määrä mielleyhtymiä ja sivumerkityksiä, jotka eivät enää tunnu omalta. Olen päästänyt niistä jo huomaamattani irti.

Hyvästi jää, pikkulapsivuodet!

Jaa

Lehtimehu tuli elämääni vuonna 1998 samalla kuin poikaystäväni, josta 20 vuotta myöhemmin tuli aviomieheni. Mustaherukanlehdistä hienostuneen maun saava juoma oli ja on anoppini bravuuri, jota hän valmistaa isoissa sammioissa aina loppukesästä. Muistan miten tottumattomuuttani ensimmäisien vuosien ajan elokuussa pihan mustaherukkapensaat näyttivät hassuilta, kun niistä oli ensin kerätty marjat ja sitten revitty lähes kaikki lehdet.

Yhä edelleen lehtimehun tuoksu ja maku vievät mieleni yhdessä kulauksessa aikamatkalle merikaartolaisen talon takapihalle, jossa istuin nitisevässä puutarhatuolissa poikaystävän sylissä, loppukesän auringon loimottaessa havumetsän takaa.

Yleensä en erityisemmin välitä keitetyistä ja sokerisista mehuista, vaikka talvella on silloin tällöin kiva vaihtaa termariin pakattava kuuma kaakao tai kahvi kuumaan mehuun. Tykkään nauttia marjat mieluiten marjoina, ilman sokeria. Mutta lehtimehu ei oikeastaan olekaan mehu, sillä siihen ei tule minkäänlaista marjaa. Se on juhlajuoma, erikoishetkien herkku.

Vivahteikkaasta maustaan huolimatta lehtimehu on verrattain helppo tehdä. Ainesosia on vähän ja keittiönperustarvikkeet sekä kaksi sankoa riittävät. Jotkut puhuvat lehtimehusta ja Louhisaaren juomasta eli Mannerheimin juomasta samassa yhteydessä, mutta mikäli olen oikein ymmärtänyt, jälkimmäiset tehdään hiivan kanssa, kuten sima.

Anoppini lehtimehuun tulee sen sijaan mustaherukanlehtiä, vettä, sokeria ja sitruunahappoa. Makeaan juomaan sitruksista hapokkuutta tuovaa sitruunahappoa saa ostettua apteekeista ja lisäksi sitä löytyy hyvin varustelluista ruokakaupoista, yleensä kotiviinituotteiden läheltä.

Vaikka sain anopin kirjoittaman ja huumorilla väritetyn lehtimehu-ohjeen jo yli kymmenen vuotta sitten, en ole ennen tätä kesää tehnyt itse lehtimehua. Meillä kun ei ole ollut omia mustaherukkapensaita, eikä tänä vuonna palstalle istutetusta pensaasta riitä lehtiä kuin vasta muutamaan teepannulliseen hauduketta (ja ystäväni ohjeella tehtyyn drinkkiin!).

Mutta sain heinäkuun lopun Pohjanmaan-reissulla poimia vanhempieni mustaherukkapensaista mustaherukanlehtiä. Ne sitten kulkeutuivat rinkkaan kiinnitetyssä muovipussissa Helsinkiin.

Ja voi hyvänen aika, miten ihanaa lehtimehua niistä syntyikään! Tein anopin ohjeesta puolikkaan version, sillä lehtiä oli sen verran vähän. Siitä saatiin neljä pullollista veteen lantrattavaa juomaa, joista kaksi juotiin erityisellä hartaudella perheen yhteisillä illallisilla ja ystävien kanssa jaetuissa päiväkahvipöydissä Kivinokan pikkumökillä.

Pari muovipullollista laitoin pakkaseen. Ajatuksena oli juoda toinen juhlajuomana tämän vuoden kekrijuhlissa (kyllä, todellakin otetaan kerran kokeilun jälkeen kekri vuodenkierron vakiojuhliin), toinen joko jouluna tai uutenavuotena. Anopin joulua varten pakastama lehtimehu maistuu aina niin juhlavalta ja ihanan kesäiseltä!

Toinen muksuista oli kuitenkin käynyt tonkimassa toista pakastintamme jättäen siinä samalla pakastimen oven auki. Niinpä olemme nyt urakalla syöneet marjoja, kilistelleet lehtimehulla päälle ja koittaneet alun paskahalvauksen jälkeen nähdä asiassa se hyvä puoli, että onpa pakkasessa nyt ainakin tilaa puolukoille ja sienille.

Miten sitten lehtimehusi juotkaan, tässä anoppini ohje, jonka julkaisen hänen luvallaan (siistin hänen miniälleen tarkoittamat räävitömät huumoriosuudet reseptistä pois):

Mustaherukanlehtimehu

  • 10 litran ämpäri mustaherukan terveitä lehtiä melko tiiviiksi paineltuna
  • 10 litraa kiehuvaa vettä
  • 100 grammaa sitruunahappoa
  • 2 kiloa hienoa sokeria
  • Lisäksi tarvitset esimerkiksi viinisammion tai vaihtoehtoisesti kaksi 10 litran sankoa kansineen, siivilän, ison kattilan, hellan ja pulloja juomia varten.

Kaada kiehuva vesi vuorotellen sitruunahapon kanssa mustaherukanlehtien päälle. Varmista, että astia kestää kiehuvan veden ja vetää enemmän kuin 10 litraa (tai jaa annos kahteen 10 litran sankoon).

Laita astian päälle kansi ja anna hautua ainakin 24 tuntia huoneenlämmössä (voi olla kauemminkin).

Poista lehdet astiasta ronskisti käsin ja puristele lehdistä kaikki irtoava neste astiaan.

Siivilöi liemi tiheän siivilän läpi isoon kattilaan. Kokonainen 10 litran annos kannattaa puolittaa, että kattilassa riittää kapasiteetti, sillä sokeri lisää nestemäärää. Esimerkiksi 8 litran kattila on hyvä 5 litran annoksen keittelyyn.

Sekoita sokeri mehuun, kiehauta kunnolla ja anna jäähtyä ennen pullotusta.

Lehtimehua lantrataan veteen noin suhteella 1 osaa mehua ja 2 osaa vettä. Jos haluat kuplivampaa juomaa, käytä kivennäisvettä. Mehu säilyy jääkaapissa noin 2–3 viikkoa.

Jaa
Tietosuojakäytänteet

Tämä sivusto käyttää evästeitä

1) sivuston käytön mahdollistamiseksi ja

2) kävijäseurannan toteuttamiseksi. Kävijäseurannan tietoja käytetään sivuston kehittämiseen ja toimivuuden ylläpitämiseksi.

Voit lukea lisää tietosuojakäytänteistä täältä.