*-merkityt kirjat saatu arvostelukappaleena
On taas aika laittaa edellisen kuun kirjat koosteeksi. Maaliskuusta tulikin yllättäen mainio ja monipuolinen lukukuu, sillä luin tai kuuntelin yhteensä kahdeksan kirjaa. Vaikka yleensä maaliskuussa viljelytäpinöinti on vienyt kaiken ajan! Nyt lukukokemuksiin kuitenkin mahtui mukaan uutta ja vanhaa, tietoa ja romaania, kevyttä ja raastavaa.
Moni kirjoista on lainattu kirjastosta, mistä on syytä antaa etenkin näinä kummallisina aikoina erikoiskiitos kirjastohenkilökunnalle. Vaikka tämän hetkisen tilanteen pakottamana pääasiassa varaan kaikki kirjat ja sitten vain nopeasti käyn lainaamassa ne, moni kirja on löytynyt myös henkilökunnan suosituksesta. Vaikka lähikirjastossa on auki vain muutama hylly, niihin on joka kerta onnistuttu nostamaan tyrkylle jotain mielenkiintoista luettavaa. Niinpä on tullut luettua sellaisiakin kirjoja, joita en muuten olisi lukupinooni ehkä löytynyt.
Mutta nyt tarkempaan esittelyyn kaikki kuun kahdeksan kirjaa:
Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (Tammi 2019, ruotsinkielinen alkuteos ilmestynyt 1974)
40-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi Tova lähtee yksin ravintolaan syömään pihvin. Illan pääteeksi Tova joutuu raiskatuksi. Traumatisoituneena ja häpeää tuntien Tova ei ilmoita tekoa poliisille, vaan päättää kostaa.
Märta Tikkasen Miestä ei voi raiskata -romaani on vastenmielinen ja siinä samassa niin vimmaisen viisain sanoin patriarkaattia palasiksi hajottava, että tämän soisin jokaisen lukevan. Miten kauniisti voi kuvata jotain niin kammottavaa kuin ne korjaamattomat säröt, joita raiskaus saa aikaan. Ja miten iholla asti tuntuvana voi piirtää kirjaimin esiin sen punaisena valuvan pelon ja valkoisena leimuavan vihan, jonka raiskaus aiheuttaa.
Lähes 50 vuotta ilmestyneen kirjan teema ei ole – valitettavasti – vanhentunut kuin paikoin. Nyt sentään lakiin on kirjattuna myös raiskaus, jonka nainen tekee miehelle. Kirjassa Tova päättää rankaista raiskaajaansa tekemällä hänelle saman kuin raiskaaja teki Tovalle, saman mitä miehet ovat kautta aikain tehneet naisille.
”Kenties on tullut aika loukata miestä. Kenties on lopullisesti aika vaihtaa rooleja, jotta vähitellen voitaisiin pyyhkiä pois kaikki roolit. Niin ettei mikään ole mahdotonta eikä mikään itsestään selvää.”
Kirja on oksettava aikamatka siihen omastakin lapsuudestani ja nuoruudestani tuttuun seksistiseen tapakulttuuriin. Siksi onkin kammottavaa, että silti kirja tuntuu niin tuoreelta. Kaiken keskiössä ovat vituralleen kangistuneet sukupuoliroolit, joissa olonsa tukalaksi tuntevat kaikki.
Samalla kuin kirja käy läpi raiskatun naisen traumaa ja kostoa, Tovan ajatukset poukkoilevat menneisiin suhteisiin ja omakohtaisuuden kautta naisten asemaan ja miesten ylivaltaan.
Äitinä kosketti yksinhuoltaja Tovan pyrkimys kasvattaa omista pojistaan tunneälykkäitä ja viisaan herkkiä. Ja miten hankalaa se on, kun ympäristö ohjaa poikia sokeasti kohti äijäilyä ja setäilyä, jossa herkkyydelle, pelolle ja vaalivalle rakkaudelle ei ole sijaa.
