Eilen oli tahmea päivä. Aamu lasten kanssa meni huutamiseksi, mistä jäi väsynyt, epäonnistunut ja nihkeä tunnelma koko loppupäivän ylle. Tein kirjanpitoa, jossa oli kummallisia epäselvyyksiä. Siirtyessäni tahkoamaan raportointia, koko kone kaatui, mitä selvittelin loppupäivän. Illalla PMS-synkkyys sai kaverikseen kuukautisten alkua ennakoivan jomotuksen.

Siinä kaurapussia vatsan päälle asetellessani tuli mieleen palaute, jonka sain kirjoitettuani siitä, miten välillä kaipaan aikoja, kun olin vastuussa vain itsestäni. ”Miksi sitten pitää täydellistä kuvaa itsestään muille, jos ahdistaa?”, palautteen antaja kysyi.

En tiedä, pohtiko tämä kysymys ihmisiä yleensä, vai oliko se tarkoitettu minulle. Luultavasti jälkimmäistä, siitä huolimatta, että olin taas koostanut yhteen myös niitä mustempia ajatuksia.

En tiedä, onko se somemaailma, joka on saanut joidenkin käsityksen ihmisyydestä vääristymään. Eihän kukaan meistä ole vain onnellinen tai vain onneton.

Pari vuotta sitten selailin vanhoja päiväkirjojani etsiessäni sieltä hassunhauskoja lainauksia minun ja puolison häissä pitämääni puheeseen. Mutta hauskojen muistojen sijaan nurkistaan nuhruisten päiväkirjojen sivuilta päälleni vyöryi ahdistus. Vaikka teiniajat olivat myrskyisiä, järkytyin lukiessani kirjoituksiani. En muistanut, että olisin ollut niin onneton.

Keskustelin havainnostani ystäväni kanssa, joka pohti, että ehkä 1990-luvulla oli voimissaan ylipäätään erilainen lähestymistapa elämään. Ja totta, silloin tuntui olevan voimissaan sellainen ”pessimisti ei pety” -mentaliteetti, mikä ehkä näkyi myös päiväkirjamerkinnöissäni. Mutta kyse on varmasti myös siitä, että tartuin päiväkirjaan yleensä vain niinä hetkinä, kun maailma murjoi ja pahaa oloa oli jäsenneltävä kirjoittamalla. Päiväkirja oli sisäänpäin kääntymistä.

Some on kuin vastakohta päiväkirjalle, se on ulospäin kääntymistä. Sosiaaliseen mediaan tehdään merkintöjä pääasiallisesti juuri niistä hyvistä hetkistä. Ihan jo siksikin, että eipä siinä aamuisen huutokaaoksen keskellä ehtisi tulla edes mieleen, että kaivanpa puhelimen esiin ja teen tästä Instaan stoorin. Jälkeenpäin siitä voi jo jotain etäisesti viisasta, arkisen koomista ja ainakin vertaistuellista sanoa.

Mutta somessa elämän kirjo rajautuu myös siksi, että sitä ei suljeta lukolla, jonka avain on vain omassa hallussa. Minä voin kyllä työstää omia kokemuksiani ja niistä poikineita ajatuksia julkiseen muotoon, mutta aihepiirejä on rajattava.

En voi kirjoittaa herkistä ja kivuliaista asioista, jos niihin liittyy muitakin ihmisiä. Voin kirjoittaa lapsiperheaamujen kaaoksesta, sitä on kaikilla lapsiperheellisillä, mutta kun kipeät aiheet ja surut menevät syvemmälle ja koskettavat henkilökohtaisemmin muitakin kuin minua, ne on häivytettävä pois julkisista ajatuksista tai ainakin muokattava vain minua koskeviksi ja niin yleistason puheeksi, että lopulta ajatuksista häviää pointti.

Siksi tahdonkin muistuttaa ihmisyyden perusteista: jokaiseen ihmiseen mahtuu koko kirjo tuntemuksia. Ihminen voi kokea onnenhetkiä, nauraa ja nauttia, vaikka olisi masentunut. Ihminen voi kokea ahdistusta ja surua, vaikka olisi onnellinen.

Ihminen on siitäkin mielenkiintoinen, että se voi välillä suorastaan vihata asioita, joita se rakastaa: työtään, perhettään, harrastuksiaan, ystäviään, lemmikkiään, puolisoaan. Elämäänsä. Ja silti kokea isossa kuvassa olevansa onnellinen ja rakastavansa – ehkä juuri siksi, että on oikeutettu tuntemaan kaikenlaisia tunteita ja tulee lähipiirissä kuulluksi kaikkine tunteineen.

Tietenkin surut ja ilot tuntuvat välillä kasaantuvat ihmisille epäreilulla tavalla. Mutta se ei tarkoita, että toisen tuntemukset olisivat vähemmän oikeita ja merkityksellisiä, vähemmän olemassa. Minulla oli muinoin elämässäni puolituttu, joka oli niin kiinni omassa tuskassaan, että muiden kokemuksille ei jäänyt tilaa. Koskaan en kuullut vastavuoroista kysymystä: entä mitä sinulle kuuluu?

Kannattaa muistaa, että jokaisella meistä on oma tarinamme; ilomme ja surumme. Minkään tunteen olomuoto ei ole koskaan vakiintunutta. Koki ihminen sitten olevansa onnellinen tai jotain muuta, hän ei ole mikään yhden tuntemuksen robotti, joka on joko on tai off.

