Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Miten voikin välillä olla näin täydellistä, mietin lauantaina notkuessani Hesarin ja kahvipannun lopun kanssa aamupalapöydässä. Lapset olivat syöneet jo aikoja sitten; toinen taitteli lastenhuoneessa Koululainen-lehden ohjeen mukaan pingviini-origamia ja toinen rakensi puista junarataa, joka ulettui olohuoneesta eteiseen ja sieltä keittiöön kautta takaisin olohuoneeseen. Helmikuun aurinko löysi lepattamaan ruokapöydän kannelle ja kaiuttimista soljui lempeitä säveliä.

Tässä, tämä hetki. Niin täyteen pakattuna onnea, että vaikka sen yrittäisi tallentaa valokuvaan tai lauseisiin, osa pursuisi yli.

Niitä hetkiä on arjessa valtavasti, välillä ihan vain pikaiseen piipahtavia hetkiä, kun onni loiskahtaa voimalla kehon läpi. Tavallisia arjen hetkiä, joita on vaikea selittää. Niin paljon vaikeampi kuin niitä konkreettisiin asioihin tarttuvia hetkiä ja kausia, kun vanhemmuudeltani kampataan jalat alta. Tiedättehän; miten väsy saa silmät verestämään ja ajatukset puuroksi, miten joka paikassa on kuraa ja hiekkaa, miten päivät ovat pelkkää kitinää ja kuinka paljon voi ottaa päähän, kun hartaudella laitettua ruokaa vain pyöritellään lautasella.

Vanhemmuuden ärsytykset etenkin pienten lasten kanssa ovat monesti niin konkreettisia, että niistä on helpompi kertoa ja niihin on muiden helpompi samaistua. Onni on taas utuista ja herkkää, niin paljon monivivahteisempaa ja henkilökohtaisempaa.

Luin lauantain Hesarista Juha Itkosen haastattelun Onnellinen perhe, jossa Itkonen harmittelee juuri tätä: koska lapsiperheen onnea on vaikea pukea sanoiksi, se ei yleensä nouse otsikoihin. Tai blogiteksteihin, kuten omalla kohdallani. Vanhemmuuden karikoissa seilaavat kirjoitukseni ovat aina suosittuja, kun taas arkisia onnenhetkiä välkkyvät tekstit jäävät ainakin ihan vain statistiikan numeroita katsoen kaiken sen taa.

Siitä seuraa helposti se, että lapsiperhearki näyttäytyy putkena räkää, oksennusta, täitä ja unettomia öitä, eikä siinä näkymässä putken päässä siinnä kuin korkeintaan Prisman loisteputkivalot.

Oli myös nostettava käsi ylös, kun Itkonen kuuden vuoden välein syntyneiden neljän lapsen isänä (kolmas ja neljäs lapsi ovat kaksoset) pohtii, että ihmisiä kahlitsee ajatus siitä, että lapsilla pitää olla pieni ikäero. Ja sitten eletään pikkulapsivaihetta keho, mieli ja parisuhde maitohapoilla, kunnes kaaos sitten on ohi ja mennyttä elämänvaihetta muistellaan kuin mitäkin talvisotaa. Vaikka meillä pieni ikäero on mahdollistanut tämän nykyisen melkeinpä autuaan onnellisen rauhanajan, saan itseni kiinni kertomasta sotajuttuja.

Itkonen kertoo Hesarin jutussa epäilevänsä, että nuoret aikuiset saattavat elää harhassa, jossa he lapsia pohtiessaan näkevät kaksi vaihtoehtoa: oma elämä tulee joko muuttumaan lapsiperhehelvetiksi tai sitten se jatkuu hyvänä ja tuttuna. Tähän oli otettu ingressiä myöten mukaan Itkosen ajatukset vapaaehtoisesti lapsettomista, mikä on täysin ymmärrettävästi ärsyttänyt vela-jengiä. Vaikka pointti on lopulta sama:

Elämä muuttuu joka tapauksessa, lapsien kanssa tai ilman. Yllätyksiä, onnea, kriisejä, surua, iloa ja merkityksellisyyttä on luvassa, oli sitten lapsiperheellinen tai ei. Ajatus siitä, että elämä pysyisi samanlaisena vuodesta toiseen ei pidä paikkansa, onneksi. Tämän olen huomannut, kun olen kasvanut lapsiperheelliseksi yhdessä läheisteni kanssa, joihin mahtuu perheellisiä, lapsettomuudesta kärsiviä ja lapsettomuuden vapaaehtoisesti valinneita. Elämä täyttyy ja toisaalla jää vajaaksi, lähti tienhaarasta kulkemaan mihin suuntaan tahansa.