Reni Eddo-Lodge: Miksi en enää puhu valkoisille rasismista (Gummerus 2021)
Vihdoin tämä kirja saatiin suomennettuna! Bongasin tämän kirjan aikoinaan Pupulandia-Jennin postauksesta, mutta kirjan teksti tuntui itselleni englanniksi liian tahmelta lukea. Nyt kaltaiseni tahvo sai sitten ravistella käsityksiään ja ajatuksiaan suomeksi, luettuna äänikirjana.
Kirja sai alkunsa kirjan kanssa saman nimisestä blogitekstistä, jossa Eddo-Lodge purki turhautumistaan siihen, miten aina rasismista puhuessaan valkoiset kääntävät puheen muualle itse ongelmasta, eivätkä suostu näkemään kaikkialle yhteiskuntaan levittäytyvää rasismia.
#Notallwhitepeople, but the problem is still white. Avoimen rasistinen käytös ja öyhöttäminen esimerkiksi somessa on vain pikkuriikkinen pisara siinä rasismimeressä, jossa rodullistetut ihmiset joutuvat seilata ihan joka päivä.
Muutama vuosi sitten jouduin lasten kanssa todistamaan avoimen rasistista tilannetta. Olin tietoisesti välttänyt heille rasismista puhumista, että en istuttaisi ajatusta ihmisten eriarvoisuudesta heidän päähänsä. Tilanne oli kuitenkin sellainen, että asiasta oli puhuttava jälkikäteen. Kun kerroin tästä stooreissa, sain seuraajaltani viestin, jossa hän kiitti asian käsittelystä ja kysyi, ymmärränhän, miten etuoikeutettu olen, että olen voinut vältellä aiheesta puhumista.
Oli nolona myönnettävä, että en ollut. Tuon someseuraajani lasten arjessa aihe on läsnä päivittäin, eikä valintaa ole voinut tehdä. Hänen lastensa ihonväri on eri kuin omieni.
Siksi jokaisen kaltaiseni pälliäisen pitäisi lukea Eddo-Lodgen kirja. Se tekee kylmäävän rauhallisesti selväksi sen, että kukaan meistä ei elä ilman ennakkoluuloja. Sen olen sentään hyväksynyt, mutta kirjan jälkeen oli myönnettävä myös se, että jokainen meistä on myös pikkaisen rasisti. Jos väittää muuta, ei ole tarkastellut olemistaan, olettamuksiaan ja ajatuksiaan kuin pintapuolisesti.
Eddo-Lodge käy kirjassa läpi useita teemoja, kuten rasismin historiaa, yhteiskunnan rakenteissa sitkeästi mylvivää rasismia, valkoisten etuoikeutta ja feministiä (sekin on hyvin valkoisella kuorrutettua). Hän tuo hyvin esille sen, mitä on olla aina se erilainen, poikkeava. Miten aina joutuu tekemään – tilastojenkin valossa – enemmän hommia saavuttaakseen opiskelupaikan, työn, unelmia.
Suomennokseen esipuheen on kirjoittanut Maryan Abdulkarim tuo rasismin paikalliselle tasolle ja muistuttaa, miten Suomessa on vuosisatojen ajan järjestelmällisesti syrjitty romaneja sekä saamelaisia. Ja se(kin) rasismi elää maassamme yhä.
Karl Ove Knausgård: Kevät (Like 2016)
On mielenkiintoista huomata, miten välillä lukemani kirjat kietoutuvat toisiinsa ja alkavat keskustella keskenään. Viime aikoina lukemissani kirjoissa, lukemieni kirjojen arvioissa ja kirjailijoiden haastatteluissa on noussut esiin Karl Ove Knausgårdin nimi ja knausgårdilainen tapa työstää omasta elämästään kaunokirjallista tekstiä.