Rakastan luonnonvesissä uimista. Vaikka olen parin vuoden aikana alkanut sietää tai jopa tykätä uimahalleista, ei mikään voi koskaan olla niin kokonaisvaltaisen ihanaa kuin luonnonvesissä uiminen.

Siitä huolimatta, että olen vilukissa, tykkään oikeastaan uida kaikista eniten muulloin kun kesällä. Silloin kun rannat ovat hiljentyneet ja vesi muuttunut tummaksi sametiksi, jonka reunoille pakkanen alkaa virkata riitteistä pitsiä. Tai keväällä, kun luonnon ja elämän herääminen alkaa vedestä. Ja jos talvisin jossain lähettyvillä on avanto, minä olen siellä myös.

Ehkä tämä on verenperintöä, sillä isini on harrastanut avantouintia iät ja ajat. Äitini kuvaama video isini talvi-ilottelusta pelkät uikkarit jalassa kuvaa hyvin meininkiä, johon olen kasvanut. Uimahallireissuilla isi aina dippasi meidät lapset ­ – luvan kanssa tietysti ­– kainaloista kiinni pitäen kylmävesialtaaseen. Myöhemmin olen isin vieraana päässyt Vaasan kylmävesiuimareiden kanssa samoille avannoille.

Olen siis ollut vuosien ajan kylmävesiuimari, mutta enemmänkin tilaisuuden tekevä sellainen. Olen pulahtanut uimaan vuodenajasta riippumatta, kun mahdollisuus on tullut eteen; yleisien saunojen laitureilta ja vuokramökkien rannoilta. Appiukkoni sahaa aina jouluksi avannon, joka nautitaan yhdessä savusaunan kanssa. Monena vuotena olen voinut sanoa uineeni vuoden jokaisena kuukautena luonnonvesissä.

Tänä vuonna luonnonvesissä uimiseni on kuitenkin jatkunut niin säännöllisesti, että uskallan alkaa kutsua sitä harrastukseksi. Syynä siihen on vähän yllättäenkin korona, mutta ennen kaikkea pyörämatkan päässä kotoa oleva pikkuruinen kaupunkimökkimme.

Keväällä kun kävin niin, että yleiset saunat menivät kiinni ja lopulta Uudenmaan rajatkin, mutta halu päästä uimaan oli kova. Niinpä päätin koittaa, onko mahdollista uida keväisen hyisessä meressä ilman saunaa. Kävelin siis kesämajan remonttityömaalta rantaan, heitin villapaidan hiekalle ja kävelin uimaan.

Ja ihmeekseni en tarvinnutkaan uintinautintoon aloitus- ja palautuslöylyjä, vaan saatoin uida rantaviivaa edestakaisin monen minuutin ajan, nousta ylös, kuivata itseni pyyhkeeseen ulkosalla ja riisua uikkarini pois ison villapaidan suojissa. Ja olo oli uimisen jälkeen freesi ja energinen, eikä raukea, kuten silloin, kun kylmävesiuimisen yhdistää saunaan. Ihania olotiloja molemmat, mutta välillä on ihan kiva olla skarppina vielä uimisen jälkeenkin.

Kun olin keväällä todennut, että sauna ei ole pakollinen osa kylmävesiuintia, aloin ilmojen nyt syksyllä viiletessä miettiä, miten voisin jatkaa meressä uimista mukavasti osana arkea. Herttoniemi on meren ympäröimä, joten sinällään matka rantaan ei mihinkään suuntaan lähtiessä ole pitkä, mutta silti kotimatkalla saattaisi ehtiä tulla kylmä. Ja vaikka kylmässä vedessä uidaankin, jälkikylmyys on asia, jota en tahdo luihini jäytämään.

Sitten keksin Kivinokan kesämajamme! Se on 10 minuutin pyörämatkan päässä kotoa, ihan rannan tuntumassa ja siellä on takka, jonka ääreen voi tulla lämmittelemään ja tunnelmoimaan uinnin jälkeen, ennen kuin pyöräilee kotiin. Ja nyt kun takana on pari kuukautta kylmävesiuintia pikkumökin tukikohdasta käsin, voin sanoa suunnitelman toimivan yhtä täydellisesti kuin olin ajatellutkin:

Ennen uintia käydään lämmittämässä pikkumökki pesällisellä puita, minkä jälkeen vaihdan mökissä uikkarit päälle. Sitten tallustelen villahotdoggina rantaan ja riisun uikkareita sekä pipoa lukuunottamatta kaiken. Hyisen ja ihanan pulahduksen jälkeen kipitän takaisin mökille, jossa laitan takkaan lisää puita ja kaadan itselleni kuuman juoman. Sitten istahdan nauttimaan uinnin jälkeisestä olosta ja pikkumökin tunnelmasta. Sitä vähäglamourista luksusta onnellisimmillaan!

Nyt tietenkin toivon, että harrastukseni ei tällaisenaan voi jatkua koko talvea, vaan meri saa kantavan jääpeitteen.

Onneksi Itäväylän toiselta puolelta löytyy avanto, jota hallinnoi Herttoniemen hylkeet. Tuorinnemen talviuintipaikalla ei ole saunaa, minkä takia olen aikaisemmin ajatuksen siitä hylännyt, mutta nyt on onneksi tullut todettua, että euforiseen uintikokemukseen riittää lämmin pukukoppikin – ja jäätyneeseen mereen tehty avanto.

Kirjoitan myöhemmin oman postauksensa vinkeistäni talviuintiin.