Ja tämä on jotakin, mitä toivoisin voivani sanoa sille minulle, joka vajaa kymmenen vuotta sitten odotti esikoistaan ystäväpiirin ensimmäisenä ja kauhuissaan uskoi menettävänsä itsensä perheellistymiselle. Näin silloin vain sen, mitä minulla oli ja minkä pelkäsin menettäväni, mutta en osannut haaveilla, mitä minulla voisi olla uudessa elämäntilanteessa.

Enkä toki voi moittia siitä itseäni. Ihan samanlainen pakokauhuinen jarru iskee päälle yhä nykyäänkin, kun viimeisien (mahdollisesti) hedelmällisten vuosien valuessa on tullut tarve pohtia, olemmeko nyt tosiaan ihan varmoja, että perheemme on kokonainen. En juurikaan osaa nähdä, mitä iltatähti voisi tuoda mukanaan perheeseemme, kun pelot tämän nykyisen tutun ja ihanan menettämisestä ryskyvät hentoisten toiveiden yli.

Vaikka mikään ei säily täysin ennallaan ikuisesti, vaan elämä kulkee eteenpäin, tienhaarasta toiseen.

Kaupallinen yhteistyö: SYNLAB ja Asennemedia

Täytän tänä vuonna 38 vuotta. Näin nelikymppisten lähestyessä terveys-sanan päältä on karissut kaikki tylsyys ja pöly. Tässä iässä keho ei enää kestä kaltoinkohtelua, kuten nuorempana hummatessa, kun tunsi olevansa kuolematon. Tai sitten olen vain päässyt paremmin samalle aaltopituudelle kehoni kanssa, oppinut vihdoin kuuntelemaan sen hiljaisempiakin viestejä.

Vaikka kehooni on alkanut ilmestyä merkkejä eletystä elämästä (pitäisi todellakin lopettaa turha murehtiminen tai silmien välissä oleva huoliryppy porautuu pian aivoihin asti) ja sanavarastooni on ilmestynyt kummallisia sanapareja kuten ”polvien kolotus”, on kroppani ilokseni yhä edelleen hyvin taipuvainen. Se ilostuu pienistäkin korjausliikkeistä esimerkiksi ravinnon ja liikkumisen suhteen niin helposti, että välillä ihan nolottaa. Se ansaitasi enemmän, minä ansaitsin enemmän.

Olenkin niin onnellinen, että olen saanut liikunnan takaisin elämääni. Olen saanut itseni takaisin elämääni vuosien uupumusmyllytyksen ja siitä hitaasti takaisin huterille jaloille nousemisen jälkeen. Edelleenkin omaa tekemistään pitää vahtia, ettei lipsahda liiallisen suorittamisen puolelle. Tasaisella vauhdilla etenemistä on ollut hankala opetella, kun aikaisemmin ainut vaihde oli täysiiii. Ja välillä annan itseni edelleen tunkaista kaasun pohjaan, kunhan muistan vastapainoksi höllätä. Välillä onnistun pitämään balanssin, välillä en.

Tämän kaiken keskellä entisestä kuntosalipirkosta on tullut omia aikojaan ja omia polkujaan liikkuja. Jokin minussa hypähtää edelleen riehakkaasti ilosta, kun mietin vaikkapa bodypumppia, mutta juuri nyt tuntuu, että minulle paras kuntosali on luonto. Vaikka rakastan rääkkitreenin jälkeistä väsyneen voipunutta oloa, tuntuu omemmalta ja paremmalta saada se olo vaikkapa metsässä painellun hiihtolenkin kylkiäisenä.

Ujostelen kutsua itseäni aktiiviliikkujaksi, ja pehmennänkin ilmaisua monesti kutsumalla itseäni liikuskelijaksi. Ehkä se on myös itsesuojelua. Jos tämä ei onnistukaan, enpä ainakaan tipahda korkealta korokkeelta. Mutta fakta on se, että tätä salipirkkoilun ja totaalisen väsähdyksen jälkeistä aktiivista liikkujan elämää on takana pian kaksi vuotta. Juoksen, hiihdän, pyöräilen, luistelen, jumppaan, joogaan, avantouin ja retkeilen.

Minulla on ollut kuluneiden vuosien aikana tapana käydä kerran vuodessa omaehtoisissa verikokeissa varmistamassa, että kaikki on hyvin. Verikokeisiin ovat olleet syynä myös pohjalukemissa junnanneet varastorauta- eli ferritiiniarvot. Lisäksi olen kokenut oloni varmemmaksi, kun olen tiennyt, että kasvissyöjänä kaikki on kunnossa esimerkiksi B12-vitamiinin ja D-vitamiinin kohdalla. Myös kolesteroliarvojen seuraaminen on tulleet tutuksi viime vuosina (tästä varmaan saisi ruksin nelikymppisyysbingossa, niiden kolottavien polvien lisäksi).