Siksi lainasin kirjastosta elämäni ensimmäisen Knausgårdin. Tarjolla olisi ollut muitakin, mutta päädyin keväällä kirjaan Kevät, jossa juuri neljännen lapsensa saanut Knausgård kertoo vauvalle tarinaa tämän perheestä; arjesta siinä hetkessä ja ajasta, kun vauvaa odotettiin. Keväisellä valolla on synkkä varjo, lapsen äidin vakavat mielenterveysongelmat.
Kirjaa on hankala lukea vain kirjana tai kertoa siitä vain kirjana. Kun tietää Knausgårdiin ympärillä vellovan kritiikin muun muassa hänen teini-ikäistä seksualisoivasta esikoisteoksestaan. Taisteluni-sarjassa Knausgård taas kertoo rakastuneensa 18-vuotiaana sijaisopettajana 13-vuotiaaseen oppilaaseensa. On ollut puhetta naisvihasta, rasismistakin, minkä Knausgård itse kieltää.
Ja sitten tämän kirjan varjo, vaimon – nykyään jo ex-vaimon – sairaus. Knausgård kertoo vaimostaan kauniisti, mutta kummallisen kauniisti myös itsestään tilanteessa, jossa vaimo on suljetulla osastolla ja hän itse yhtäkkiä yksin neljän lapsen kanssa, joista yksi on vauva. Kuka voi silloin oikeasti olla noin tyyni ja kiva puoliso sekä isä, joka saa vielä töitäkin tehdyksi? Tulee väistämättä kysyttyä itseltään muutamia kysymyksiä: Mikä on pois jätetyn totuuden osa? Onko väärin kertoa tällaisista asioita näin tarkasti? Vai onko nimenomaan oikein kertoa? Ja luenko tätä tirkistelläkseni? En osaa vastata mihinkään varmasti
Mutta en tiedän, että Knausgård tosiaan osaa maineensa veroisesti kurottaa arkisista havainnoista laajempia kokonaisuuksia ja poimia jokapäiväisistä asioista niiden merkityksen.
Pontus Purokuru ja Veikka Lahtinen: Mikä liberalismia vaivaa? (Kosmos 2020)
Minä olen koko aikuisikäni ajatellut olevan liberalisti. En ole oikein edes ajatellut sitä sen enempää, saati kyseenalaistanut. Olen vain todennut, että tietenkin olen liberalisti; sananvapautta ja tasa-arvoa kannattava ihminen, joka kavahtaa ummehtunutta konservatismia.
Vasta Mikä liberalismia vaivaa? -kirjan kuuntelu sai empimään ymmärtäessäni, että en lopulta tiedä liberalismista kovinkaan paljoa. Korvia alkoi kuumottaa tajutessani, että juuri liberalismiin sisältyy paljon sitä, mistä olen viime vuosina tietoisesti koittanut irrottautua ja löytää lempeämmille kulkuväylille; yksilökeskeisyys yhtenä esimerkkinä.
Toimittaja-kirjailija-filosofi -kaksikon kirjoittama kirja pilkkoo länsimaisen yhteiskunnan selkärangan, liberalismin, palasiksi ja lukijan eteen tutkailtavaksi. Se osoittaa nikama nikamalta, miksi yhteiskunta on romahtamassa omaan kapitalistiseen ahneuteensa ja yksilökeskeiseen unohdukseensa. Etenkin liberalismin historia tuntui asettelevan aivojeni yhteiskunnalliset aiheet -lokeroa paremmin järjestykseen.
Kirja piikittelee, vitsailee, filosofisoi ja tietoisen ironisesti ärhenteleekin aiheen äärellä ja lopulta pohtii, mitä liberalismin väistämättömän tuhon jälkeen on luvassa. Opus antaa esimerkkejä, joita tunnistan yhteiskunnasta ympäriltäni, mutta joita en ole aikaisemmin kyseenalistanut sen kummemmin. Miksi parisuhteistakin puhutaan talouskielellä markkinoina? Miksi ihmissuhteissakin on läsnä ajatus omistajuudesta? En voi myöskään kieltää, etteikö moni esimerkki olisi tuntunut ikävähkönä piikkini omassa takalistossa.
