Äiti ja kaksi lasta. Yksi silottelematon arkikuva viikossa, vuoden ajan.

Olen muutaman viikon ajan pitänyt lenkkipolulla silmällä suojaisaa metsänlaitaa. Vuodet ovat opettaneet, että siihen nousevat lähiseutujen ensimmäiset nokkoset.

Muutos tapahtui muutamassa päivässä. Kun edellisellä lenkillä metsänlaitaa peittivät vielä ritisevät lumikinokset, seuraavan kerran ohi pinkoessa maa oli tullut näkyviin. Kiljahdin riemusta, kun huomasin ensimmäiset ruttuiset nuput, jotka ihan räiskyen valuivat tummanvihreää. Ja kun silmät oppivat näkemään, yhtäkkiä huomasin joka puolella ympärilläni pienen pieniä nokkosen alkuja.

Pääsiäisenä teinkin lasten kanssa pyöräilyreissun nokkosapajille. Metsäpolut velloivat märkinä, varjoisissa paikoissa loska loiskui polviin asti ja teiden hiekkakin tuntui pienien pyörien alla upottavalta. Yhtä alkoi kiukuttaa, siitä sitten seuraavaa ja lopulta kolmattakin. Mutta pääsimme perille; tieto reppuun pakatuista eväistä ja kaakaosta auttoi jaksamaan.

Tunsin onnellisena kieppuvaa mielihyvää, kun matkan kiukut unohtuivat ja lapsetkin tempaantuivat innoissaan poimivat nokkosia: että heillekin tämä on jo yksi vuodenkiertoa rytmittävä merkkipaalu. Konkreettinen asia, josta tietää, että kasvukausi on pian ryöpsähtämässä valloilleen. Hellin toivetta siitä, että nämä ovat niitä lapsuusmuistoihin painuvia kuvajaisia, asioita ja hetkiä, joita he tulevat vaalimaan minun jälkeenikin.

Vaikka nokkoset olivat vasta ihan nykeröitä, saimme nopeasti poimittua pienen korin puolilleen. Mietin paraikaa lukemaani Katrina-kirjaa, jossa eletään aikaa ihan vain muutaman sukupolven takaa, ja sitä, miten eri tavalla tärkeää kevään alku silloin oli, etenkin köyhissä torppariperheissä. Kasvukauden alun lisäksi se oli merkki siitä, että ylipäätään selvittiin olemattomien ruokavarastojen kanssa talvesta hengissä.

Totaalisen eri mittakaavassa, mutta jotain muinaista onnea tuntien, talletin tämän kasvukauden ensimmäisestä sadosta osan pakkaseen: puoli litraa nokkosia. Lopuista nokkosista paistoin läjän nokkoslettuja, joiden päälle kaivoin pakkasesta mustikoita. Kahdesta pakastimesta toinen on enää päällä, ja sielläkin alkaa olla tyhjää. Itse poimittuja marjoja ei ole enää ollut pariin viikkoon jäljellä, ja sieniäkin on enää muutama hassu pussukka.

Mutta tästä se taas alkaa; metsien, piennarten, pihojen, parvekkeiden ja palstojen satokausi. Ihan pian saa hakea hyötykasvukuivurin talvilevoiltaan hurisemaan keittiönurkkaan, ja ennen kuin huomaankaan, molemmat pakastimet saa taas napsauttaa päälle.

Pääsiäisen viikonpäivättömässä raukeudessa huomasin hukanneeni jotain oleellista. En enää osaa ilman pinnistelyjä luuhailla, olla vailla päämäärää ja tavoitetta.

Tekemättömyyden ja tekemisen välillä tasapainoilu vaatii itseltäni pientä tarkkailua. Saan energiaa ja iloa puuhastelusta ja olen loputtoman kiinnostunut niin monesta asiasta, että elämä loppuu auttamatta kesken, vaikka pääsisin komeille ikälukemille. Äitiyden myötä ajan arvo myös moninkertaistui, enkä malttaisi hukata sitä yhteenkään tasapaksuun elokuvaan, haljakan makuiseen ravintolalounaaseen tai muihin jonninjoutavuuksiin.