Laboratoriotutkimuksissa olen käynyt SYNLABilla, jolla on toimipisteitä ympäri Suomen. Ajan verikokeisiin voi varata näppärästi netissä, ja yleensä ajan saa halutessaan heti seuraavalle päivälle. Lääkärin lähetettä ei tarvita, ja tulokset ovat tulleet itselleni joskus vielä samana iltana verkkopalveluun. Jos tuloksissa on jotain syytä huoleen, on tietenkin syytä konsultoida lääkäriä.

SYNLABilla on nyt meneillään tarjous, jossa Terveystarkastuspaketin tai Liikkujan paketin saa tarjoushintaan 70 eurolla (normaalisti 89 euroa) + palvelumaksu 13 euroa. Tarjous on voimassa 12. maaliskuuta asti. Itse nappasin Liikkujan paketin ja kävin laboratoriotutkimuksissa. Etukäteen kiinnostivat etenkin energiavarastot, immuunijärjestelmän vahvuus sekä suoritus- ja palautumiskykyyn vaikuttavien arvojen taso.

Laboratoriotestin tulokset olivat huojentavaa luettavaa, sillä kaikki arvot olivat viitearvojen sisällä. Myös se teidän paljon kyselemänne varastorauta, eli ferritiini, mutta palaan siihen päättymättömään saagaan ihan omassa postauksessaan.

Erityisen kiva oli huomata, että kolesteroli oli pysynyt hyvissä lukemissa, sillä muutama vuosi sitten haitallisten kolesterolien määrä kehossani oli koholla. Se tuntui silloin siltä kuin keski-ikä olisi rysähtänyt kerrasta päälle. Nolottikin. Minähän syön hyvin, miten tämä on mahdollista? En tiedä, mikä kaikki oli vaikuttamassa arvojen normalisoitumiseen vuodessa, mutta ainakin vaihdoin tottumuksesta käyttämämme voi-kasvisrasvalevitteen – tiedättekö, kun kaupassa ostaa aina sen saman purkin miettimättä sen enempää – sataprosenttiseen kasvisrasvalevitteeseen. Olikin huojentavaa nähdä, että tilanne on pysynyt edelleen hyvänä.

Viime vuosina lisääntyneen liikunnan kannalta kiinnitin huomiota kreatiinikinaasi- ja urea-arvoihin, sillä ne kertovat, palaudunko riittävästi treeneistä vai kaipaako keho enemmän lepoa. Nämäkin arvot olivat hyvät, ja samalla tuli tsekattua urea-arvoista, että saan tarpeeksi proteiinia. Itse en tätä edes epäillyt, mutta tulipa nyt varmistus, että kasvissyöjän kehoni porskuttaa voimakkaana eteenpäin niin sanotusti papuvoimalla. Treenaaminen lisää myös hiilihydraattien tarvetta, ja tämän tilanteen tasapainon voi tsekata verensokeriarvoista. Myös niiden arvojen kanssa vetelen hienosti ja kiitollisena viitearvojen sisällä.

Liikkujan paketissa oli mukana myös D-vitamiini, jota otan vitamiinilisänä purkista ja jonka arvon mittautan säännöllisesti. En ollut tiennytkään, että kalsiumin imeytymisen ja vastustuskyvyn lisäksi D-vitamiinilla on tekemistä myös koordinaation ja räjähtävän voimantuoton kanssa. D-vitamiinitasoni olivat hyvällä tolalla, joten horjahteluni hiihtoladulla ja ähinäni leuanvetotangolla eivät ainakaan johdu D-vitamiinin puutteesta.

Uusina vitamiineina minulta mitattiin niin ikään Liikkujan pakettiin kuuluvana kalsium ja magnesium, joista molemmat olivat kunnossa. Magnesium oli kyllä melko alapäässä viitearvoja, vaikka syön paljon muun muassa täysjyväviljaa ja palkokasveja sekä otan magnesiumia myös vitamiinilisänä purkista. Haluan toki ajatella tämän johtuvan siitä, että olen oman elämäni Kippari Kalle, sillä mitä enemmän lihakset tekevät töitä, sitä enemmän tarvitaan magnesiumia.

Laboratoriotuloksista sain varmuutta siihen, että kehoni voi hyvin. Itse asiassa luulen, että olen nyt paremmassa kunnossa kuin koskaan aikaisemmin. Ainakin jos ei mittaa tuloksia vain hauiksen voimana tai tankoon laitettavien painojen määränä, vaan ottaa laskutoimitukseen mukaan hyvinvoinnin kokonaisuutena.