En niele noin vain kaikkia kirjoittajakaksikon tulokulmia, mutta juuri tätä tahdon kangistuneille aivoilleni tarjota: totuttujen totuuksien ravistelua ja ajatuksia, jotka saavat vuoron nyökyttelemään ja vuoroin puhisemaan ärsyyntyneen epätietoisena.
Adeline Dieudonné: Oikeaa elämää (WSOY, 2021)*
Mistä pahuus syntyy? Voiko pahuuden keskellä kasvaa muuta kuin kieroon, osaksi pahuuden jatkumoa?
Adeline Dieudonnén esikoisromaanissa Oikeaa elämää päänäyttämönä on piskuinen kaupunki jossain piskuisen maan kolkassa. Siellä asuu perhe, jonka kodista yksi huone on varattu ruumiille. Sinne perheen isä keräilee metsästyssaaliinsa: täytetyt eläinten päät sekä ruhot ja muut ylpeyttä tuovat muistot tappamistaan eläimistä.
Isä on kammottavan väkivaltainen sadisti ja äiti rikki hakattu ja tuulessa hytisevä ihmisraunio – tai ameba, kuten kirjan päähenkilölapsi kuvailee niin toteavasti kuin vain muusta tietämätön lapsi voi. Lisäksi on pikkuveli, rakas ja hymyileväinen Gilles, joka päätyy todistamaan kammottavaa onnettomuutta ja traumatisoituneena alkaa luisua kohti mustaa, kohti petoja. Isosisko ottaa elämäntehtäväkseen saada veljensä takaisin.
Lapsen mielessä pahuus on kuin metsästävä peto, ruumishuoneen kiilusilmäinen hyeena. Pahuus sikiää aikuisuudesta, ja koen kirjan kritisoivan toksisen maskuliinisuuden antamaa miehistä mallia. Lapsen viattomuus on taas metsästäjien ympäröimä saaliseläin, jolla ei ole muita mahdollisuuksia selvitä kuin pakeneminen.
Kirjaa on kuvailtu yhdistelmäksi satua, fantasiakirjallisuutta ja kauhua. Itse en näe sitä niin. Lapsena totuuden ja mielikuvituksen maailmojen raja on niin häilyväinen, että todellisuuteen sekoittuva satu on ihan yhtä totta, etenkin jos satu on keino käsitellä käsittämättömiä asioita. Minä luin kirjan sen päähenkilön kautta, totena.
Kirjaa lukiessa hengästyttää ja oksettaa, sitä lukee kuin paniikissa juosten. Tarttuvan kammottavasta tarinasta huolimatta kokonaisuus ei kuitenkaan ollut eheä. Parisataa sivuisen kirjan aikana kuluu vuosia, lapsi varttuu ja alkaa tutustua seksuaalisuuteensa, joka sekin rinnastetaan petoon. Kasvutarina tuntuu kömpelöltä yritykseltä tehdä kauhujen keskellä eläneestä lapsesta väkisin sankaria.
Pentti Alanko: Pieni vihreä kirjani. Mietteitä puutarhanhoidosta (Tammi 2009)
Lienen luiskahtanut sisälle puutarhaskeneen, kun alan oppia, ketkä alan tekijöistä ovat uranuurtajia ja guruja. Luonnollisen puutarhanhoidon ihmisistä sellainen on esimerkiksi hortonomi ja maatalous- ja metsätieteiden kunniatohtori Pentti Alanko, joka on kirjoittanut korkean nivaskan puutarhakirjoja ja tehnyt töitä kääntääkseen ihmisten ajatukset totutusta puutarhanhoitotavasta luonnosta mallia ottavaan.
Siksi onkin varmasti puutarhapyhäinhäväistys tuskailla Alangon pökkelön kirjoitustavan äärellä. Tiedättehän, kaikki se viisaus, mutta niin puuduttavasti kerrottuna. Tämä kirja olisi kaivannut todella paljon lisää kustannustoimittajan duunia. Mutta kömpelöiden lauseiden sekaan ripoteltu viisaus sai jatkamaan lukemista.