Mutta samassa olen ymmärtänyt luuhailun autuuden. Kehoni tarvitsee sitä ja etenkin mieleni tarvitsee sitä. Ihan jo työnikin puolesta. Saan elantoni laittamalla peräkkäin sanoja ja tallentamalla hetkiä kuviin, ja umpiossa eläessä ympäriltä loppuisivat nopeasti kirjaimet ja kuvakulmat. Luova luuhailu ruokkii mieltäni, täyttää sanavarastot, avartaa maiseman ja tuulettaa ajatuksia.

Normaalissa arjessa luuhailu kulkee elämässäni mukana luontevasti. Mutta korona riuhtaisi sen pois. Toisin kuin median antaman yleiskuvan perusteella voisi luulla, minun elämääni poikkeusajat eivät valuttaneet ylimääräisiä tunteja. Saamani kuivattu hapanjuuri tuntuu edelleen liian mystiseltä kokeiltavaksi, enkä ole aloittanut edes maalausharrastusta.

Eikä leipominen tai maalaaminen ole edes sitä mitä kaipaan, sillä niissäkin lopputuloksena on jotain konkreettista. Vaikka tarvitsen käsillä tekemisen konkreettisuutta luovan työn vastapainoksi, kaipaan myös oleilua, josta ei synny mitään käsin kosketeltavaa. Se herkkä tasapaino ei pysy yllä, ellei siihen kiinnitä huomiota.

Kaipaan museoita ja näyttelyitä, joiden jälkeen olo on voipuneen täynnä. Kaipaan kirjastoissa norkoilua täsmävarattujen noutojen sijaan. Kaipaan tunneiksi venyviä ravintolaillallisia seurueessa, joka ruokkii vielä enemmän kuin eteen katettu ateria. Kaipaan teatteriesityksen jälkeen juotuja viinilasillisia, joiden ääressä puretaan juuri koettua ja elämää siinä sivussa. Kaipaan kirpputoripäiviä, jolloin ei vain pikaisesti etsitä sitä tarvittavaa, vaan vietetään samalla aikaa yhdessä. Kaipaan musiikin soluissa asti tuntuvaa rytmiä ja joukkohurmiota.

Kaipaan, niin, kaipaan luuhailua ihmisisten kanssa ja ihmisten ympäröimänä. Viihdyn nykyään pelottavankin hyvin itsekseni ja koen tarvitsevani yksinään olemista enemmän kuin se tässä elämäntilanteessa on mahdollista. Mutta samalla kaipaan ystäviä ja tuntemattomiakin. Ihmisiä ylipäätään. Ja silti pelkään, että en enää osaa olla ihmisten kanssa tämän jälkeen. Nykyään hätkähdän jo sitä, kun puhelin viestipiippaamisen sijaan soi.

Ilman toisia ihmisiä en osaa luuhailla yhtä mutkattomasti, olla täyttämättä aikaa jollain järkevällä. Pääsiäisen vapaiden aikana sen huomasi. Normaalielossa olisin tehnyt suurinta osaa noista kaivatuista asioita, luuhaillut yhdessä läheisteni kanssa Pohjanmaalla. Nyt siivosin kolme päivää lastenhuonetta, minkä lopputuloksesta toki heitän itseni kanssa ylävitoset. Mutta silti fiilis on ontto. Väsyttää, vaikka nukuin kellonympäryksiä.

Toivonpilkahdus on tullut auringon mukana. Kesä luultavasti paikkaa luuhailukaipuutani, mistä pääsiäisen pyöräretki naapureiden kanssa antoi viitteitä. Meri oli vielä jäässä, mutta aurinko lämmitti rantakallioita niin että sai riisua takkia pois. Eväiden ja termarikahvien äärellä lämpö alkoi sulattaa aikaa venyväksi, kuten kesäisin. Vietimme pienellä saarella koko pitkän iltapäivän ilman minkäänlaista varsinaista päämäärää kuin vain olla.

Miten hengissä pitävän tärkeältä juuri nyt tuntuu ajatus kesästä ja aurinkoon levitetyistä piknikvilteistä. Termarikahveista, joiden ääreen kokoonnutaan ihan vain luuhailemaan muiden ihmisten kanssa; täyttymään keskusteluista ja norkoilusta ilman sen kummempaa päämäärää.