Alangon Pieni vihreä kirjani yhdistää vuosien tietotaidon sekä syvemmät ajatukset puutarhanhoidosta. Alanko haastaa ihmiset lopettamaan työleirit puutarhoissaan ja sen sijaan ottamaan mallia luonnosta: ei sielläkään kukaan jatkuvasti käännä maata, haravoi, kastele, lannoita, kitke ja leikkaa. Ja silti juuri rauhaan jätetty luonto, kuten luonnontilainen metsä, kukoistaa ja loistaa. Kirjassa Alanko kertoo omat teesinsä siihen, miten luonnon opein puutarhankin voi saada kukoistamaan, ilman raatamista.
Itse olen tässä ajatusmaailmassa jo mukavasti sisällä, mutta minua herätteli ajatus siitä, että pitäisi jo puutarhaa perustaessa ottaa mallia luonnosta ja katsoa, mitä siellä kasvaa luonnostaan. Vaikka tomaateista en luovu, olisi etenkin monivuotisten kasvien ja perennojen kanssa miettiä järkevästi, enkä vain hankkia kaikkea kivaa ja kaunista, jotka sitten lopulta kaikesta hoidosta huolimatta kituuttavat vääränlaisessa paikassa.
Vaikka kirjassa ei ole ainuttakaan lähdeviittausta, on se myös tietokirja. Tieto on kaikki Alangon vuosien mittaan kartuttamaa. Niistä vinkeistä painoin mieleeni etenkin ajatuksen siitä, että puutarhassa kannattaa ottaa käyttöön myös varjoisat paikat. Esimerkiksi puiden ja pensaiden alle voi istuttaa lehtokasveja, saniaisia ja kukkasipuleita. Samalla kun ne kaunistavat, ne toimivat myös maanpeitekasveina. Maanpeittokasvit vähentävät suuritöisen nurmikon osuutta, vievät tilan rikkaruohoilta ja maata peittäessään myös vähentävät kosteuden haihtumista. Yksivuotisilla hyötykasveilla orgaaninen kate hoitaa saman asian, minkä lisäksi kate maatuessaan ravitsee maata.
Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi (Like 2021)
Lukemieni kirjojen keskustelu keskenään jatkuu. Luin maaliskuussa myös Karl Ove Knausgårdin kirjan Kevät (jota tarkemmin yllä), sillä Knausgårdin nimi pompsahteli esiin lukemissani kirjoissa ja niiden asiayhteyksissä. Omaa elämää tallentavassa kirjassa kuvattiin hänen nykyisin ex-vaimonsa vakavaa masennusta, ja tuntui oikeutetulta antaa ääni myös masennuksen kokijalle.
Tai voi olla, että oikeasti tahdoin vain tirkistellä vähän lisää kirjailijapariskunnan yhteiseen elämään, en osaa varmaksi sanoa.
Mutta joka tapauksessa kuuntelin Linda Boström Kanusgårdin Lokakuun lapsi -kirjan, jossa Boström Knausgård kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, masennuksestaan, ajastaan psykiatrisella osastolla, kaipuustaan lastensa luo ja erostaan Karl Ove Knausgårdista.
Kirja antaa eittämättä tärkeän äänen psykiatrisen sairaalan suljetun osaston kokemuksille. En ollut itse esimerkiksi tiennyt, että 1800-luvulta kuulostavaa sähköhoitoa käytetään yhä nykyaikanakin hoitomuotona. Boström Knausgård nimittää tehtaaksi paikkaa, jossa sähköhoitoja annetaan. Ja siltä se tosiaan kuulostaa; piikillä hiljennettyjä ruhoja kärrätään liukuhihnalla sähkötettäväksi ja sitten tajuttomina takaisin osastolle, kunnes kierros alkaa taas alusta.
Sähköhoidot alkavat hävittää muistoja ja palasia persoonasta. Onko se oikeasti järkevää hoitoa: että ei muista, miksi ei halunnut elää, mutta ei oikein sitäkään, mitä syitä olisi elää?
Tätä en voi analysoida, sillä en ole asiantuntija, en edes kokemusasiantuntija. Mutta lukija minusta ei meinannut pysyä kirjassa mukana. Kerronta poukkoilee, rönsyilee, vuoroin villiintyy ja vuoroin laahaa.
Enkö vain ole ollut itse koskaan niin sekaisin oman mielenterveyteni kanssa, että en pääse sisälle maailmaan, jossa kirja elää? Tai ehkä kerrontatapa tarkoituksellisesti peilaa sitä, mitä kirjailija sairaalassa ollessaan pelkää: mitä kirjoitettavaa jää, jos muistot häviävät ja elämän aikajanaan tulee reikiä? En tiedä. Mutta kirjan loputtua jäljelle jäi hämmentynyt ja ontto olo.
Emma Jane Unsworth: Aikuiset (Tammi 2021)*
Kaipasin kaikenlaisen raskaan vastapainoksi kepeää luettavaa, sellaista television laatuviihdesarjaa, mutta televisiota katsomattomalle paketoidussa muodossa. Aikuiset-kirja vaikutti täsmäopukselta tähän:
35-vuotias Jenny työskentelee toimittaja-kolumnistina feministisellä sivustolla, joka ei kuitenkaan lopulta ole kuin klikkiotsikoita työstävä rupumedia muiden joukossa. Hänen valokuvataiteilijapuolisonsa on ollut ex jo jonkin aikaa, mutta sitä hän ei tahdo oikein itselleenkään myöntää – siksikin, että taitelijapuoliso korottaa hänen omaakin imagoaan, etenkin somessa. Jenny onkin pahasti koukussa someen ja luo Instagramiin itsestään tarinaa, jossa totuutta ei lopulta tunnu olevan mukana edes hippusta.
Mutta voi äh. Koska saadaan kirja, jossa some ja sen haasteet esittäytyvät sellaisina, että somea (työkseen) tekevä ja seuraava voisi niihin samaistua edes hitusen? Tai edes tuntea ne piikkinä lihassaan? Että vuonna 2021 julkaistaan kirja, jossa suurin haaste on se, kirjoittaako croissanteista nappaamaansa kuvaan ”voisarvia, wuhuu” vai sittenkin vain ”voisarvia”. Mille tässä pitäisi nauraa? Missä samaistumispinta? Missä kritiikki?
Tuntuu kuin lukisi Facebookin alkuaikoina julkaistua kirjaa, kun tarinassa IG Feediin kuvataan omaa tsemppipeukkua neukkarissa epätoivoitkujen jälkeen, kuva julkaistaan heti ilman editointia ja kirjoitetaan hastageihin #kiirekiire ja muuta hastageina toimimattomia ja typeriä juttuja. Ja että tällaisella sisällöllä annetaan ymmärtää olevan vielä ihan kivasti seuraajia. Kirja etäännyttää, sillä sen somemaailma on niin kaukana siitä somesta, siitä somen tekemisen tavasta, jonka minä tunnistan.
No, mutta. Kunhan sain silmiäni pyöritellen luettua kirjan köppäisen alun, tuntuu kuin olisin imeytynyt sisään ihan toiseen kirjaan. Kuin alku olisi kirjoitettu vuonna 2007 ja loput nyt, elämänkokemuksen tummentamalla ja terävöittävällä musteella. Vaikka kevyt ja humoristinen linja pysyy yllä, mukaan tulevat myös esimerkiksi kinkkinen suhde äitiin, lapsuuden jättämät jäljet ja lapsettomuudesta kärsiminen.
Naiivi lopetus sai kyllä taas pyörittelemään silmiä, mutta lopulta kirja toimi kuten toivoin: aivot buutttaavana opuksena, jonka jälkeen olin taas valmis tarttumaan haastavampiin aiheisiin.
